Osattomuus

Karl Marx oli mielestäni oikeassa siinä, että yhteiskunnan ja talouden perusrakenteet ja niissä tapahtuvat muutokset määräävät lopulta kehityksen valtavirran.

                                                                   Esko Aho: 1991 – Mustien joutsenten vuosi

Sukulaisvierailulla selatussa albumissa oli kuva vaarista ja tämän kasvuperheestä.

Kuvan hahmottaminen otti aikansa. Synnyinpitäjän kalmiston hautakiviin kaiverretut nimet ja kasvot yhdistyivät hapuillen. Kuvan poppoo koostuu kahdesta aikuisesta ja viidestä lapsesta. Ajoitus osuu 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Kuvarajauksen ulkopuolelle haaveellisen näköisenä katsova, itsetekemäänsä kannelta tapaileva vaari seisoo itseoikeutetun oloisesti etualalla, keskellä. Vaarin kerrotaan nähneen jossain vaiheessa aikuistumistaan rannan unipihlajaksi nimetyn puun alla unta, että hänen tulisi jäädä velkaiseen taloon isännäksi. Hän ei olisi tahtonut, vaikka oli vanhin ja poika. Myöhemmin järjestynyt viljamakasiinilaina vakavaraisen naapuri-isännän avustamana pelasti.

Hän jäi elämään jälkipolville sinä merkittävänä hahmona sisarusparvesta.

Hänet on aina identifioitu taloon, maahan.Vaarin nimi on noussut esiin samoissa maisemissa nostalgisoineiden kaukaisten sukulaisten puheissa kunnioitettavana hahmona. Kannelta soittava, laulunsanoja kanttorin sävellyksiin väsännyt, jonkinmoista kirjastoa ylläpitänyt, verkkainen mies tosin lienee ollut joidenkin lähimpien mielestä joskus hieman tehoton ja tylsä.

Koska tyttölapset naitettiin miniöiksi toisiin taloihin ja huusholleihin, heidän osansa oli myös selkeä. Tyttöjä oli siunaantunut kolme.

Talonpoikien perheiden muilla miespuolisilla vaikuttaa olleen vähemmän merkittävä osa.

Kuvasta löytyy nimittäin toinenkin poika. Hän on vaarin takana. Jostain syystä häntä koskeva tunnustelu kuitattiin mitätöivällä käsieleellä höystetyllä kommentilla, että se nyt oli joku vaan. 

Kuvaa katsoessa tajuaa, että sirkeät silmät ovat tutut. Isosetä. Hän eli veljeksistä pidempään, niin kauan, että häntä ehti lapsena käydä tervehtimässä.

Isosedän tapaaminen piirtyi vahvana alkuopetusikäisen mieleen. Veljensä vaimo, mummu, oli tuonut lapsenlapsensa näytille. Isosetä asui viimeisinä vuosinaan poikamieheksi jättäytyneen keski-ikäisen lapsensa kanssa pientä, askeettista yksiötä. Huoneilmaa saostutti poikeuksellisen väkevä tupakan tunkka. Tummiin, virttyneisiin pukuihin sonnustautuneet, kumarat, vakavat hahmot olivat varautuneita. Vaikka agraariyhteiskunnan perimässä lasten osa oli kylässä ja vieraiden läsnäollessa olla nurkassa ja hiljaa, tavallisesti aikuiset, jopa jo tuohon aikaan, 1970-luvun alussa, ilmaisivat yleistä hyväksyntää ja empatiaa pieniä ihmisiä kohtaan. 

Näistä ankaranoloisista hahmoista ei mitään sellaista välittynyt. 

Jälkeenpäin on ymmärtänyt, että isosetä näki tässä pienessä tytössä henkilön, joka oli suoraan alenevassa polvessa saanut rakkaalle kotitilalle synnyttyään jäädä sinne myös asumaan. Isosedän uurteisilta, harmailta kasvoilta välittynyt hyytävä, seisahtunut koleus kertoi osattomuuden kokemuksesta. Parikymmentä vuotta aiemmin menehtyneen veljensä vaimo, mummu, ei antanut seikan päästä tietoisuuteensa, tai ei ainakaan siltä vaikuttanut. Hän äänensä soi heleänä. Hän kertoili jotain jostain arvonsatuntevasti.

Isosedälle oli synnyinkodista pois muutettuaan rakennettu pieni mökki tilan maille. Sen nimi oli Riihelä tai Raahula. Talon nimi sanottiin aina jotenkin sivuuttaen ja yhä se muistetaan kysyttäessä kuvailla harmaaksi. Isosedällä on ollut aina nähtävästi kuitenkin jokin mainitsemisen arvoinen identiteetti, vaikka koskaan ei puhuttu, miten hän muuten elämänsä oli saanut järjestettyä. Maaseutuyhteisö kykeni onneksi tarjoamaan satunnaistöitä.

Tarkemmin jäljitetyn, toisen sukulinjan historiikista voi lukea, että jos tilanne ja talon etu vaati, jopa esikoispojat ohitettiin perimysjärjestyksessä.⁽ ¹ Syynä oli jokin tarkemmin määrittelemätön "vika", esim. hitaus tai jonkinlainen suhteettoman omapäinen jumittuminen valikoitujen asioiden äärelle. Vaikka älynlahjat eivät välttämättä olisi verkkaisuudesta huolimatta olleet mitenkään olemattomat, säädynmukainen käytäntö oli, ettei opintielle sopinut havitella kansanopistoa pidemmälle.

Eri sukupolvia koskevista anekdooteista päätellen sivuuttamisten taustalla on saattanut olla myös jonkinlainen siunatun hulluuden kaltainen tila. Näissä tapauksissa ohitetuksi tuleminen lienee ollut vähemmän kivulias kokemus, eräänlainen siunaus itsessään sekin. Maine oli ainakin taattu. Pittoreskit lausahdokset elävät yhä.

Ankara, erilaisuuteen kohdistuva sosiaalinen kontrolli ilmeni eri tavoin vielä pitkään. Kerrotaan, että kiusaamisella oli suoranainen oma perinteensä. Kiusan kohteeksi saattoi päätyä suhteellisen vähäisin ansioin. Keskivertoeläjästä ärrävikansa vuoksi poikkeava, säälittäväksi leimattu, pontevuudestaan tinkimätön puoliorpo perillinen ei välttämättä saanut isäntäkandidaatin elävää selviytymistarinaa seuraavalta kyläyhteisöltä kaikkea tarvitsemaansa tukea elämää varten sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Sivuutettu ja nieltykin pilkka koteloituu. Aikuisena kohdalle osunut luku- ja kirjoitushäiriön toteaminen ei auttanut taaksejääneen opintien puutteiden paikkaamisessa. Kun omaisuutta ei kyennyt sijoittamaan tuottavasti, sen saattoi vetää lohdutuksekseen kurkusta alas.

Ennen vanhaan niin talonpidon jatkamisen vastuusta syystä tai vapautetuille esikoisille kuin sisarussarjan muillekin lapsille –myös naimattomille naisille– järjestyi jokin kortteeri talon yhteydestä. Se saattoi olla tuvan nurkka tai oma rakennus. Turva oli maassa. Jos niikseen tuli, sen liepeille limittynyt sidosryhmä takasi vaatimattoman, mutta suhteellisen vakaaksi koetun sosiaalisen turvan. Sidos päätaloon takasi ylöspidon ns. mahapalkalla. Töitä riitti. Tilanpidon kerrotaankin olleen mm. kyseisen järjestelyn ansiosta jopa äärimmäisen kannattavaa.

Ruokapöydän ympärille ryhmittyneiden kymmenien ihmisten joukossa saattoi olla talon liepeille asettuneiden sukulaisten lisäksi myös maatonta kausityövoimaa ja palveluskuntaa. Kerrotaan, että rengit ja piiat tulivat ja menivät. Sisäköiden sitoutumista vaikeuttaviksi seikoiksi eritellään kohtuuton työmäärä ja –ikävä kyllä – työnjohdolliset haasteet naisvetoisessa taloudessa. Työvoimaa kuitenkin aina löytyi. Myös työtätarjoavia tahoja lienee riittänyt. Nämä maaseudun työväestön edustajat ovat yleensä piirtyneet nähtävästi lähinnä väliaikaisten työsuhteidensa vuoksi ainakin kuulopuheissa kasvottomaksi väenosaksi. Pidempään viihtyneistä kerrotaan lämpimästi.

Myös omaa lapsuuden pihapiiriä reunustavan vanhan päärakennuksen tuvassa kerrotaan asustelleen sotia edeltävänä aikana kiertävää, koditonta väkeä. Ullakolta leikkimökin seinälle löytyneen, "Oma Koti Onneni" -kirjonnalla koristellun liinan mummu kertoi saaneensa yhden kuvatunkaltaisen perheen äidiltä kiitokseksi. Nähtävästi tilan askareita vastaan oli järjestynyt suoja ja hellankulma.

Isovanhemmat syntyivät sääty-yhteiskunnan raameihin. Asenteet, sangen ankarat arvotukset ja ennaltamääritellyt normit kuuluivat sisäsyntyiseen tapaan katsoa maailmaa. Säädynmukaisuus edellytti selkeitä, omaan asemaan liittyviä käsityksiä ja tapoja. Myös 1800-luvun kuluessa erotukseksi muista säädyistä rahvaaksi määritellyn talonpojan kunnialle saattoi olla hyvinkin tärkeää erottautua alemmistaan, mutta myös ylemmistään. ⁽ ² On varsin ilmeistä, että ajattelutapa on jossain määrin siirtynyt eteenpäin. Teollistumisen myötä oltiin tosin jo siirtymässä kohti luokkayhteiskuntaa, jossa osaansa saattoi enemmän vaikuttaa. Toimeentuloa ei enää sidottu perittyyn asemaan, omaisuuteen tai suvussa sukupolvelta toiselle siirtyneisiin valmiuksiin ja käytänteisiin. Varallisuudenhankintaan löytyi uusia väyliä, opiskelu ei enää ollut jonkun eliitin etuoikeus, siihen saatettiin jopa kannustaa. Kansalaisyhteiskunnan käsitteeseen miellettiin yhteistoiminta yleisen hyvän tavoittelemisessa. 

Yläkoulun historian oppikirjassa sääty-yhteiskuntaa käsiteltäessä huomataan nostaa korostetusti esiin 1800-luvun lopun väestöryhmien välinen jakauma. Kaavio havainnollistaa keski-ikäiselle, että ulkoaopitun aatelisto, papisto, porvaristo, talonpojat -litanian lisäksi kuvioon on lisätty nykyään vielä yksi väestönosa. Suurin osa kansalaisista, n. 70 prosenttia, ei kuulunut mihinkään säätyyn. ⁽ ³

Historiaa kirjoitetaan aina jostain näkökulmasta käsin. Valinta osuu usein kuvauksiin poliittisen vallankäytön ja menestyksen vaiheilta. Osattomuus ja mahdollinen epäoikeudenmukaisuus jää useinmiten sivummalle. Ilmeisimmät tarttumakohdat heijastanevat halua nähdä kaikessa ensisijaisesti yleistä potentiaalia, dynaamisuutta, tragedioiden suuria mittakaavoja ja näyttävyyttä.

Mikrohistoria on edelläkuvattua historiankirjoitusta sallivampi historiagrafian muoto.⁽ ⁴ Inhimilliset yksityiskohdat, pienetkin, tulevat lähelle. 

Millainen mahtaisi olla osattomuuden näkökulmasta laadittu maailmanhistoria?

                                                                                                                            24.11. 2022.

____________

Lähdekirjallisuus ja taustamateriaali:

¹ ⁾ Atso Taipale: Uojin Poavo – Tarinoita laukaalaisen viljelijäperheen elämästä. Kirjan käsikirjoitus.
² ⁾ Laura-Kristiina Moilanen: Talonpoikaisuus, säädyllisyys ja suomalaisuus 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa suomenkielisen proosan kertomana. Väitös. Jyväskylän Yliopisto. 2006.
³ ⁾ Hieta, Johansson, Kokkonen, Virolainen: Historian taitaja 7. Sanoma Pro. 2016.
⁴ ⁾ Yle areena: Pieleenmennyt historia. Historiankirjoitus on eliitin puuhaa – kenen historiaa kirjoitamme?