Nuoruuden opinahjon tervehdys: "Aika on puolellani" ja "Ajat muuttuvat"

Time is on my side, yes it is

Time is on my side, yes it is

Now you always say

That you want to be free

But you'll come running back (I said you would baby)

You'll come running back (like I told you so many times before)
You'll come running back to me.  

 

                                                                                Jimmy Norman. 1964.

Aika on puolellani, on se

Sanot aina

Että tahdot olla vapaa

Mutta tulet juosten takaisin (sanoin että tekisit niin)

Tulet juosten takaisin (kuten sanoin niin usein aikaisemmin)

                                                                                             -vapaa käännös-

                                            *****

Come mothers and fathers

Throughout the land
And don't criticize
What you can't understand
Your sons and your daughters
Are beyond your command
Your old road is rapidly agin'
Please get out of the new one
If you can't lend your hand
For the times they are a-changin'

                                                                        Bob Dylan: Times they are a-changing. 1964.

Tulkaa äidit ja isät

Kautta maan

Älkääkä arvostelko

Sellaista mitä ette voi ymmärtää

Poikiinne ja tyttäriinne

Ei määräysvaltanne ulotu

Entinen tienne vanhenee nopeasti

Painukaa pois uudelta olkaa hyvät

Jos ette voi ojentaa kättänne

Koska ajat, ne muuttuvat

                                                                                                -vapaa käännös-

Kun maailma sirpaloituu, eheyttävää kokemusta voi yrittää hakea mistä vaan, mikä edustaa jonkinlaista pysyvyyttä: maamerkeistä, patsaista, vanhoista rakennuksista. Mitä vanhempia löytää, sen parempi. Voi ajatella, että nämä artefaktit ovat ainakin kestäneet aikaa ja muutoksen tuulia. Patsaat, talot tuntuvat kommunikoivan. Ne viestivät tapahtumista, joilla on ollut kauaskantoisia merkityksiä ja ne kenties  muistuttavat arvoista, jotka yhä puoltavat paikkaansa.

Rakennuksiin saattaa liittyä henkilökohtaisia takaumia, unelmia, joita niiden suojista on lähtenyt tavoittelemaan. 

Nuoruuden opiskelukaupunki osuu matkan varrelle muutaman kerran vuodessa. Koska ei itse kaupunkisuunnittelun lainalaisuuksista ja realiteeteista mitään ymmärrä, on noloa mennä kyseenalaistamaan tehtyjä asemakaava- yms. ratkaisuja tai arkkitehtonisia linjauksia. Kauneus mutta toki myös rumuus on katsojan silmissä. 

Yksi rakennus kyseisillä piipahduksilla on päätynyt varsinaiseksi pyhiinvaelluskohteeksi. Ei vähiten siksi, että vanhalta rautatieasemalta lähtevän kadun yläpäässä siintävä tiilitalo on omasta mielestä aika korea. Se siis – toisin kuin huomattava enemmistö keskustan rakennuskannasta – tuottaa  esteettistä nautintoa. Jo vain: seinustalle riennettyään voi luoda katseensa kohti korkeuksia ja ylevöittää itsensä englantilaisen tudorilaisen kertaustyylin pauloihin.

Yleistä merkittävyyttä autioituneelle hometalolle tuo seikka, että sitä taustoittaa  Aleksanteri II:n  v. 1858 antama lupa perustaa maahamme suomenkielinen yläalkeiskoulu. Koulu aloitti saman tien toimintansa. Fennomania ei estänyt kuulemma takaamasta ruotsinkielistä opetusta ruotsia äidinkielenään puhuville, sikäli kun tarve ja olosuhteet siihen antoivat aihetta. Muutaman vuoden kuluttua oppilaitos muuttui lukiota vastaavaksi alkeisopistoksi ja opetuskieleksi rajattiin suomi. Tämä innosti. Oppilaat eivät enää olleet samoilta kulmilta, vaan kaupunkiin muutettiin koulun takia koko maan alueelta. 

Sopivasti ylioppilaslakkeja tehtailevan vaatetetusteollisuusyrityksen viereiselle tontille rakennettiin lyseolle uudet tilat v. 1902. Syyslukukauden 1973 mainitaan olleen koulun historiassa "iloinen järkytys".

Ensimmäiset 70 tyttöä aloittivat tuolloin lukion ensimmäisillä luokilla.

Koska itse pääsi nauttimaan vuosikymmeniä ennen uksien sulkeutumista myös interiöörin, sisätilojen 

tyylipuhtaan puhdaspiirteisen suomalaisen jugendin mukaisesta sisustusarkkitehtuurista, suhde rappeutuvaan rakennukseen on henkilökohtainen. Talo kutsuu luoksensa, nappaa vaikutuspiiriinsä kuin magneetti. Ulkoseinien vierustoilla haikailu ja hapertuvan rappauksen kaihoisa koskettelu on ollut aina oma pakollinen ja puhdistava rituaalinsa. 

Koulun tiloissa pitkään toiminut museo on suljettu myös. Sisälle ei ole varmaankaan enää kenelläkään mitään asiaa homesieniasiantuntijoita lukuunottamatta. Käytäville ei pääse oman opintiensä linkittymisiä verestämään ja niiden historiallisilla kaiuilla hekumoimaan. 

Rakennusta kiertäessä, seinustojen itkumuurilla huomaa, että kyseisen nostalgian on syrjäyttänyt

muutaman vuoden takainen perimätieto tapahtumasta, joka tuntuu juontuvan kauempaa, mutta myös lähempää. Läheisemmin. 

Kerrotaan, että koulun pihalle kokoontuneet keskisuomalaiset joukko-osastot suuntasivat siitä Kannakselle 7. lokakuuta 1939. Talvisotaan. Yksi sotilaista kuului Sillan patteristoon, joka piti asemansa loppuun saakka. Hän selvisi hengissä. Geenit siirtyivät tätä kirjoittavaan yksilöön, lapsenlapseen. 

Jos kyseinen anekdootti olisi bilettävällä kasarilukiolaisella ollut tuolloin tiedossa, on todennäköistä, että suhde siihen olisi ollut hyvin erilainen. Suomen sodat tuntuivat olevan kaukana kaukana. Ne tuntuivat olevan kauempana kuin nyt, vaikka ajallisesti ne olivat lähempänä. Sodat olivat kuin kertomusta painajaisesta, joka oli jättänyt jälkensä läheisiin, mutta joiden konkreettiselta ja välittömältä uhalta oli itse turvassa. Kylmän sodan aikakausikin oli kai alkanut pikku hiljaa umpeutua, reaalikokeeseen päntättiin  YYA-sopimusta ja Neuvostoliiton duuman rakennetta. 

Sanonta henkilökohtainen on poliittista on sävyltään itsessään poliittinen ja sen myötä valitettavasti turhan haavoittuva. Mutta entä "henkilökohtainen on yhteiskunnallista" tai "henkilökohtainen heijastaa ajan henkeä"? 

Kaupunginkirjastotsekkauksella katse kiinnittyi lehtilukusalissa erääseen kulttuurijulkaisuun, elokuva-alan vuosikymmeniä sinnitelleeseen aikakauslehteen, jonka luuli jo lakanneen ilmestymästä. Positiivinen havahtuminen siis.

Antimilitaristi-nimisen julkaisun kohdalla katse lukittui. Lamaantui, jäätyi, hämmentyi. Runohyllyjä koluava lukiolaistyttö olisi lehteä voinut hyvinkin pysähtyä selailemaan. Minkään militaristisen ei tarvinnut missään muodossa mieltää itseä koskettavan. Jos naisilla olisi tuolloin ollut mahdollisuus suorittaa varusmiespalvelus, se ei olisi kuulunut suunnitelmiin. 

Nyt lehden päälle tuntui ilmestyvän punainen rasti. Aivoissa aktivoitui erikoinen impulssiketju ja reaktioiden taisto. Lähestyminen, koskemisesta puhumattakaan olisi varmaankin aiheuttanut hälytyksen, laukaissut telekineettisesti jonkin sireenin. 

Miten tuntea tänään aitoa, vilpitöntä ja puhdasta isänmaallisuutta? Mikä on hyväksyttävää, huomionarvoista ja palkittavaa isänmaallista henkeä?

Olisiko mahdollisella antimilitaristisille sisällöille altistumisella isänmaallisuutta rapauttava vaikutus? Onko jatkettava totuttautumista siihen, että aseellisen varustautumisen kiihtyvä vaade läpäisee ei vaan Suomen vaan koko Euroopan? Puolustusmäärärahoihin satsaaminen on muodostunut poliittisten puheiden toistuvaksi mantraksi. Onko turruttava ajatukseen, että väkivaltakoneistojen – niin armeijan kuin poliisinkin – yhteiskunnallinen rooli laajenee?

Ikääntymisen hyviä puolia lienee, että on mahdollisuus peilata muutosta suhteessa koettuun, yrittää säilyttää suhteellisuudentaju. Mittakaavan, syiden ja seurausten  hahmottaminen alkaa tosin olla viimeisten viikkojen tuomien käänteiden myötä aikuisväestölläkin koetuksella.

On kasvamassa sukupolvi, joka on elänyt lapsuutensa ja elää nuoruuttaan suhteellisen haastavissa olosuhteissa. Onneksi ihminen sopeutuu erinomaisen hyvin, keksii keinot. Ehkä yksi voitettu pandemia on tästä hyvä todiste ja esimerkki. Ehkä sotakuvastot ja -uutiset karaisevat, kehittävät realiteettien tajua ja opettavat kriisien hallintaa ja  – mikä tärkeintä – ennaltaehkäisyn merkitystä. Ehkä enenevässä määrin yläraajoihin kiinnittyvät digitaaliset sisällöntarjoajat ja mielenmuokkaajat onnistutaan valjastamaan osaksi tapa- kenties jopa rauhankasvatusta.

                                                                                                                                            1.3. 2025.

Soundtrack: 

The Rolling Stones: Time Is On My side.

Bob Dylan: Times they are a-changin'. 

______

Lähteet:

⦁Jyväskylän Lyseo 1858-1983. Satavuotisjuhlateos. Jyväskylän lyseon entisten oppilaiden yhdistys JYLY   ry. 1983. Toimittanut Eero Mikkola. 

⦁Atso Taipale: Uojin Poavo. Tarinoita laukaalaisen viljelijäperheen elämästä. Paavo Taipaleen lapset. 2022.