"Vie mennessäs´, tuo tullessas´!" – edeltävien sukupolvien naisten asettamat tienviitat
"Nykyajan ihmisen elämän päämäärä on olla onnellinen, mitä se sitten tarkoittaakaan. Vanhan maatalousyhteiskunnan ihmisen tehtävä ei ollut olla onnellinen. Hänen tehtävänsä oli täyttää velvollisuutensa yhteisöä kohtaan --- Onnellisuuden arvuuttelun sijasta voidaan myös pohtia, mitkä olivat naisten ilon ja surun aiheet --- Voidaan myös kysyä, olivatko useimmat naiset tai edes jotkut heistä tyytyväisiä vallitsevaan järjestykseen, ja minkälaiset naiset halusivat tai pystyivät ilmaisemaan tyytymättömyytensä ja mitä se heille mahdollisesti maksoi."
-Kaari Utrio: Kalevan tyttäret-
 |
| Sormustin 1900-luvun alkupuolelta. Käsin nyplättyä pitsiä. |
Synnyinkodin pihamaata ympäröineet aitta, karjasuoja ja talli muodostivat tienvarren riihen ja rannan savusaunan kanssa mummun toimijuuden rajat. Totesi hän myös olleensa vetämässä pellolla ns. miesvetoista auraa vaarin toimiessa ohjastajana. Ehkä juuri tuo kokemus sai aikoinaan Helsingistä nuoruuden katkaissutta sisällissotaa paenneen pienyrittäjäperheen tyttökatraan keskimmäisen pitämään huolen siitä, että omille tyttärille piti taata pääsy pidemmälle opintielle. Maalle asetuttua sivukylän suurtilan uuden pehtorin neitien hienot, kirkonkyläläisten kieroonkatsomat hansikkaat olivat saaneet vaihtua tuohivirsuihin. Nuorisoseuran tansseissa, joissa mummu yhdet sellaiset puhki sauhusi, kohtalo oli keinahdellut vastaan vaarinhahmoisena 1920-luvun loppuvuosina.
Isänäidin kertomukset, syntymäkodin ikivanhat rakennukset ja esineet tarjosivat lapselle kasvualustan jonkinlaiselle mikrohistorian kiinnostukselle.
Kun saa kommentoitavakseen samanlaista elämänpiiriä edustaneen äidinpuoleisen sukutarinan kirjaluonnoksen, on vaikea nähdä metsää puilta. Kirjallisiin lähteisiin, kirjoittajan havaintoihin ja kokemuksiin sekä niin Suomen kuin paikallishistorian tuntemukseensa pohjautuva tutkielma yhdistyy omiin, itse vuosien varrella vastaanottamiinsa osaksi peiteltyihin, osaksi värittyneisiin, osaksi varmasti myös paikkansapitäviin kuulopuheisiin.
Mitä tulee vieneeksi mennessään, mitä tulee tuoneeksi tullessaan, kun lähtee kokemusta perkaamaan? Mihin huomio ensiksi kiinnittyy? Mikä häiritsee? Mihin tarttuu? Miksi? Onko se oleellista? Onko juuri tällainen palaute toivottua? Tuleeko vastaan yksityiskohtia, jotka paljastavat jotain siitä, millaisessa yhteiskunnassa nämä aiempien kuulopuheiden myyttiset hahmot elivät?
On tehtävä valinta. On annettava vapaus historiankirjoituksen kertoa itselle juuri niitä asioita, jotka nousevat syystä tai toisesta merkillisiksi ja siten merkittäviksi, asioita, jotka hakevat paikkaansa ja vastauksia merkitysten kartalla.
Lukiessa paljastuu, että yksi vieminen on vastaantulevien anekdoottien nostattama sangen tukala mielleyhtymä: kirous. Sattumalta juuri tätä sangen komealtakin kalskahtavaa ilmiötä on tarjottu yhdeksi kulttuuriseksi pääomaksi molempien talonpoikaissukujen taholta. Niistä tutumpi ja läheisempi on kohdistettu ainoastaan naissukukuntaan. Ehkä hieman liian usein talon emäntiin viitatuissa puheissa heihin on liitetty äkkivääryys, suoranainen konfliktihakuisuus. Kyseisiä toimintamalleja on pidetty luonteenpiirteinä, joiden on katsottu olevan todiste ja ilmentymä suoranaisesta kirouksesta. Koska kirousten mystiikkaan kuuluu usein hämärät syntysanat, mitään taustoja ei nähty nuorelle naiselle tarpeelliseksi edes yrittää eritellä. Sukupolvia lävistävän vitsauksen tulkitsi lankeavan kaiken ylle kuin perisynti.
Kun toisen, tarkasteltavana olevan sukulinjan tarinasta löytyy samansuuntaisen naisluonnehdinnan yhteyteen lisätty tieto kyseisen isoisoäidin "yllättävästä" osallistumisesta Naistenpäivän juhlaan tuolloin, lähes sata vuotta sitten, siihen huomaa hanakasti tarttuvansa. Tämä tieto lisättynä tekstistä nouseviin pojan toteamuksiin on kuin viesti, sieltä kaukaa:
- Kyllä, poikani ehti kertoa pojalleen, että Maria-äiti kärsi tässä karussa elämänmenossa ja muutamien palveluskuntaan kuuluneiden mukaan hän oli töykeä alaisiaan kohtaan ja että isänsä kova kurinpito kasvattajana ulottui myös minuun. Voit lukea, että puolison aikaa kului paljon myös kunnan ja kirkon asioihin ja että tilanhoito merkitsi pitkiä työpäiviä. Niin, töykeyteeni oli syynsä. Ja kyllä, minä otin, menin ja osallistuin Naistenpäivän juhlaan v.1929!
Kirjoitetaan, että isäntää, puolisoa, on luonnehdittu aikansa lapseksi. Vaimon talouteen mukanaan tuoman huomattavan suuren aineellisen pääoman – runsaiden myötäjäisten muodossa – katsotaan auttaneen miestä talon lunastamisessa vuosisadan vaihteessa. Vanhin veli nimittäin tahtoi talonpojan osaa muutaman vuoden elettyään sittenkin kauppiaaksi. Tila vaihtoi omistajaa. Kyseinen yritysmuoto sai uuden osakkaan. Tarina kertoo perheen tyttären kansanopistoaineen sanoin, että onnistuneita investointeja tehtiin ja tila saatiin niin tuottavaksi, että jälkipolvilla oli samanlaiseen menestykseen pyrkimisessä tietämistä, vaikka velattoman tilan perivätkin.
Jos tarkastelee kokonaisuutta nimen omaan Marian näkökulmasta, on suuri houkutus tulkita rivien välistä omanlaistaan katkeruutta. Jopa yhteiseen elämänmuotoon tuodusta, omissa nimissä tuodusta materiaalisesta panostuksesta huolimatta naisten oli sisäistettävä, että sen ajan perheessä mies oli ehdoton perheen pää.
Kuvatunlainen asetelma jää vaivaamaan. Eräänlaisena tuomisena lähtee mukaan tiedonhalu. Jospa löytyisi lisätietoa, jonka voisi ohimennen valjastaa myös tämän jostain sääty-yhteiskunnan ajoilta langetetun kirouksen purkutöihin. Kirouksen, jonka jatkumoksi on itsekin epämääräisesti tuntenut ajautuneensa. Jos esim. ruuhkavuosina havaitsee kodin työnjakoa koskevia epäkohtia ja mitta täyttyy, saattaa ilmetä tarvetta jonkintyyppiselle reklamaatiolle perhedemokratian nimissä. Jos valittaminen ns. uusintamistyön –sen tuottamattoman hoiva- ja ylläpitotyön– vastuun omille harteille kasautumisesta otetaan vastaan riidanhaluisuutena, sisimmästä nouseva kaiku aktivoi itsesyytöksen: kirous se varmaan tässä tuo itseään julki...
Maria ja aikalaisensa elivät yhteiskunnassa, jossa maa oli ollut jo kauan omistamisen perusmuoto. Marialla voi sanoa olleen selkeää, maaomaisuuteen liittynyttä konkreettista pääomaa avioon astuessaan. Sääty-yhteiskunnan naisen asema oli ollut kuitenkin melko yksiselitteinen. Naisella piti olla holhooja. Tätä toimea hoiti yleensä isä tai aviomies. Käytäntö oli ollut, ettei nainen hallinnut avioliitossa omaisuuttaan. Lain edessä hän ei ollut muissakaan asioissa kelvollinen itsestään vastuuta kantamaan. Luonteesta riippuen tämä juridinen järjestely ei välttämättä ollut kaikkien naisten mieleen. Toisaalta on todettu, että patriarkaalinen yhteiskuntamuoto ei perustunut toimintavapauteen millään muotoa: suvut kontrolloivat tasapuolisesti kaikkien jäsentensä toimintaa.
Marian synnyttyä, 1800-luvun loppupuolella oltiin alettu tarkastella naisten taloudellista liikkuma-alaa. Vuoden 1864 naimattomia naisia koskeneen täysivaltaisuusuudistuksen takana oli työnlaatua ja ansaintatapoja koskevat muutokset. Pohjimmaiset motiivit kyseiseen lainsäätämiseen liittyivät toimeentuloon.
Teollistumisen myötä kasvavien kaupunkien työvoimantarpeessa ja maaseudun liikaväestössä yhdistyi kysynnän ja tarjonnan laki. Kaikille työkykyisille naisille ei järjestynyt suvun piiristä veljeä tai isää holhoojaksi, myös holhoukseen tarvittavista kustannuksista oli vaikea selviytyä. Joka tapauksessa naimattoman naisen sosiaalinen asema muuttui merkittävästi. Tuosta eteenpäin hän sai itse päättää, kenen kanssa avioitua.
Täysivaltaisuusuudistuksen ei voi kuitenkaan katsoa herättäneen laajempaa periaatteellista keskustelua naisen asemasta. Lainsäätäjien joukossa oli tahoja, joita mietitytti ennen kaikkea, mitä moinen liberaalius voisikaan merkitä omaisuuden kannalta. Varsinkin maatalouteen perustuvan tuotannon näkökulmasta tasa-arvopyrkimykset olivat selkeästi alisteisia talojen, tilusten ja omaisuuksien yhdistämiselle.
Seuraava, suoraan Marian elämän kulkuun ainakin periaatteessa vaikuttanut suomalaisen naisen asemaan liittyvä virstanpylväs koski aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteita. On kuitenkin esitetty, ettei tämänkään, v. 1889 voimaan astuneen lain ensisijaisena pyrkimyksenä olisi ollut aviovaimon aseman parantaminen sinänsä, vaan sen katsotaan liittyneen käynnissä oleviin luotto- ja prosessioikeudellisiin uudistuksiin. Työansioita ja irtainta omaisuuttaan vaimo sai alkaa hallita. Omaisuudenyhteys jäi voimaan. Tärkeää kuitenkin oli, että avioehdon kautta oli uuden lain myötä mahdollista rajata, mikä osa omaisuudesta oli yhteistä, mikä ei.
Ei ole mainintaa, millainen kanta Marialla ja puolisollaan oli omaisuudenyhteyteen, oliko Marialla mahdollisuus liittoon astuttuaan laatia avioehto niin halutessaan.
Marian Naistenpäivän juhlallisuuksiin osallistumista seuraavana vuonna 1930 voimaan astuneen avioliittolain myötä poistui keskiajan yhteiskuntajärjestyksestä peräisin oleva edusmiehisyys. Kritiikkinä on esitetty, että laissa korostettu pesänyhteys ei välttämättä tarpeeksi kannustanut kotiäitejä- ja rouvia taloudelliseen riippumattomuuteen. Lain säätämisajankohdan naisten aseman kiistattomiin parannuksiin kuului kuitenkin oikeus lapsiin, itsellisyys ja tasa-arvoisempi kohtelu lain edessä.
On väärin olettaa, että naiset olisivat yksin, ilman miesten tukea, kyenneet omaa osaansa kohentamaan, saavutettiinhan naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus valtakunnan tasolla vasta v. 1906. Maailmanennätykseen⁽* oli ollut vaikuttamassa aatelissäädyn Leo Mechelin, jonka ehdotus naisten vaalikelpoisuudesta vuoden 1897 valtiopäivien yhteydessä sai säädyn sisäisestä vastustuksestakin huolimatta prosessin etenemään.
Marian ollessa kaksivuotias vuoden 1882 säätyvaltiopäivillä talonpoikien edustaja Anders Svedberg oli laittanut alulle ennenkuulumattoman hankkeen. Hän jätti anomusehdotuksen aviovaimon oikeudesta määrätä itse omista ansioistaan. Vaikka kyseinen oikeus oli saatu koskemaan naimattomia naisia jo vuonna 1864, naimisissa olevan naisen ansioita hallitsi edelleen aviomies. Ehdotus ei saanut tarpeeksi talonpoikien kannatusta, mutta laittoi alulle anomusten sarjan. Samaan aikaan toisaalla oltiin perustamassa Suomen Naisyhdistystä, jonka toiminnassa oli sittemmin mukana niin miehiä kuin naisia.
Koska kirjaluonnoksessa esiintyvistä lähteistä päätellen Maria ei itse jättänyt jälkeensä kirjeitä tai päiväkirjoja, ei voi koskaan tietää, mitä hän todellisuudessa kävi mielessään läpi. Voi kuitenkin varmuudella todeta, että teko puhuu puolestaan. Omassa elämänpiirissään erikoista aktivismia osoittaneen, talon ylläpidossa ylösotetun Marian voi perustellusti tulkita ehtineen elää ajan hermolla. Hän otti läsnäolollaan osaa liikehdintään, joka osaltaan oli vaikuttamassa keskiaikaisia käytänteitä syrjäyttäneen vuoden 1930 avioliittolain syntyyn.
Epäilemättä monipolvisen prosessin päätepisteenä sorvattu laki ainakin tietyiltä osin merkitsi onnistunutta puuttumista edes joihinkin yhteiskunnan epäkohtiin. Jos hän marttyyrinviittaa aika ajoin kantoikin, voisi kuvitella, että tuolloin Jyväskylässä, vuoden 1929 maaliskuussa, Naistenpäivän juhlassa se valui edes hetkeksi pois.
Kiitos, Maria, että näytit kuinka kirous manataan maan rakoon: ei uhriutumalla, vaan toimimalla, osoittamalla tukea rakentaville voimille.
______
⦁ Kaari Utrio: Kalevan tyttäret – Suomen naisen tarina. Tammi. 1986,
⦁ Kursivoidut osat Atso Taipaleen julkaisemattomasta kirjasta "Uojin Poavo – Tarinoita laukaalaisen
⦁ Hannele Kurki: Naiset ja omaisuus: varallisuusoikeudelliset uudistukset Suomen säätyvaltiopäivillä 1800-luvulla. Artikkeli teoksessa Tulen kesyttäjät –suomalaista naistutkimusta. Helsingin Akateemisten Naisten 60-vuotisjuhlakirja. WSOY. 1987.
_____
*⁾ Korjaus: Täydet poliittiset naisia koskevat oikeudet saavutettiin maailmassa ensimmäisenä Australiassa v. 1902. Euroopan mittakaavassa Suomi sen sijaan oli edelläkävijä. Suomi pääsi hyödyntämään naisten vaalikelpoisuutta ennen Australiaa, saimme maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. Toisaalta jos ottaa huomioon, ettemme vielä tuolloin olleet saavuttaneet itsenäisyyttä, Norja menee edelle vuoden 1913 saavutuksillaan.
Kommentit
Lähetä kommentti