Maa kallis ja dear strateginen kumppani U.S.A.
Halusin takas pohjoiseen.
Halusin taas poltetun maan valtateillä vaeltaa,
savua vetää hengitykseen.
Halusin takas pohjoiseen,
halusin maan rakkautta.
Halusin sen voiman valavan minuun rohkeutta.
Maa on voimaa, maa on voimaa.
Kuka onnistuu sen kans?
Maa on voimaa, maa on voimaa
-kuka onnistuu sen saamaan?
Kauko Röyhkä: Maa on voimaa.
Siinä missä Valkoisen talon ovaalin muotoisen toimiston vieraanvaraisuus koki näköjään viime perjantaina kriisin ja mainittu strateginen kumppanuus pian lanseeraamisensa jälkeen kolauksen, niin myös parin-, kolmenkinkymmenen vuoden takaiset ajattelutavat maailman menosta vaikuttavat lennähtäneen kaaressa romukoppaan. Saa kai silti yrittää nostaa hetkeksi yhden edelliseen maailmanjärjestykseen liitetyn käsitteen tarkasteltavaksi ja peilata sitä nykyhetkeen.
Vuosituhannen alun asenneilmapiiriin vaikuttavista ilmiöistä juuri globalisaatio ja Yhdistyneiden kansakuntien vakauttava henki ovat jääneet päällimmäisinä mieleen. Suomalaisten suhdetta ulkomaailmaan ryydittäneissä taikasanoissa oli voimaa, meno oli jotensakin luottavaista ja raikasta.
Globalisaatioon liittyi tai sen suoranaisen perustan lienee luonut rahoitusmarkkinoiden vapautuminen ja aisapari uusliberaali talouspolitiikka. Yhdessä ne onnistuivat signaloimaan pohjimmiltaan maailmankylämäistä yhteyttä. Lieveilmiöt, joista ei varmasti minkään järjestelmän puitteissa tulla koskaan täysin pääsemään eroon, eivät olleet vielä rävähtäneet – ainakaan täysimittaisina – yksittäisten kansantalouksien silmille.
Yhdeksänkymentäluvun laman aalloista oltiin joten kuten uitu rannalle. Ilmastonmuutosasiat eivät olleet vielä agendalla siinä laajuudessa, että ne olisivat aiheuttaneet suurempaa vääntöä. Lämpeneminen toki noteerattiin, mutta mittaustuloksia ei kavahdettu samassa määrin kuin esim. kymmenluvun lopulla. Otsonikerrokseen kohdistetuista toimista oltiin saatu sovittua ja siltä osin tilanne ja mieli rauhoittumaan.
Eurooppa kantaa stigmaa. Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota syttyivät ja ne etupäässä myös käytiin mantereellamme. Kuten kaikki tietävät, Yhdysvallat harkitsi tarkoin osallisuuttaan ennen ensimmäiseen maailmansotaan liittymistään. Toisenkaan maailmansodan rintaman muodostaminen ei ollut mikään läpihuutojuttu. Strategisen kumppanuuden nimissä eurooppalalaisten voi olla syytä älähtää, kun jossain päin maailmaa tiettyjä uhkaavilta vaikuttavia kalikoita heitetään ilmaan ja neuvottelupöydille.
Kouluissamme jaksetaan jankata litanioita häpeällisistä kehityskuluista, jotka sotiin johtivat. Varsinkin Suomi, joka joutui tappelemaan itsenäisyydestään, on aika hyvin pitänyt huolen siitä, että nämä asiat sisällytetään yleissivistykseen.
Hienoa, että diktaattoriuden potentiaalisia aihioitakin on alettu Yhdysvalloissa tarkkailla. On mahdollista, että olosuhteet – kuten pitkittynyt sotatila – tarjoaa hyökkäyksen kohteena olevan Ukrainan presidentille tilaisuuden napata itselleen diktaattorin valtaoikeudet. Ei voi koskaan tietää. Kannattaa varoa. Mies, joka pukeutuu harmittoman oloisesti villapaitaan, voi olla varsinainen susi lampaan vaatteissa.
Euroopassa on ikäviä kokemuksia yhdestä ihan oikeasta diktaattorista, Adolf Hitleristä. Hän oli tosi paha, diktaattorin prototyyppi.
Suomi joutui ikävään saumaan, kun Hitler ja Neuvostoliiton diktaattori Stalin – tulevat keskinäiset viholliset – alkoivat neuvotella ylitsemme toisen maailmansodan pohjapiirustuksia visioidessaan. He olivat anteeksiantamattoman kieroja.
Talvisodassa, pienessä, sähäkässä ja hyvin kuuluisassa taistelussa pidimme pintamme. Saimme takkiimme, jouduimme häviölle sikäli, että menetimme maata, mutta säilytimme kallisarvoisen itsenäisyytemme.
Toinen maaailmansota ei kuitenkaan päättynyt siihen, että joku Suomi selvisi talvisodasta. Ei todellakaan. Sota jatkui muualla Euroopassa ja tämä selkkaus oli vasta meidän ensimmäinen erämme. Stalin ei luottanut meihin eikä siihen, että Hitler ei hyökkäisi kauttamme Neuvostoliittoon.
Kaiken lisäksi Hitler alkoi kiinnostua meistä, suorastaan ihailla meitä, koska olimme tarjonneet niin kovan vastuksen Stalinille. Taistelimme Neuvostoliiton hyökättyä uudestaan Hitlerin "aseveljinä".
Lisäksi Hitleriä oli infottu, että meillä täällä on rikasta maata, arvokkaita mineraaleja. Hänellä oli paineita saada itselleen raaka-aineita, koska edellinen maailmansota oli päätynyt Saksan tappioon ja rokottanut maan omia varantoja siinä määrin, että hän koki tarvitsevansa elintilaa. Sotimalla. Hän ei luottanut neuvottelujen voimaan eikä osannut solmia sopimuksia. Hitler ei ollut välttämättä kiinnostunut levittämään mitään aatetta, mutta hänellä oli kunnianhimoisia suunnitelmia ei vaan Suomen, vaan koko Pohjolan raaka-ainevarantojen hyödyntämiseksi.
Me selvisimme taistelun toisestakin erästä itsenäisinä, osaamme pitää puolemme. Menetimme kuitenkin rauhansopimuksessa taas lisää maata, mm. pohjoisen mineraalirikkaan Petsamon alueen, joka ei hävinneelle Hitlerille päätynyt. Meidän piti ajaa vielä saksalaiset pois. Sotimalla. He jättivät jälkeensä poltetun maan.
Nyt kun hyökkäyksen kohteena olevan Euroopan maan kamaran kätköissä olevien mineraalien roolista käydään avointa kiistaa, täällä alkaa hälytyskellot soida. Meillä on varoittavia esimerkkejä siitä mihin epäonnistunut geopolitiikka pahimmillaan voi johtaa. Koska epäreilut diilit jättävät aina jonkun osapuolen tyytymättömäksi, kytevä katkeruus voi aiheuttaa ongelmia jatkossa. Syttyy helposti uusia konflikteja.
Euroopassa on yritetty varoa, ettei sama ilmiö toistuisi, ettei samoja virheitä tehtäisi uudestaan. On jäljitetty kehityskulkuja. Hitlerin toimia on kuvattu resurssinationalismiksi. Sille on leimallista todella räikeä epäreiluus. Olemme kaikelle sen suuntaisellekin allergisia.
On tosi ikävää, ettei Yhdysvalloilla juurikaan ole omaa kaivostoimintaa ja että kilpailuasetelma Kiinan suhteen aiheuttaa päänvaivaa. Litiumia, kobolttia, titaniumia, uraania ym. hyödyntävä sähköautojen ja mobiililaitteiden valmistukseen saumattomasti linkittyvä akkuteollisuus jos mikä on todella oleellinen kasvukohde. Tulevaisuuden kehittämishankkeisiin lukeutuva kierrätys vaatii kuulemma myös akkuraaka-aineiden louhimiseen ja rikastamiseen liittyvän teollisuudenalan perustan varmistamista ja kehittämistä. Tilanne vaatinee nopeita toimia.
Yhdysvaltojen kannattaisi silti malttaa pedata Ukrainan sopimus huolella niin että ensinnäkin sen alkuperäinen tarkoitus turvatakuiden järjestymisen suhteen otettaisiin tosissaan huomioon. Lienee ymmärrettävää, ettei Ukraina luota Venäjään. Kerrotaan, että se on rikkonut tulitauonkin jo kolmattakymmentä kertaa v. 2014 alkaneen maiden välisen konfliktin aikana.
Pahimmassa tapauksessa, vaikka rauha saadaankin neuvoteltua, voisi käydä niin, että Venäjä päättäisi jostain syystä hyökätä uudestaan, Ukraina ei olisi varautunut tarpeellisilla toimilla ja meillä olisi täällä uusi pitkittyvä sota ja ihmisiä kuolisi. Tällainen diplomaattinen epäonnistuminen olisi aivan järjetöntä, mutta valitettavasti mahdollista. Vai voiko välittäjänä toimiva Yhdysvallat luvata, että tervetullut lähentyminen Venäjän kanssa takaa reilun ja pitävän rauhan sen ja Ukrainan välille? Mikään ei olisi yhtä liennyttävää. Se olisi suuri helpotus.
Toiseksi, Ukraina kun ei ole vielä Euroopan Unionissa, Yhdysvaltojen kannattaisi ottaa huomioon, että mineraalipotentiaalin mittaukseen liittyvä tutkimusinfra on toistaiseksi Ukrainassa suhteellisen heikkoa ja epäluotettavaa. Jossain luki, että data olisi peräisin jostain Neuvostoliiton ajalta. Voiko sen varaan ylipäätään laskea?
Ehkä Ukrainan maan voima ei välttämättä teekään Yhdysvaltoja autuaaksi. Ukrainan ehkä, sitten kun tämä hulluus saadaan päättymään ja maa pääsee takaisin jaloilleen ja kehittymään – omilla ehdoillaan.
2. 3. 2025.
__________
Taustaa:
Janne Könonen: Hitler ja Suomi. Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota. E-kirja. Tammi. 2022.
Kommentit
Lähetä kommentti