Ollaan sanasotasta, ollaan minä itse

WEAPONS

No wars without communication

wars are prepared and waged by

words and pictures

new media are changing the nature of war

and our view of war

Communication technology and the technology of war

are closely interwoven

ASEET

Ei sotia ilman viestintää

Sotiin valmistaudutaan ja niitä johdetaan

sanoin ja kuvin

uusi media muuttaa sodan luonnetta

ja näkemystämme sodasta

Viestintä- ja sotateknologia

ovat läheisesti toisiinsa yhteydessä            

                                  

- Berliinissä sijaitsevan Viestintämuseon eteishallin mediataideteoksen teksti. 2018. -

Viestintäantropologi väittää, ettei elämää voida kuvitella ilman mediaa, niin vahvasti olemisemme on eri medioihin kytköksissä. Koska kaikki median muodot alkavat olla enemmän tai vähemmän kietoutuneita toisiinsa, median voi katsoa suorastaan ympäröivän meidät. Mediatutkija rinnastaa media-altistumisemme hypnoosiin: aivomme ovat tilassa, jossa ulkopuolinen voima sanelee mielentilaamme erilaisten merkitysverkkojen kautta. 

Koska emme –ymmärrettävistä syistä– voi aina ja kaikkialla todellisuutta sellaisenaan kohdata ja olla todistamassa, käytössämme on erilaisia –voittopuolisesti puhuttuun, viitottuun, kirjoitettuun ja kuvakieleen liittyviä– merkitysjärjestelmiä, joiden välittäjänä media toimii. Imemme itseemme todellisuutta yhä enenevässä määrin aina jonkin median kautta. Ilmiö on tosin ollut läsnä jo primitiivisissä, shamanistisissa kulttuureissa. Tuolloin median virkaa toimittivat leiritulien äärellä välitetyt kertomukset, tiedonannot ja loitsut. Siinä missä heimot ja klaanit saivat jakaa yhteistä näkemystä maailmasta, meillä alkaa olla sen kanssa todella tekemistä.

Yhtenä esimerkkinä pyrkimyksestä kansallisen yhtenäisyyden kokemiseen voi kertoa työpaikasta, jossa on tilattu kaikki suuret sanomalehdet henkilökunnan luettavaksi. Sosiaalitilan lehtihyllystä on löytynyt sekä kaikkien puolueiden pää-äänenkannattajat että sitoutumattomiksi itsensä määritteleviä suurimpia päivälehtiä. Tosin ainoastaan yhdellä nyt jo eläköityneellä työntekijällä riitti oman havainnon mukaan aikaa tai mielenkiintoa niiden kaikkien säännölliseen lukemiseen.

Jostain syystä kansalaisia aiemmin toisiinsa lähentänyttä yhtenäiskulttuuria on yhä vaikeampi hahmottaa.

Asiantuntijat avaavat, kuinka kansallista julkisuutta edustavat suuret ja perinteiset, instituution asemaa nauttivat tahot, joilla tämän yhteisöllisyyden ylläpitorooli on, ovat saaneet kilpailevia verkostoja. Sosiaalisen median myötä kansallisen median portinvartijarooli on saanut väistyä. Enää se ei edusta sellaista ainutlaatuista auktoriteettiasemaa, josta sanellaan todellisuutta ylhäältä alaspäin. Viestintä on tässä merkityksessä tasa-arvoistunut. Avoimissa ja julkisissa some-ympäristöissä on mahdollista antaa kritiikkiä vaikka suoraan näitä samoja alustoja käyttäville vallanpitäjille.

Viime kädessä tiedon ja maailmankuvan välittämisessä eri päätyihin ryhmittyneet toimijatahot taittavat peistä kuulija-, katsoja- ja lukijakunnan kartuttamisen ohella myös totuuden monopolisoinnista –sananvapaudesta ja sen rajoista puhumattakaan.

Koska ihmisoikeudet – joiden piiriin sananvapaus myös lasketaan kuuluvaksi – ovat yhtäläiset ja rajoittamattomat, aina kun joku tai jokin taho kokee omiansa rajoitettavan, ollaan vakavien syytösten äärellä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö jokaisen ihmisen subjektiivinen kokemus ansaitsisi kunnioitusta.

Vaikka ensimmäiset toimenpiteet, joilla ihmisoikeuksien penäämisen voidaan katsoa alkaneen eivät valitettavasti kaikkia kansalaisia koskeneetkaan, niiden keskiössä oli lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen, yksilön vapaudet ja keskinäinen tasa-arvo.

Kaikkia näitä pyrkimyksiä lähtökuopissa taustoittaneen liberalismin voi yksinkertaistaen sanoa keskittyneen ensisijaisesti taloudellisten vääryyksien oikaisemiseen. Vaikuttaa siltä, että varsinkin nykyään liberalismin sateenvarjon alla käydään enenevässä määrin väittelyä siitä, millainen käytös ja ajattelu oikeasti on liberaalia ja suvaitsevaista, mikä ei. Tuntuu siltä, että eri leireistä välittyvät painotukset ja tulkinnat individualismista, itsemääräämisoikeudesta ja arvoliberaaliudesta ovat siinä määrin levällään, että ainoa tapa ottaa kantaa alkaa olla enemmän tai vähemmän tunnepohjaista vastapuolen osoittelua. 

On naiivia olettaa, että "aikamme haasteet" – ilmaston lämpeneminen ja joku pandemia – saisivat eri leirejä yhdistämään voimansa näiden pikku probleemien selättämiseksi. On naiivia olettaa, että voitaisiin ryhmittyä torjumaan mitään, mikä vaatisi tuntuvia uhrauksia tai kansallisten suositusten noudattamista. Itsemääräämisoikeuttamme ei saa loukata. Tärkeää on tarttua ajan haasteeseen: riehaantua modernien lähettimien ja vastaanottimien äärellä milloin Afrikan tähdestä, milloin hiustyyleistä, siitä mitä niistä saa sanoa ja mitä ei. Politiikka pitää sotkea mukaan myös. Tärkeintä on epämääräinen, mutta kärjekäs roiskiminen ja erävoitot viikottaisiksi käyneissä vesilasimyrskyissä, joiden fokus näyttää lopulta olevan totaalisen hukassa. 

                                                                                                                                           24.10. 2021.

____________

Tekstissä viitataan seuraaviin asiantuntijoihin: viestintäantropologi Johanna Sumiala ja mediatutkija Veijo Hietala. (Yle Areena. Horisontti. Myyttejä, palvontaa ja rituaaleja: onko media uskonnonkaltainen ilmiö?)