Jumala, taon ja taon ja taon,
pyytäen, herjaten, rukoillen taon!
Avaa porttisi, avaa, avaa!
Avaa silmäsi, Liikkumaton!
Nää: tuhat äitiä rakastavaa
huutaen lastensa suojaksi heittyysortuissa seinäin ja vaipuissa katon.Maailma soraan ja kauhuun peittyy.Kyyneleet sieluihin kaivavat vaon...Murtuvin nyrkein taon!
-- Kivinen Jumala, herätit meidät,
omaksi kuvakses teit sinä meidät.
Kylminä seisomme, huomiseen saakka.
-Aila Meriluoto: Kivinen Jumala (katkelmia)-
Ihminen näkee pahan mieluummin muissa, ei itsessään.
-Hannu Lauerma-
Teatterikorkeakoulussa opettajana toiminut näyttelijä kertoi kunnioittavasti jostain maakuntateatterin sivuosaspesialistista. Taidokas kollega oli jäänyt turhan vähälle huomiolle. Erityisesti pahuuden näyttelemisessä tämä oli kunnostautunut. Opiskelijoille –nuorukaisille ja neitokaisille– tähdentyi, että "pahan ihmisen" mallintaminen ja tutkiminen olisi erityisen mielenkiintoista ja kaikin tavoin palkitsevaa. Sen sijaan, että pääsisi ensimmäisenä heittämään kiven, olisi ammatinvalinnallisistakin syistä heittäydyttävä tarkkailemaan kuvattavaa kohdetta, katsottava sisäänsä, etsittävä vastaavuuksia ja tehtävä luonnos.
Stanislavskilaisuus antoi eväät, joiden mukaan oli tärkeää ottaa huomioon annetut olosuhteet, kuten että miten todellisuuden jäljittelijä itse toimisi vastaavassa tilanteessa, kyseisillä taustoilla jne.
Kirjailijakin kertoo työnkuvaansa kuuluvan ei-niin-miellyttävän ihmisen tutkimista ja mieleen tutustumista. Hän kehottaa meitä muitakin menemään samoissa merkeissä epämukavuusalueelle, ymmärtämään, käsittämään.
Emme kuitenkaan elä fiktiossa. Alussa viitattu runo syntyi maastossa, joka oli sodan näyttämöä ja siksi voimallinen. Kuvastossa on muutakin kuin sanallista pitsinnypläystä. Lyyrikon kerrotaan myöhemmin sanoneen, että riimit syntyivät ajassa, joka oli pateettinen.
Aristoteles hahmotteli
Runousopissa, kuinka ihmisen mallintamista, representaatiota olisi soveliainta toteuttaa. Hän keskittyi tragediaan, komediaa unohtamatta, mutta viittasi jälkimmäisenkaltaisten silmälasien lävitse tarkasteltavaan todellisuuden kuvantamiseen hyvin lyhyesti.
Varsinaisen komediantutkimusosion kerrotaan sittemmin kadonneen kirjastojen siirtojen tai palojen yhteydessä.
Pahuutta tarkasteltaessa on perusteltua pitäytyä tragedian tyylilajissa. Groteskiudelle, alhaisuudelle ja hävyttömyydelle rakentuvien elementtien kautta ilmennetty ilkeily ja virnuilu on oma lukunsa ja sopivassa kontekstissa sinänsä riemastuttavaa ajanvietettä.
Runousopin taiteen sääntöjä noudattaen lienee korrektia kunnioittaa tragedian pyrkimystä esittää henkilöt jaloina –vaikka siinä olisikin tekemistä.
Ihmisen toimintaa leimaa tietyssä määrin olosuhteistakin riippumaton, sisäsyntyinen levittäytymis- ja laajenemisvimma, tarve lisääntyä, vallata alaa, turvata oloaan ja eloaan, varautua, omistaa, jemmata, suojautua, haastaa, kilpailla, voittaa, kostaa. Kun elinala, erinäiset resurssit ja olosuhteet syystä tai toisesta alkavat osoittaa hupenemisen merkkejä, kaventua, kuristaa ja tunne elämättömästä elämästä vallata tietoisuutta, syntyy jännitteitä, kehkeytyy aggressioita. Hallitsemattomat kertymät epäoikeudenmukaisuuden kokemisesta johtavat pahimmillaan avoimeen konfliktiin. Hyökkäyksiin. Paha saa vallan.
Tie pois kurimuksesta ei välttämättä ole yksinkertainen. Yksikään osapuoli tuskin suostuu tuosta noin vaan lähtemään pois, antamaan periksi, että "ei vaiskaan" – puhumattakaan alistumisesta hyökkäyksen edessä. Pitkittyneissä, toisiinsa verkottuneissa ja limittyneissä väännöissä, jotka esim. tällä hetkellä näyttävät sitovan maailman mahtavia ennen näkemättömien ja ties millaisten näkymättömienkin liittolaisuuksien merkeissä yhteen, toivoo näkevänsä edes jotain järkeä. Riittääkö selitykseksi, että kaiken voimannäytön, arvovallan menettämisen pelon, loukatun kunniantunnon ja enemmän tai vähemmän uskottavien olemassaolontaistelujen taustalla olisikin jotain niin megalomaanisen merkittävää ja kunniakasta kuin uuden maailmanjärjestyksen synnytystuskat?
Ehkä sodillakin on oma narratiivinsa ja juonenkulkunsa, joita ihminen säätelee. Sodan tarina ja hybridihyökkäysten runous muotoutunee tuosta noin vaan, illallisilla, kabineteissa, pikku porukoiden palavereissa, pelikenttien ja metsästysmaiden laidoilla rentoutuessa. Omanlaisensa taiteenlaji sekin? Sen sijaan, että taistoja tahdottaisiin ensisijaisesti rajata ja estää niiden leviäminen, on kuin sotijoiden takaraivossa tykyttäisi käsky putsata pöytä ja hankkiutua eroon kerralla kaikesta juuri siitä omaa eloa jäytävästä karstasta ja tehdä selvää – niin, mistä? Millaista on viekkaudella ja vääryydellä saavutetun tai toisten alistamiseen pohjautuvan loppuratkaisun kestävyys ja kantokyky?
Tragedia, murhe, ristiriita ovat tosiasioita, joita elämä tarjoaa jo itsessään. Toisin kuin muu elollinen aines, ihminen tiedostaa rajallisuutensa, mikä toisaalta tarjoaa mittasuhteen ja luo suhteellisuudentajua, toisaalta askarruttaa ja ankeuttaa. Aika kuluu. On luovuttava. Ikävää. Leipäkään ei pöytään ilman ponnisteluja, sinnittelyä ja suunnitelmallisuutta päädy.
Jostain syystä, ihan lämpimikseen ja
puhdistautuakseen ihminen on kehinyt iät ajat sellaisiakin tragedioita, joissa ei oikeasti tapeta ketään, ei edes vahingoiteta tai kiusata, esitetään vain. Antiikin Kreikassa kun oli kaikenlaista järjellistä toimintaa, Aristoteles keksi tosiaan laittaa kansien väliin erinäisiä tragedian kehimisessä tärkeiksi mieltämiänsä ja tunnistamiansa elementtejä – ohjenuoraksi tuleville dramaatikoille tai kenties ihan vaan sivistääkseen katsomoita.
Runousopin kääntäjä nostaa teoksen selitysosiossa Aristoteleen taidekäsitykseenkin vaikuttavan etiikan johtotähden linjauksen: "elämä on toimintaa". Ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, heidän tekonsa määrittelevät. Juoni on merkittävämmässä asemassa kuin luonne, teot puhuvat puolestaan.
Toisin kuin tämä varsin laaja-alaisesti vaikuttanut filosofi ja tiedemies, hänen opettajansa Platon ei ollut taiteesta kiinnostunut lainkaan, valtio-opista kylläkin. Opettaja oli sitä mieltä, että ihanteellista olisi, jos runoilija toki toivotettaisiin hänen kaavailemaansa ihannevaltioon tervetulleeksi – juhlittavaksi ja kunnioitettavaksi– mutta että sen jälkeen hänet olisi syytä lähettää pikimiten pois.
Perustelut liittyvät oleelliseen, todellisuuskäsitykseemme yhä vaikuttavaan ajatusrakennelmaan, jonka avaamista voi yrittää tavoitella viittaamalla kyseisen vaikuttajan hahmottelemaan luolavertaukseen. Sen mukaan kaikki aistimuksemme ovat kuin luolassa nuotion loimotuksessa tanssahtelevien ukkeleiden luolan kivisille seinämille heijastamia varjoja. Havaitsemme vain ne. Oikeat ukkelit, asiat, käsitteet, objektit, ns. "ideat" ovat piilossa ja toista ulottuvuutta, jotain jumalallista, tavoittamatonta, ihanteellista. Se, että jostain "ideoiden" heijastumasta, ei-todellisesta tehtäisiin illuusioihin ja kuvitelmiin perustuvaa kuvausta, jäljittelyn jäljittelyä, ei Platonin käsityksen mukaan millään lailla puoltaisi paikkaansa. Sellainen on harhaanjohtavaa, jopa vahingollista.
Kuvatunlaiseen Platonin ideaoppiin perustuvaa maailmankuvaa Runousopin kääntäjä puolestaan uskaltaa nimittää kirjan johdannossa "
taantumukselliseksi idealismiksi". Muuntyyppisestä taiteilusta selvää ottaneen Aristoteleen ajatteluun liitetään
toisaalla tarkennus, jonka mukaan maailmalla olisi pysyvä rakenne ja että sitä voidaan "
tuntea empiiris-teoreettisen tutkimuksen avulla". Jälkimmäistä metodia lienee kätevämpää soveltaa, jos aikoo saada aikaiseksi tuntuvia parannuksia konkreettiseen, maanpäälliseen elonpiiriin, ympäristöön.
Vaikuttaa siltä, että tätä sodan aikakautta yritetään
vakiintuneesti perustella uuden maailmanjärjestyksen muotoutumisella. Ehkä sen on tarkoitus antaa toivoa siitä, että paremmat ajat koittavat. Onko kenties tällaisesta ajattelutavasta hyötyvien, sotien narratiivien naruja pitelevien toive, että kaikenmoinen destruktiivisuus, vastakohtaisuuksien korostuminen, niiden suorastaan tahalliselta vaikuttava lietsominen jatkuu ja yltyy? Että vain uusia taistelulinjoja piirtämällä vanhojen rakenteiden liitoksia saadaan nitkutettua höllemmiksi ja mannerlaattojen painopisteitä soviteltua uuteen uskoon, varsinaiseksi ideaalimaailmaksi?
Aivan kuin Platonin visiosta olisi otettu itselle sopiva jalo päämäärä, kuitenkin niin että sotanarratiivia runoilevien säätäjien annetaan tämän todellisuudentulkinnan mukaista puhdasoppisuutta uhmaten kestitä itseään suhteettoman kauan kestäneissä bakkanaaleissa. Jossain vaihtuu valta. Jossain kenties "herätään". Halleluja!
Mitä sitten.
Siinä missä edellisen maailmanjärjestyksen murtumakohdan
tunnuksiin
liitetään heipat kommunismille ja Berliinin muurille, nyt eletään aikaa, jossa jo sisäisetkin jakolinjat jyrkkenevät, ihmisestä on tullut kukkaron nyöreihinsä sotkeutuva kuluerä, potentiaalisesti kansantalouden näkökulmasta hyödynnettävä muun maan siirrännäinen, tykinruokaa tai onnettomasti risteilyohjuksen tielle osunut satunnainen siviili.
24.11. 2024.
_______
Viitteet, lähteet, taustaa:
⦁Aila Meriluoto:
Lasimaalaus (1946). WSOY. Toinen painos.1947.
⦁Hannu Lauerma: Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Edita. 2009.
⦁Yle Areena: Helsingin kirjamessut 2015:
Sananvapaus, propaganda, trollit ja hybridisodankäynti. Tarvitsemmeko uuden oppiaineen propagandan tunnistamiseen? Esiintyjät: Sofi Oksanen, Jussi Niemeläinen, Saara Jantunen, Charly Salonius-Pasternak. Julkaistu 23.10.2015.
⦁Aristoteles:
Runousoppi. Suomentanut Pentti Saarikoski. Otava. 1977.
Kommentit
Lähetä kommentti