"Että oppisit vähän isänmaata tuntemaan" – millainen oli snellmanilainen "Suomen idea" ja kuinka Hegel kiertää?
"Aseeton kansa on kelvoton."
"Suomi ei voita mitään väkivallalla, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus."
"Suurimmastakin opista voi koitua puolisivistystä, jollei sitä seuraa rakkaus toteen ja oikeaan sekä kyky toimia totuuden ja oikeuden hyväksi."
 |
| Toisen maailmansodan aikainen Suomen armeijan pistin |
Kyseisiä suhdanteita ja tyylejä ymmärtääkseen voi yrittää jäljittää niiden taustalle rakentuneita sosiaalisia tilauksia ja samastua niitä harjoittavien tahojen ajatteluun.
Kuten Akateemisen Karjala-seuran (1922-1944) historiaa luotaavassa väitöksessä osuvasti todetaan, erilaisia ohjelmallisiksikin päätyneitä lausumia – kuten Snellmanin "Aseeton kansa on kelvoton" ja "Suomen kansan voima on sen sivistyksessä"– poimitaan yleensäkin ohjenuoriksi valikoiden. Niiden varaan saatetaan rakentaa hyvinkin erilaisia viitekehyksiä ja tarkoitusperiä. Kyseisiin Snellmanin iskulauseisiin törmää tässä maassa suhteellisen usein, edelleen. Niihin voi katsoa tiivistyvän käyttökelpoista asiaa.
Venäjän keisarikunnan autonomisen alueen, Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisen, "Suomen idean" kehittelijäksi päätyneen Snellmanin (1806-1881) kerrotaan innostuneen opiskeluaikoinaan filosofiasta. Tuohon aikaan, 1800-luvun mittaan, eurooppalaisissa yliopistoissa vaikuttivat saksalaista idealismia edustavan Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770-1831) opit, ja kansallisen identiteetin rakentumisen ja rakentamisen teemoista viehtynyttä opiskelijaa oli alkanut kiinnostaa niiden nationalistisia piirteitä korostavat painotukset.
Kolmisen vuotta Snellmanin patsaan paljastamisen jälkeen Hegelin valtioaatetta ja Snellmanin kansallisuusaatetta v. 1926 avannut filosofi Arvid Grotenfeldt vaikuttaa hieman säikähtäneen yhdestä Hegelin varhaisimmasta teoksesta (1802) löytyviä diktatorisia elkeitä peräänkuuluttavia toimenpiteitä. Kirjoittaja tahtoo ohittaa kyseisen viittauksen tarkemman erittelyn. Ikävä kyllä, sieltä löytyykin em. Ateenan perustajakuninkaan nimiin haikailtujen otteiden lisäksi ikävää juutalaisvastaista vihanlietsontaa.
Nuoremman Hegelin mainitaan viehättyneen Napoleonin korskeista valloitusotteista. Saksan valtakunnan hajaannustila oli filosofille ajankohtainen huolenaihe. Hegel toivoi tuolloin, että saksankieliset alueet voitaisiin yhdistää. Hänen annetaan ymmärtää jo kehineen realistiselle voimapolitiikalle perustuvaa, yksilön yli käyvää valtioaatettaan. Hegelin "kansanhengen" ylin ilmeneminen toteutui voimakeinoin toteutetussa mahtavassa valtakunnassa ja valtiolaitoksessa. Sellaisten yksilöiden sieluissa asustelevien kansallishengen ryydittämien käsitteiden kuten "kansakunta sinänsä" ja "kulttuurikansa" mainitaan tässä Hegelin esityksessä jääneen syrjään.
Snellmanin oppien kerrotaan rakentuvan Hegelin pohjalle. Siinä missä Hegelin muotoillaan korostaneen vielä viimeisinä vuosinaankin perustuslaillisen tasavallan periaatetta ajaessaan lähes ainoastaan vain valtion, sen järjestyksen, lakien ja toimien merkitystä sekä yksilön velvollisuuksia toimia sen jäsenenä ja hyväksi, Snellman puolestaan piti kirjoituksissaan johtotähtenä näkemystä, joka korosti tietoisuutta vaistonvaraisesta, keskinäisestä yhteydestä. Se, että hänen kansallistamisohjelmansa rakentui korostetusti suomenkielisen kulttuurin perustalle, ei kuitenkaan saanut häntä väheksymään varmaa ja kiinteää valtionmudostusta. "Valtion elävänä sieluna on kansallishenki; valtio ja kaikki sen laitokset ovat kansakunnassa elävän sisäisen, henkisen omalaatuisuuden ulkonainen muoto ja ilmaus", Grotenfeldt kirjoittaa Snellmanin painottaneen.
Snellmanille ei kuitenkaan hitustakaan valikoitunut Hegeliltä tämän Bertnard Russelin "Länsimaisen filosofian historiassa" kyseenalaistamasta käsityksestä, jonka mukaan kunakin maailmanhistorian kautena yksi kansa kohoaisi johtavaan asemaan ja kuljetettuaan muun maailman sen saavuttaman dialektisen vaiheen läpi siirtyisi syrjään, dialektisia päämääriä nimissään kantavien sotaisten sankareiden – kuten Aleksanteri, Caesar ja Napoleon – johdolla käytävien kilpailujen myötä.
Suomea onkin onnistuttu rakentamaan kestävälle ja sovittelevalle pohjalle.
Snellman toimitti puutteellisesta "rahvaankielentaidostaan" huolimatta aloittamisensa aikaan (1844) ainoaa suomenkielistä sanomalehteä Maamiehen Ystävää. Sivistyneistön parissa tekemänsä vaikuttamisen ohella hän toteutti kollegansa avustamana käytännön tasolla kansallistamisohjelmaansa kyseisen julkaisun leivissä neljäntoista numeron verran. Ensimmäisessä numerossa lukijalle tähdennettiin tiedon merkitystä. Annettiin ymmärtää, että pelkän Raamatun varaan ei koko valistustaan kannata perustaa – niin tärkeitä kun lukutaitoon tähtäävät, kirkon perustamat, lukkareiden ym. osaajien pitämät kiertokoulut katekismuksen pänttäämisineen epäilemättä olivat olleetkin. Isänmaata oli syytä oppia tuntemaan ns. faktapohjalta.
Kansainvälisen yhteisön kentällä autokraattiset toimijat eivät oppejaan ja pelikirjojaan paljasta, he vain toimivat. Massat ottavat osumia – parhaassa tapauksessa katsovat vierestä kyeten lamaannuksestaan huolimatta varautumaan mahdollisiin seuraaviin siirtoihin.
Suomessa vv. 1957-1986 ilmestyneen, sotiemme veteraanien kirjoituksia julkaisseen Kansa taisteli -aikakauslehden v. 1962 numerossa ilmestyneen päätoimittajan kirjoittaman jutun mukaan täällä oltaisiin herätty Neuvostoliiton järjestämän Nootti-episodin jälkeen sietämättömän huonossa jamassa olleisiin puolustusmenoihin. Niiden sotien jälkeisten rauhan- ja YYA-sopimusten sanelleiden raamien ja rajoitteiden katsottiin tekevän mahdottomaksi puolustaa puolueettomuutta. Jutusta nousee yllättävä asia, jota ei ollut tullut ajatelleeksi: huoli siitä, jos jokin länsivalta olisikin päättänyt lähteä kokeilemaan kauttamme läpipääsyä itäisen naapurin puolelle.
No, sitä huolta ei nyt ole.
Ruotsalaisen Venäjän-tuntijan Bengt Jangfeldtin v. 2017 julkaisemasta, hänen v. 2022 päivittämästään esseestä saa käsitystä kommunistisen Neuvostoliiton jälkeisestä yhteiskunnallisesta ja poliittisesta todellisuudesta. Teoksessa lähdetään kaukaa, mutta nykyisessä maailmantilanteessa kiinnostelee lähinnä, miten tähän on päädytty. On kuitenkin otettava huomioon, ettei nyky-Venäjän ideaa lähdetty rakentamaan sen historiaa unohtamatta, vaan tarkoin valikoitujen kertymien päälle. Kyseisen ohjelman seuraamista selkeyttää, että siitä on ollut vastuussa neljännesvuosisadan ajan yksi ja sama autoritäärinen hahmo. Ruotsalainen on sittemmin, v. 2023, toimittanut kirjaan pohjaavan tiivistelmänkin, artikkelin muodossa.
Ytimeksi voi katsoa nousevan Venäjän kehimien, yksinapaista maailmanjärjestystä edustaviin tahoihin –niin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaankin – kohdistettavien, mainittuja systeemeitä haastavien ja pohjimmiltaan opponoimaan pyrkivien toimien masinoimisen. Keinovalikoima on ollut laaja. Äärimmäisin keino oli hyökätä Ukrainaan. Kaasu ja öljy nimetään tärkeiksi luonnonvaraisiksi pelimerkeiksi.
Tappamiselle etsitään aina lupa. Osa perusteluista on myytävä omalle kansalle. Ranskan vallankumouksen (1789 -1799) jälkeiseen Napoleonin sotiin (1792-1815) päätyneeseen tapahtumien vyöryynkin historioitsijat tietävät kertoa monenlaisia näkökulmia. Vaikka sotaa pidettiin vallasta vapautetun aateliston ja kuninkaitten pelikenttänä, rauhan utopian ja universaalin veljeyden ilmapiiristä siirryttiin muutamassa vuodessa kaikkia kansanosia velvoittaviin sotaponnisteluihin militaristisen hengen siivittäminä. Epärealistisena pidettynä ja sittemmin sellaiseksi myös osoittautuneena päämääränä oli ollut, että diplomatia syrjäyttäisi sodankäynnin. Vastavallankumouksellisten voimien levittyä rajojen ulkopuolelle ja vallattua yhä enemmän alaa eurooppalaisissa monarkioissa Ranska hyökkäsi lopulta puolustautumisen varjolla Itävaltaan. Kuten kylmän sodan jälkeisen aikakauden tunnetuin teoreetikko Francis Fukuyama Hegeliä mukaillen muotoili, kuolemanpelon voittaneet "vallankumouksen entiset orjat vaaransivat henkensä" vieden tasa-arvoisuuden ja vapauden aatetta sekä edistäen tasavaltalaisen hallitustavan leviämistä ympäri Euroopan. Sotien aikakautta kesti toistakymmentä vuotta.
Todennäköistä on, ettei Venäläisille kaikkia Ukrainaan suunnatun hyökkäyksen taustoja paljon arjessa availla. Tärkeintä lienee saada sotijoita kentille.
Suomessa on – pakon edessä – totuttu lukemaan ja kehimään analyysejä ja havaintoja Venäjän ideaa koskevista etsinnöistä sekä niistä koituvista erinäisistä ponnisteluista.
Venäjän kirjeenvaihtajana työskennelleen suomalaisen toimittajan mukaan nykyvenäläiseen pelikirjaan kuuluu omanlaisensa kansalaisiin kohdistettu informaatiovaikuttaminen. Käytännössä itsesensuuriin pakotetusta kulttuurituotannosta on tehty osa "yhteiskunnallisen uudelleenkasvattamisen järjestelmää", johon liitetään suoranaisia turvallisuusstrategisia tehtäviä. Suomikin yhä mainitaan. Moskovan suurlähetystöämme vastapäätä, kadulla, on kuulemma ainakin vielä alkuvuodesta voinut ihailla kylttinäyttelyä "suomalaisen russofobian episodeista".
Jotain ajankuvasta niin idässä ja kuin lännessäkin kertonee, että isänmaallisen kulttuurin ja toiminnan piiriin on alkanut enemmän tai vähemmän vahingossa sekoittua fasistista estetiikkaa. Niin on käynyt myös Venäjän yhä tiukkenevammassa poliittisessa ilmapiirissä. Seasta valitettavasti erottuu – ristiriitaista kyllä – "epäortodoksisiakin" aineksia. Osassa tuotannosta ilmenee kopiointia samasta propagointimallista, jota käytettiin Kremlin Ukraina-hyökkäystä perustelevan narratiivin kaikkein vähiten idealisoimassa, kansalaisyhteiskuntaa tukahduttamaan pyrkineessä, totalitaristisessa natsiaatteessa.
Historiaan jääneen Akateemisen Karjala-seuran suosimien Snellman-sitaattien voi havaita olevan yhä käyttökelpoista, kuljetettua perimää. Snellmaninkin taustalla vaikuttaneen Hegelin ajattelua toistasataa vuotta myöhemmin kierrättänyt, edellä viitattu kylmän sodan jälkeisen aikakauden todellisuutta "Historian loppu ja viimeinen ihminen"-kirjassaan (1992) visioinut Francis Fukuyama nosti systeemien välisiä vääntöjä kartoittaessaan Hegeliltä käsitteen thymos, "taistelu tunnustuksen saamisesta". Hän merkkasi tuolloin tämän "vaativan, sielusta nousevan pyrkimyksen" talouden liberaalien periaatteiden rinnalla toiseksi, kenties seuraavana erottautuvan ihmiskunnan yhtenäisen historiavaiheen ilmentäjäksi.
Kirjasta huokuu tulevaisuususko. Sotien aikakauden arvioitiin jäävän taakse. Liberaali demokratia ja sen vanavedessä kulkevat demokraattiset, kapitalistiset, vapaan markkinatalouden yhteiskunnat tulisivat olemaan "haluttomia sotaan ja imperialismin vastaisia", koska sotia lietsoville energioille tarjoutuisi muita mittelön kanavia taloudellisen kilvoittelun pelikentillä. Arvioitiin, että nationalismi poliittisena ilmiönä neutraloituisi taloudellisten voimien murtaessa kansallisvaltioiden rajoja, yhdentyvien maailmanmarkkinoiden muotoutuessa. Kirjan kirjoittamisen aikaan Neuvostoliitossa tapahtunutta elokuun 1991 vallankaappausyritystä seuranneiden ratkaisujenkin nähtiin pohjustavan loogisesti etenevää siirtymää kohti suurisuuntaista liberaalisen talousjärjestelmän toteutumista.
Niin.
Tähdennettiin, kuitenkin, että taloudelliset historianselitykset ovat riittämättömiä ja epätäydellisiä, eivätkä ottaisi huomioon ihmistä kokonaisuutena. Hegelin mainittiin tarkoittaneen "taistelulla tunnustetusta asemasta" pyrkimyksiä kansanvallan ja perusoikeudet takaavan oikeusvaltion ihanteen saavuttamiseksi. Fukuyama laajensi thymosta itsetunnoksi, synnynnäiseksi käsitykseksi oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi, jos joutuu kohdelluksi vähempiarvoisena, kokemusta seuraa suuttumus. Tunnustuksen saamisen halun ja siihen liittyvien häpeän ja ylpeyden tunteiden mainittiin Hegelinkin mukaan pitävän käynnissä koko historian prosessia.
Hegeliä omaan vuolaaseen ja ylioptimistiseen teoretisointiinsa soveltaneen Fukuyaman ajatusten pohjalle voi tähän maailman aikaan ruotsalaisen Jangfeltdtin Venäjä-kuvaukseen viitaten kehiä, että kenties sivilisaatioonsa ulkomaailmalta käpertynyt, väheksytyksi, nöyryytetyksi ja uhatuksi itsensä kokenut Venäjä päätyi lopulta loukkaantuneisuutensa voimaannuttamana mieltämään itsensä etusijaiseksi toimijaksi yksinapaisen maailmanjärjestyksen murtamisessa.
Yhden asian Fukuyama ainakin onnistui ennustamaan. Hän piti mahdottomana, että "vanha Neuvostoliitto" kykenisi koskaan demokratisoitumaan ja että aidon demokratian muotoutuminen Neuvostoliiton pohjille toimisi ilman hajoamista pienemmiksi valtioiksi. Neuvostoliiton osien, kuten Venäjän federaation tai Ukrainan demokratisoitumista hän piti mahdollisena. Sitä ennen tarvittaisiin kuitenkin "tuskallinen kansallisuuksien eroamisen prosessi, jota ei voida saada aikaan nopeasti eikä ilman verenvuodatusta".
14. 6. 2025.
__________
Viittet, lähteet, taustaa:
⦁Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Että oppisit vähän isänmaata tuntemaan. Kirjoituksia Snellmanista, isänmaasta ja suomenkielestä. 12.5. 2025.
⦁Yle Areena. Ovatko autokratiat tulevia maailmanvaltiaita? Kiina nousee Venäjä kainalossaan.
⦁Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia II. Uuden ajan filosofia. WSOY. 2001. (alkuteos v. 1945)
⦁Bengt Jangfeldt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin. E-kirja- Siltala. 2022.
⦁Bengt Jangfeldt. Kirjailijan kotisivut.
⦁Bengt Jangfeldt. Ryssland vänder Europa ryggen – igen. Venäjä kääntää selkänsä Euroopalle – jälleen. 31.3. 2023.
⦁Jaakkojuhani Peltonen, Ollimatti Peltonen: Lupa tappaa. Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. E-kirja. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 2019.
⦁Yle Areena. Heikki Heiskanen ja Putinin pilarit. Venäjän hallinto rakentaa epäystävällisen ajan Suomi-kuvaa. 13. 6. 2025.
⦁Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. WSOY. 1992. (alkuteos v. 1992)
Kommentit
Lähetä kommentti