Voi pyhä Sylvi! – kun hyvesignalointi piinaa

Hyväntekeväisyyden motiivit

• huolestuminen

• syyllisyydentunto
• henkilökohtainen suhde lahjoituksen kohteeseen
• halu olla mukana saavuttamassa jotakin kuolematonta
• halu kuulua johonkin ryhmään
• halu tulla nähdyksi hyvänä ihmisenä

  

                                                

                             George Smith: Asking Properly. 1995.

 

Se, että sosiaalinen media

Ihmisoikeusjärjestön  
lähettämä kiitoskortti. 2020.

tarjoaa demokraattisen, kaikille avoimen alustan osallistua ja peilata omaa tulkintaansa todellisuudesta ja totuudesta, vaikuttaa lähtökohtaisesti hyvältä asialta. Somemaailmaan tutkimusmatkalle lähtevä ymmärtää suhteellisen vähällä pähkäilyllä, että täällä pitää ja kannattaa profiloitua.

Introvertimpi henkilö ei välttämättä saa kicksejä oman elämänsä yksityiskohtien jakamisesta. Toisaalta pelkkä erilaisten laatikoiden ja kuplien sisä- ja ulkopuolien havainnointi tuntuu kämäiseltä stalkkaamiselta. On siis jätettävä jokin jälki. Omaa somen sisäistä ja kenties laajempaakin todellisuuskäsitystä hahmottaakseen jokainen voi vastata kutsuun, värväytyä kommentoimaan ja heittäytyä sisällöntuotannon virtaan, tuntea olevansa osa jotain itseä suurempaa, ainakin periaatteessa. 

Tässä yksi esimerkki. Alusta on helposti saavutettava.

Koska valtion on pakko nipistää erilaisista vähemmän välttämättömiksi tai suorastaan ylimääräisiksi luokitelluista menoeristä,  kansalaisyhteiskunnan voi katsoa edustavan eräänlaista varajäjestelmää. Sen piirissä harjoitettu hyväntekeväisyys ei välttämättä edellytä edes suurta maksukykyä. Suomessa on vahva talkootyön perinne; kynnys vapaaehtoistyöhon tarttumiseen on suhteellisen matala.  

Eettisesti kestävän kaupan ja kuluttajavalintojen puolesta kampanjoivan kansalaisjärjestön vapaaehtoisille suunnatussa tapaamisessa käytiin läpi erilaisia osallistumisen tapoja. Yhdeksi toimintamuodoksi suositeltiin somevaikuttamista. Asian tiimoilta käyty keskustelu paljasti yllättäen, että silloin tällöin myös järjestössä päivätyötään tekeviä henkilöitä kuormittaa ladata omaan henkilökohtaiseen syötteeseensä epäkohtiin puuttuvaa, selkeäksi kannanotoksi lukeutuvaa sisältöä. 

Kieltämättä saa joskus pureskella huuliaan muutaman hetken, ennen kuin päättää omaa someyhteisöään kyseisissä merkeissä lähestyä, poistaa varmistimen ja laukaista. On otettava riski, että tulee luokitelluksi vaivaannuttavan, julistavan sisällön tuottajaksi ja välittäjäksi. Itseironian tajuansa haastellen voi yrittää sietää samastumista sellaiseen ihmisten ovikelloja soittelevaan uskonnollisen liikkeen edustajaan, joka noudattaa saamaansa lähetyskäskyä ristiriitaisin tuntein, sisäistetyn pakon sanelemana.

Kuitenkin, jos unelmoi suurimmasta mahdollisesta vaikuttavuudesta tärkeinä pitämilleen asioille, tervehtii ilolla mahdollisuuutta, että jonkun samassa syötteessä surffailevan verkkokalvoille piirtyvä nosto ehtisi kiinnittää huomiota, haastaa tai herättää jollain tavalla, edes pienen ohikiitävän hetken.

Kauan sitten katsotun, nyt jo nimen osalta jäljittämättömiin haalistuneen dystopiaelokuvan annin voi kääntää palvelemaan omia ylireaktiivisuutensa aktivoimia, toki perin yleviä tarkoitusperiä. Tunnelmaltaan mieleenpainuvan teoksen ajankuvan yhtenä elementtinä oli kansalaisiin kohdistuva kiero piilovaikuttaminen. Mainokset ja muu propaganda oli upotettu televisio-ohjelmiin niin pieninä murto-osasekuntien annoksina, etteivät ihmiset tiedostaneet niille altistuvansa...

Se, että somesanailu yltyy aika ajoin henkilökohtaisuuksiin meneväksi loanheitoksi ja uhkailuksi on karmea, vähintäänkin merkillinen ja kieltämättä kyseenalaisen mielenkiintoinenkin ilmiö. Jos niikseen tulee, joissain käänteissä pelkkä omahyväinen hyvesignalointikategoriaan päin kallellaan olo saattaa olla yksi tapa saada joku repimään pelihousunsa – vähintään se herättää syvää uteliaisuutta mahdollisia ja oletettuja taustamotiiveja kohtaan. Ei välttämättä auta avata, että oma metabolia ei nykyään siedä sen enempää lihansyöntiä kuin epäoikeudenmukaisuuttakaan.

Suhteellisen avoimesti taidetaan myöntää, että jotkut some-etiketit ylläpitävät omanlaisiaan lakeja, joiden puitteissa vartavasten etsitään kiistanalaisia näkökulmia kiihtymis- ja kiihottamistarkoituksessa. Tunteiden nostatus ja tuulettaminen on tietty kivaa, viihteen yksi tarkoitus. Ehkä myös koetaan, että sosiaalisen median tarjoama alusta on rajattu ja turvallinen ympäristö purkaa paineita, eräänlainen virtuaalinen raivohuone, jossa intohimon kohde on elävä, vaikka osin hämärä.  

Peruskoulun käytävillä näkee usein oppilaiden erilaisissa mielentiloissa harjoittamaa rajoja venyttelevää keskinäistä kiehnäämistä ja naljailua, joka saattaa välillä karata käsistä, jos joku leikistä suuttuu. Lapsuuden välitunneilta on jäänyt muisto opettajien valvomista reilun pelin lumisodista, joissa ainoastaan sopivasti kasassa pysyvät, suhteellisen pehmeät pallot oli sallittuja, eikä päähän saanut tähdätä. Osumia muihin ruumiinosiin ihailtiin puolin ja toisin, mutta koskaan ne eivät satuttaneet. Paitsi kerran, jos totta puhutaan.

                                                                                                                                  22. 10 . 2021.