Suomi ottaa turvallisuutensa vakavasti, mikä tarkoittaa sitä, että suomalaiset eivät juurikaan halua puhua siitä, varsinkaan ulkopuolisille. Harvat tajuavat, että 5,3, miljoonan asukkaan pohjoismaalla on esimerkiksi Euroopan mittavin kenttätykistö, ja mitä kehittyneintä ilmavalvontakalustoa. Sillä on huipputason erikoisjoukot, sen kyberpuolustus on paljon paremmassa kunnossa kuin monien Euroopan maiden. Suomen sotilastiedustelu on yhtä vaikuttavaa kuin vähäeleistäkin.
- Edward Lucas, 2012 -⁽ ¹
 |
Selityksin varustetut Shakespearen kootut
teokset. Orbis publishing. Lontoo. 1978.
|
Kiitos, Edward, kannustavista sanoistasi. Emme tosin tiedä, mitä kaikella tällä "rajan raudalla" juuri nyt tekisimme ja ennen kaikkea riittääkö se.
Nyt kun naapuri on lähtenyt sotajalalle Euroopassa eikä ole epäilystäkään, että omalta osaltamme vuosikymmenien aikana laatimamme, tutkimamme ja vaalimamme ennaltaehkäiseviksi tarkoitetut toimet ja eleet ovat epäonnistuneet, jälkiviisaus lienee siirrettävä nopeasti pois odottamaan myöhempien aikojen historian tutkimusta.
Onneksi meillä täällä kotona tosiaan on "Euroopan mittavin kenttätykistö ja mitä kehittyneintä ilmavalvontakalustoa" – ja ovi auki NATO:on. Vaikka kaikki ovat valmiita myöntämään, että sota ei lopu sotimalla, vaan neuvottelemalla, on siis varauduttava siihen, että kaikki eivät tätä kiihkoltaan ehdi tajuta.
Jos tahtoo antaa tilaa eräänlaiselle kyseenalaiselle itsekidutuksen muodolle, voi laatia mielessään pikaisen ihmiskunnan prognoosi -tyyppisen yhteenvedon ja todeta, että mitään ei ole opittu eikä varmaan tulla oppimaankaan. Yllättävää valaistumista voi kokea korkeintaan tajuamalla, että ah, tämä on siis se pohjavirta, jonka vuoksi nostamme näyttämöillemme vuosisadasta toiseen Shakespearen kuningasnäytelmät ja syvällisyyttämme tihkuen hehkutamme tulkinnoille, että ihminen on aina sama. Murhat, sodat, viha, kateus, itsekkyys, vallanhimo, ahneus – mitä näitä nyt on – pysyvät takuuvarmoina johtoteemoina ikuisesti. Kysymystä siitä, onko tämä ns. tosielämän katharsis jotenkin puhdistava, ei pysty edes esittämään.
Vaan kuinka ollakaan; esim.
Venäjän presidentin mielentila ja/tai sen todellinen laita on alkanut erityisen paljon kiehtoa yhä laajempaa yleisöä. Nyt. Aiheesta laaditut jutut saavat varmasti paljon klikkauksia! Nopea vilkaisu puolustusvoimien tutkimus- ja kehittämistoiminnan
antiin vahvistaa käsityksen, etteivät tämäntyyppiset, ihmisen käyttäytymistä pohtivat ja kartoittavat teemat ole olleet ainakaan siellä käyttäytymistieteitä sivuavien poikkitieteellisten hankkeiden osalta tutkimuksen kärkihankkeiden joukossa. Järjestäytyneiden asevoimien, sen ympärille ja tarkoitusta palvelemaan luodun
toimintaympäristön rooliin istuu parhaiten ihmisen käyttäytymisen tarkastelu näköjään kriisiolosuhteiden toimintakyvyn kautta, sotilaspedagogiikan näkökulmasta.
Niin kiintoisa laji kuin olemmekin, resurssien painopiste on kaikesta päätellen suunnattu toisin kuin toivoisi. Yleinen linja lienee jotakuinkin se, että puolustautumisen nimissä olemme konfliktin puhjettua kiinnostuneita vihollisen mahdollisista strategioista, seuraavista siirroista taistelukentillä, niihin johtaneista ajatuskuluista ja aivoituksista. Olemme ikäänkuin varustautuneet paljon konkreettisemmin ratkomaan näitä polttavia ongelmia kuin että olisimme puolustautumisen sateenvarjon alla epämääräisen ennaltaehkäisevästi pähkäilleet, kuinka voisimme ennakoida varsinaisia konfliktin puhkeamiseen johtaneita, kaiken kattavia inhimillisiä syitä.
Jos oikein huonosti käy, varaudumme tietenkin valtiona korjaamaan haavoittuneet ja kuoppaamaan kuolleet.
Elämän ja kuoleman kysymyksissä äiti-ihminen asettuu usein lapsen tasolle. Lapsihan saa olla naiivi. Lapsi saa kysyä tyhmiä kysymyksiä, joihin meidän valitettavasti on velvollisuus vastata kuten parhaaksi näemme. Naapurin tutkimattomien aivoitusten läpi on kantautunut kokemusperäinen tieto, että itärajan toisella puolella asuu naisia, jotka jo hyvissä ajoin alkavat pelätä pienten poikalastensa tulevaa
armeijapestiä. Todistettavasti ainakin yksi heistä on ylittänyt kynnyksen jättää kotimaansa ja päätynyt asumaan Suomeen. Tarkempi perehtyminen asiaan kertoo, että hän ei ole ainoa äiti, joka on ryhtynyt jollain lailla
toimeen. Voi siis tiettyä kautta kokea saavansa tukea naapurimaan eläjiltäkin tyhmien kysymysten esittämiselle – taantumisen uhallakin.
Koska ja vaikka Suomi ei ole suurvalta, meidän täytyy elää sen tosiasian mukaan, että maailman suuret kansat vahvistavat itsenäisyyttään ja kansallista itsetuntoaan sotatoimilla. Tämä tuntuu aina toistuvan, siitä huolimatta, että nykyisellä asevarustelun tasolla – paradoksaalista kyllä– ei ole lopulta edes kyse voitosta tai häviöstä, vaan siitä, minkä suurvallan sotakoneisto jää jäljelle.⁽ ² Jostain käsittämättömästä syystä sotatoimia perustellaan myös demokratisoitumisprosessin edistämisen välineenä. Vaikea sanoa, missä päin maailmaa tässä oltaisiin varsinaisesti onnistuttu. Sinänsä mielenkiintoista seurata, millaiseksi Euroopan identiteetti muotoutuu tässä suurvaltaroolijaossa.
Erään Venäjän ja Valko-Venäjän välisen uudelleenjärjestäytymisen ja lähenemisen tiimoilta (2005) tehdyn linjauksen yhteydessä spekuloitiin jopa tällaisella – nähtävästi teoreettiseksi tarkoitetullakin – skenariolla, jossa Euroopan unioni ja NATO hyväksyisivätkin Venäjän (Valko-Venäjän ja Ukrainan ohella) jäsenekseen. Johtopäätös oli, että historiallinen realiteetti "Eurooppaan mahtuu vain yksi tai kaksi geopolittista subjektia: joko yksi (täydellinen) Eurooppa tai (pieni) Eurooppa ja Venäjä" sanelee seuraavaa:
'Jos näiden molempien subjektien välille syntyy aukko, niin joku kolmas mahti (mikä ei ole eurooppalainen) väistämättömästi tunkee niiden väliin. Tämä taas tulee johtamaan (pienen) Euroopan loppuun (häviämiseen).' " ⁽ ³
Ymmärryksen rajojaan voi siis yrittää jumpata miettimällä, pitääkö tämäntyyppisestä ajattelusta voida päätellä, että emme voi edes kuvitella olevamme samalla puolella.
Miksi emme?
Jos emme, pitääkö tämä hyväksyä?
Tiedetään, että ydinfysiikkaan rinnastettava 1900-luvun suuri keksintö, psykoanalyysi aloitti uuden aikakauden eräänlaisen älyllisen vallankumouksen muodossa. Katsottiin, ettei varsinkaan ns. Suuren sodan jälkeen ihmisen rationaalisuuteen voitu enää luottaa. Tämä – nykyään varsin kritisoitu ja kiistanalaiseksikin määritelty "loputon suo"– tarjosi varmasti aikanaan uuden, tervetulleen väylän ihmisen käyttäytymistä arvioitaessa. Sattuneista syistä kyseinen psykoanalyysi ei kuitenkaan osunut naapurimme silloista yhteiskuntajärjestelmää kiinnostavien teemojen listalle.⁽⁴
Ei tosin voi väittää, että mekään täällä omalla tahollamme – länneksi määritellyllä puolella – voisimme millään lailla ylpeillä kunnostautumisellamme konflikteja tai yleistä epätasa-arvoa
tasoittamaan pyrkivien tendenssien edistämisessä. Ihmisyhteisöteoreettisesti tarkasteltuna esim. suomalainen, sotien jälkeinen jälleenrakennuksen eetos ja sanasto muuttui viimeistään globaalien markkinoiden ja kilpailukyky-yhteiskunnan myötä kamppailuopin läpäisemäksi yksilöiden kujanjuoksuksi. Taloudellisen kehittämisen välttämättömyys alkoi vaivihkaa oikeuttaa eriarvoisuuden edistämistä. Osattomuuden ja syrjäytymisen kokemus kieltämättä lisää nöyryyttä, mutta onhan ihmisellä myös tarve kunnioittaa. ⁽⁵
Aivotutkijalta voimme oppia, että alle kouluikäinen leikkivä lapsi hyödyntää ihmisyyden tasoja ja kapasiteettia varsin laaja-alaisesti. Aivojen kaaoksesta kumpuavilla, tuhoavilla ns. mustilla leikeillä on perusteltu osuutensa kasvamisessa ja kasvattamisessa, niille on syytä antaa tilaa järjestäytyneisyyttä synnyttävien ns. valkoisten leikkien ohella.
Alle kouluikäisen
lapsen toimintaa ohjaava aivokuori ei vielä ole niin kehittynyt, että se estäisi aivorungon, ns.
liskoaivojen ei-loogisten, destruktiivisten sisältöjen purkautumista. Kaoottinen voima dominoi. Kerrotaan, että tuhoavia voimia edustavat mustat leikit eivät
kuitenkaan ole pitkäkestoisia.
Aivot eivät toimi pitkään ilman järjestystä. ⁽⁶
7. 3. 2022.
_______
Viitteet:
¹ ⁾ Heikki Tiilikainen: Hybridisota. Rintamaraportti. Auditorium. 2015. s. 15.
² ⁾ Oiva Ketonen: Kansakunta murroksessa. Kesää 1918 ja sen taustaa. WSOY. 1983. s.12.
³ ⁾ Antti Karppinen: Sirppi, vasara ja tähti. WSOY. 2006. ss. 34-35⁴ ⁾ Timo Vihavainen: Vladimir Suuresta Putiniin. Otava. 2015. s. 234.
⁵ ⁾
Kari Paakkunainen: Pedagogisia aineksia keskusteluun kilpailukyky-yhteiskunnasta. s. 2.
⁶ ⁾Erika Panttilan luento. Koulunkäynnin- ja iltapaivätoiminnanohjaajan linja. Laajasalon opisto. Helsinki. 31.1. 2018.
_
Tehty muutos 10.3. 2022:
viidennen kappaleen sanoihin "Venäjän" ja "presidentin" liitetty lisälinkit
Kommentit
Lähetä kommentti