Ketään talvi- ja jatkosodan käynyttä, sota-aikaan syntynyttä, elänyttä tai sotien vaiheisiin perehtynyttä ei ihmeemmin ilahduta minkäänlainen sodan merkityksen kyseenalaistaminen. Vaikka Tuntematon sotilas -romaani on tarjonnut yhden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista, jota ei päihitä kuin ehkä Täällä Pohjantähden alla, elokuvaversion katsominen ei kuulu omiin itsenäisyyspäivänviettorutiineihin. Jälkimmäisestä romaanista tehty filmi voisi juhlamieleen sopiakin.
On tunnustettava, että vaikka on saanut kunnian tutustua erääseen rintamalla kirjoitettuun, sieltä salakuljetettuun, kaikessa järkyttävyydessään varsin vaikuttavaan päiväkirjaan, mikään seikkaperäinenkään, kyseisten sotien erinäisistä vaiheista kirjoitettu yleinen kuvaus ja yhteenveto ei avaudu. On kuin yrittäisi perehtyä johonkin koodiin, jonka tulkitsemiseen ja ymmärtämiseen ei ole saanut koskaan avainta. Torjuntaa aiheuttanee lisäksi se, että sota on jo ajatuksena vastenmielinen ja ahdistava. Mieluummin innostuisi vaikka erään historiantulkintaa kyseenalaistavan, tieteenalansa popularisoijan provosoivasta heitosta, että kunhan näistä viimeisistä sotaveteraaneista päästään, eikö voisi unohtaa talvi- ja jatkosodan iänikuisen glorifioinnin –varsinkin itsenäisyyden juhlinnan yhteydessä– ja siirtyä muistelemaan fennomaaneja.
Elävä todistus on asia erikseen. Kun on saanut tavata sotaveteraanin, jota kokemukset eivät ole lukinneet puhumattomaksi ja kuunnella valikoituja paloja tapahtumien kulusta, välitön yhteys näkijään ja kokijaan ovat taanneet sen, että sota ei jää pelkäksi analyysiksi strategioista ja rintamalinjoista.
Jos lähtee siitä, että konfliktit kuuluvat kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen, voi yhden sodasta selvinneen sukulaismiehen vaiheisiin tutustuminen avata helpommin lähestyttävää näkökulmaa kyseisestä tapahtumasarjasta kirjoitetun kaanoniin rinnalle.
Hääpotretin mies antoi elämästään sotilaallisten valmiuksien harjoittamiselle, ylläpidolle ja käytännön toimille suuren osan. Hänen kerrotaan liittyneen v. 1926 – juuri ennen 17. syntymäpäiväänsä – kotipitäjänsä suojeluskuntaan, vapaaehtoiseen maanpuolustusjärjestöön. "Vapaussodan valkokaartin perinteitä" jatkavan aktiviteetin mainitaan oimineen hänen kasvupaikkanaan varsinaisen asepalveluksen ja lukuisten kertausharjoitusten ohella. Asepalveluksen voi katsoa ulottuneen siihen saakka, kunnes hän siirtyi reserviin jatkosodan päätyttyä.
Hänen poikansa, elämänvaiheittensa äärellä menneisyyttä peilaava kirjoittaja ihmettelee löytämäänsä todistetta isänsä osallistumisesta talonpoikaismarsille. Jäljittyi, että kyseessä oli maakuntatason rinnakkaistapahtuma tästä suojeluskuntataustaisten perustaman, äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen organisoimasta voimannäytöstä. Vaikka tilalliset rauhoittelivat omia sisällisodan jälkeisiä pelkojaan varautumalla pahimpaan järjestäytyneen toiminnan kautta, tätä miestä on kuulema vaikea mieltää tukemassa äärioikeistolaista liikehdintää.
Kuten usein jälkikäteen asioita arvioidessa, tähänkin yhteyteen sopii hyvin liittää luonnehdinta, että joku on aikansa lapsi. Suojeluskuntatoimintaan osallistuminen ei välttämättä merkinnyt kaikille voimakasta poliittista kannanottoa. Ehkä kokoontumisten tarjoama yhteisöllisyyden kokemus oli joillekin tärkeintä, joskaan ei sovi unohtaa, että kyseisessä, jännitteiseksi koetussa ilmapiirissä taustalla on saattanut olla ennen kaikkea varautuminen rauhanturvaamiseen. On epätodennäköistä, että tämän henkilön tapauksessa talonpoikaismarssiin osallistumisella olisi ollut tarkoitus ilmaista tukea esim.vaatimukselle äänioikeuden sitomisesta veronmaksukykyyn. Toteutuessaan moinen epäoikeudenmukaisuus olisi merkinnyt paluuta sääty-yhteiskunnan aikaiseen käytäntöön. Äiti on kertonut, että kyseessä on ihminen, joka olisi antanut vaikka paitansa päältä sitä tarvitsevalle.
Toinen kyseisestä miehestä otettu vaikuttava valokuva sijoittuu univormusta ja olemuksesta päätellen rintamalle, tarkemmin arvioiden kenties jatkosodan asemasotavaiheen parkkiinnuttavaan jumiin. On suuri houkutus päätellä, että kuvan ottaja on aseveli eikä joku kotijoukkojen edustaja. Vastaan tuntuu katsovan varsinainen jermu. Huumorin täyttämistä silmistä ja jätkämäisen rennosta hymystä aistii, että mies on elementissään. Hän näyttää osaavan asiansa ja olevan omiensa joukossa. Kerrotaan, että esim. ns. talvisodan ihmeen taustalla olisi ollut juurikin suojeluskuntatoiminnan harjaannuttamien paikallisosastojen yhteistoiminnalliset valmiudet ja ennen kaikkea se, että sisällissodan rikkirepimä kansa yhdisti voimansa ristiriidoista välittämättä.
Rauhan koitettua sodanjälkeisellä "vaaran vuosiksi" nimetyllä ajanjaksolla kunnallisissa luottamustehtävissä viihtyneeseen mieheen liitetään luonnehdinta yhteistoimintamies. Laajan yhteistyökyvyn katsotaan karttuneen rintamamieskokemusten myötä. "Elämä juoksuhaudoissa oli lisännyt keskinäistä ymmärrystä ja häivyttänyt perinteisiä luokkaeroja".
Kuvan ottamisesta vajaan puolen vuoden päästä parin erotti talvisota, kolmen vuoden kuluttua vaimon kuolema. Yhteistä elämää ehti sodan keskellä olla suurin piirtein sen verran, että kolme lasta saivat alkunsa. Äidin isä sai elää sodan päätyttyä vielä toistakymmentä vuotta, perustaa uuden perheen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä uusperheeseen syntyneen esikoisen saavuttavan täysi-ikäisyyttä eikä kuopuksen pääsevän kapaloistaan.
Sodan painon sanotaan näkyneen ja tuntuneen. Sen on täytynyt siirtyä myös lapsiin. Mies ei kuitenkaan tahtonut tyttärelleen – äidille – sodasta kertoa, kysyttäessäkään, ei mitään myöskään talvisodan aikana kuolleesta ensimmäisestä vaimostaan. "Kyllä sinä sitten joskus ymmärrät", hän oli sanonut.
Niin. Paavo, me haluaisimme ymmärtää.
25. 1. 2022.
Tarkennus 18.7. 2025. : Paavon asepalvelukseksi lukeutuvan elämänjakson yksityiskohtaisempi ja todenmukaisempi kuvaus
____________
Kursivoitu kohta suora lainaus kyseisestä lähteestä:Atso Taipale: Uojin Poavo – Tarinoita laukaalaisen viljelijäperheen elämästä. Kirjan käsikirjoitus.
Kommentit
Lähetä kommentti