Hyvä, paha kansallismielisyys – isänmaallisuuden tukiranka, varjojen langettaja ja mahdollisten uhkakuvien lietsoja
Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta – se on mottomme, eikö olekin?
-Alexandre Dumas (1802-1870),
Auguste Maquette (1813-1888)-
--- pienellä kansalla ei ole varaa tehdä suuria erehdyksiä. ---
-Oiva Ketonen -
 |
| Mannerheimin allekirjoitus 75-vuotissyntymäpäiväonnittelujen johdosta pikkulotalle osoitetussa kiitoskirjeessä. 1942. |
Yhtä lailla voi ajatella, että nykyisyyden hahmottamisyrityksiin auttaa kenties katsaus myös jonnekin kauemmaksi, ajallisen välimatkan päähän. Ehkä oman maan historian linkittyminen toisten kansojen kohtaloihin paljastaa joitain sellaisia kehityskulkuja, jotka purkavat omia vääristyneitä ja värittyneitä käsityksiä. Ehkä katsaus menneisyyteen poistaa jämähtäneitä yksinkertaistuksia, varjelee vahingollisten ennakkoluulojen ja äkkiväärien johtopäätöksien muodostumiselta.
Sellaiset käsitteet kuin kansallisuusaate eli nationalismi, kansallismielisyys, kansallistunne ja kansallinen identiteetti ovat selvästikin nosteessa. Käsitteitä on jopa hieman vaikeaa uskaltaa käyttää, koska tilanne on jotensakin latautunut – ei vähiten USA:ssa vastikään tapahtuneen vallanvaihdon ja sen liepeille kiertyneiden ilmiöiden, verkottautumisten, linjausten ja elkeiden johdosta. Euroopassakin vastaaviin tendensseihin yhdistyvät uho ja pelko tuntuvat kietoutuvan toisiinsa, eikä oikein erotu, kumpi vie. Kaikesta huolimatta tiedostetaan, että muutos ja järjestäytyminen maailman voimatasapainossa ja erilaisissa dynamiikoissa ovat ratkaisevassa asemassa, kun Euroopan kehitykseen ja suuntaan vahvasti vaikuttavan Ukrainan kohtalosta toivottavasti mahdollisimman pian aletaan sorvata jonkinlaista ratkaisua.
Itäisen naapurimme valtionpäämies oli kysynyt maamme edelliseltä presidentiltä heti ensitapaamisella, että miksi Suomi menisi Natoon, kun emme kuitenkaan saa Karjalaa takaisin. Hänelle oli luonnollisestikin vastattu, että Karjalan valtaaminen ei ole kyllä asialistalla laisinkaan.
Voi miettiä, millainen historiallinen kertymä moisen otaksuman taustalla vaikuttaa.
Olemmeko me pelottavia? Aiommeko nyt kenties hyökätä, nyt, sittenkin, salakavalasti, Nato-pelotteemme suojista? Miksi? Tarvitsemmeko me – varsinkaan täällä kyseisen puolustusliiton sateenvarjon alla – lisää maapinta-alaa ihan vaan näpäyttääksemme naapuriamme, että meidän eteisemmepä ulottuukin nyt teidän kynnyksenne yli, että olemme vain odottaneet tilaisuutta maksaaksemme potut pottuina ja että vasta sen tehtyämme olisimme oikeasti turvassa ja mahtavia? Puolustusliiton profiiliin ei myöskään kovin hyvin istu, että uusi jäsenmaa Suomi pitkine yhteisine rajapintoineen toimisikin porttina massiiviselle hyökkäykselle, jonka tarkoitus olisi vallata Venäjä.
Maata meillä taitaa olla aivan riittävästi omiksi tarpeiksi. Suomen idea ei lähtökohtaisestikaan ole painottunut alueellisten ulottuvuuksien varaan. Jostain syystä, kuitenkin, yksi Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan (1809-1917) infrasrtuktuurin rakentumiseen liittyvä, juurikin mitä konkreettisimmin kansamme nimiin lasketun maa-aineksen organisointia taustoittava fakta asettaa Suomen kohtaloa kiinnostavasti perspektiiviin.
Maanmittauslaitoksen historiaa valottava viraston johtaja sanoittaa haastattelun alkajaisiksi näkökulmaa, kuinka kyseinen viranomaistaho perustettiin Napoleonin sotien seurauksena. Tapahtumaketjussa Ruotsi ei ollut mukautunut Venäjän ja Ranskan keskinäisen rauhansopimuksen henkeen, kauppasaartamaan Brittein saaria, heikkeni, päätyi Napoleonin (1769-1821) suostutteleman Venäjän hyökkäyksen kohteeksi, ja me vaihdoimme omistajaa.
Mitä omaan kansallismielisyyteemme tulee, tuolloin, 1800-luvun alkupuolella, kyseinen hurmahenki ja liikkeellepaneva voima oli vielä ikäänkuin lapsenkengissä. Voinee mieltää, että meillä oli maa-ala, jolla asui tietty kansa, mutta ilman omaa valtiota. Myöhemmin itsenäisyyttämme ja kansallista identiteettiämme lähdettiin rakentamaan lähinnä ensimmäisen virallisen äidinkielemme suomen päälle ja varaan, ruotsinkielisen vähemmistön kannustamana, ei niinkään intohimoisen laajenemisvimman siivittämänä.
Hyvän, pahan kansallismielisyyden juurien muistetaan tässä maailman kolkassa ammentuvan saksalaisesta perimästä. Olotilassa, jossa emme kuuluisan lausahdoksen mukaan olleet enää ruotsalaisia, emmekä tahtoneet venäläisiksi, vaan päätimme tahtoa olla suomalaisia, tyhjiötä täyttämään kerrotaan löytyneen saksalaisesta ajatushautomosta tilanteeseen sopivaa idealismia, jonka piiristä kysyntää oli erityisesti sen nationalistiselle viritykselle. Suomen tarinassa saksalaisen idealismin tärkeimmäksi edustajaksi tarkentui vuosikymmenten myötä Hegel (1770-1831), jonka filosofiasta Snellman (1806-1881) oli erityisen otettu.
Mainitaan, että Hegelin valtiokäsityksiin ja -pohdintoihin olisi vaikuttanut seikka, että Napoleon oli juuri nöyryyttänyt Saksaa valloitussotiensa yhdessä vaiheessa. Lisäksi kerrotaan, että 1800-luvulle saakka latinalaisen kielialueen valtiot, kuten Ranska ja Italia, pitivät saksalaisia täysinä "barbaareina", olivathan germaanit nitistäneet viimeisetkin rippeet Rooman valtakunnan loistokkuudesta. Moista käsitystä piti lähteä oikomaan.
Saksalaisille koululaisille kerrotaan opetetun vielä toiseen maailmansotaan saakka, että heidän esi-isiensä suorittama Länsi-Rooman valloitus oli "askel kohti elpymistä". Germaaneille elvytyksen valtiollinen inkarnaatio oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Muiksi Rooman perillisiksi voidaan mieltää ilmoittautuneen Kiovan venäjän myöhemmät kerrostumat, Osmanien valtakuntaa ja sitä seuraavaa hallitusmuotoa unohtamatta. Myös Napoleonin visiota katsotaan ryydittäneen pyrkimys Rooman valtakunnan kaltaiseen hegemoniaan. Tavoitteena oli yhdistyneen Euroopan rauha ja sopu, yhteinen valuutta, yhtenäiset lait, yhteinen hallitsija – hän itse – yhteinen kieli, ranska. Kuinka ollakaan, suuri osa eurooppalaisista oli eri mieltä.
Saksalaista alkuperää edustavan reformaation, uskonpuhdistuksen, tulkitaan myös luoneen pohjaa "valtion palvonnalle". Annetaan ymmärtää, että jo tämä 1500-luvulla alkanut, omanlaisensa tyhjiön muodostanut siirtymävaihe katolisen uskonnon ehdottoman valtakauden väistymisen ja todennäköisesti vain asteittain vakaampaa jalansijaa saavuttaneen protestantismin välillä olisi ollut yksi kansallismielisyyden kasvuolosuhteita lisännyt olosuhde.
Sittemmin Suomenkin syntyä siivittänyt kansallismielisyys näyttää alkaneen tiivistyä aatteen tasolle Euroopan suurvaltojen keskinäisen nokittelun energisoimana. Näkökulmasta riippuen voi kehiä, että ensimmäistä maailmansotaa pohjustava nationalismin putkinäköistävä mäski alkoi käydä erinäisissä painekattiloissa, mutta toki se näyttäytyi myös säteilynä, joka elähdytti ja voimaannutti identiteettien hahmottumisia kansojen sisäisissä, yksilöitä yhdistävissä etsinnöissä.
Ymmärrettävistä syistä Hegelin historianfilosofiaa summaavan, toisen maailmansodan aikana Englannissa kirjoitetun yleisteoksen kehystystä leimaa ajankohtaa taustoittava natsi-Saksan langettama synkkä varjo. Huomautetaan kuitenkin, että vaikka saksalainen Hegel tulikin germaanista ihmiskunnan osaa ylen paljon ylistäneeksi, hän laski toivonsa Amerikan varaan paikkana jossa "maailmanhistorian sisällys tulee ilmi – kenties Pohjois- ja Etelä-Amerikan välisessä taistelussa". Mainitaan, että Hegelin edustamasta dialektiikasta ammentanut Marx keskittyi opissaan yhteiskuntaluokkiin, kun taas Hegelin historiallisen kehityksen prinsiippi oli kansallishenki. Kirjoittaja ounastelee toisen maailmansodan melskatessa, että "Amerikan lisä maailmanhistoriaan voisi olla, että kehittyy yhteiskunta, jossa ei ole äärimmäistä köyhyyttä", mutta että tällainen visio ei todennäköisesti olisi Hegeliä kuitenkaan kiinnostanut. Hänelle todellisen valtion edellytyksen kerrotaan olleen jostain syystä yhteiskuntaluokkien jakautuminen rikkaisiin ja köyhiin.
Suomi pääsi hilautumaan kohti itsenäisyyttä vallankumousten sivutuotteena isompien selvitellessä keskinäisiä ja sisäisiä voimasuhteitaan. Jos pitää kiinni maanmittauslaitosta taustoittavasta Napoleonin Ranskan katalysoimasta kehityskulusta, Ruotsi-Suomen voi katsoa menettäneen Itämaansa Venäjälle vallankumouksellisten kumujen jälkiseurauksena. Venäjän vallankumousten sarjan yhteys itsenäistymiseemme on suoraviivaisempi.
Voi mieltää, ettei Napoleonin sotiin yhdistyvä dynamiikka välttämättä viittaisikaan yksiselitteisesti kansallismielisyyden lietsomaan laajenemisvimmaan. Ranskan suuren vallankumouksen sytykkeinä vaikuttivat toisaalta samat päämäärät kuin sen esikuvana toiminutta Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta (1776) taustoittaneet ihanteet: vapaus, tasa-arvo, luovuttamattomat ihmisoikeudet.
Napoleonin sotien motiivista kehkeytyy aina yhtä käytännöllisen Wikipedian selailun pohjalta kenties turhankin oikova, mutta kivan käyttökelpoinen työhypoteettinen yhteenveto. Napoleonin sotien alkuponsi oli tarpeessa varmistaa, ettei Ranskan vallankumouksen seurauksena saavutettuja etuja – kansanvaltaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia – lähdettäisi mitätöimään. Sellaista oli ilmassa, joten oli varulta alettava mättää taantumuksellisempia tuulia edustavia naapureita. Ensimmäisiksi valikoituivat itävaltalaiset.
Taisto ei todellakaan jäänyt tarkkarajaisen paikalliseksi. Nälkä kasvoi syödessä. Voi olla, että kansanvalta- ja oikeusvaltioperiaatteen ilosanoman levittäminen sotatoimien motiivina hautautui Napoleonilta silkan alueellisen valloittamisvimman alle. Jotain varmistelua koettiin kuitenkin tarvittavan aina vain lisää, oli sitten kyse silkasta nationalismista tai ei. Lopulta Ranska näyttäytyi hirmuvaltana, ja sen toimet terrorismina.
Napoleon kesytettiin myöhemmin. Sitä ennen Suomi oli ehtinyt onnekseen siirtyä pelilaudalla evoluutionsa seuraavaan vaiheeseen, suuriruhtinaskunnaksi Venäjän kainaloon, josta aukeni tie pois vuonna 1917, Lokakuun vallankumouksen suomia kuvioita seuraten ja hyödyntäen. Nikolai II.n keisariuden alaisuudessa koetut tappiot ensimmäisessä maailmansodassa olivat kavavoituneet tyytymättömyytenä vallitseviin oloihin. Tahdottiin muutosta. Osa kansasta reagoi vahvasti lupauksiin rauhasta, maasta ja leivästä.
Hegelin tarkasteleminen kansallisaatteen historianfilofisena muotoilijana edellyttää sen huomioon ottamista, että hänen nähtiin ajattelevan seuraavasti: "--- kaikki, mikä on merkittävää, ilmenee sotana". Suomalainen vuoden 1918 tapahtumiamme läpileikannut filosofi aloittaa urakkansa viitoittamalla, että "suuret kansat ovat yleensä korostaneet itsenäisyyttään sotilaallisella mahdillaan", vaikka erityisesti nykyaikana sotateknologia "antaa aihetta epäilyyn, ettei mahdollisessa voitossa taikka tappiossa ole kysymys kansan tai kulttuurin voitosta tai tappiosta vaan ainoastaan siitä, kumman sotakoneisto jää jäljelle" ja ettemme voi pelata tätä peliä. Kirjoittaja näkee, että oman itsenäisyytemme ja identiteettimme pohja on ollut ja on kansallisessa kulttuurissa, omista edellytyksistämme käsin.
Sisällissotaamme ruotinut kirjoittaja avaa, kuinka 1980-luvulla oli noussut ahdistukseen saakka pohdintoja siitä, olisiko talvi- ja jatkosota ollut vältettävissä. Niiden hyväksymisen hän näkee kuitenkin olleen helpompaa verrattuna kirjan varsinaisen aiheen, vuoden 1918 sodan, "joka oli vapaussota [itsenäistymiseen Venäjän välittömästä vaikutuspiiristä liittyen] ja kansalaissota" hyväksymisen. Kirjoittaja jatkaa, että kaikkien läpikäytyjen sotien ja kohtaloiden hyväksyminen on kansallisen mielenterveytemme edellytys, olivatpa niihin johtaneet päätökset tyhmiä tai viisaita.
Mitä tulee kaikkiin mahdollisiin vuoden 1918 tapahtumista käytettäviin eri nimityksiin (sisällissota, kansalaissota, vapaussota, luokkasota, veljessota, vallankumous, punakapina) kerrotaan tutkijoiden keskuudessa nykyään suosittavan käsitystä, että kyse olisi "lähinnä ensimmäisen maailmansodan etäisistä jälkimainingeista". On myös löydettävissä näkökulma, joka kieltäytyy nimeämästä sisällissodan aloittajan. Kiristyneen ilmapiirin on esitetty eskaloituneen avoimeksi konfliktiksi marraskuun suurlakon jälkeen, kaaoksen kuvaillaan äityneen suoranaiseksi taistelupsykoosiksi.
Suomi ei vallankumouksellisen ajan hengen repivyydestä ja sen väkivaltaisia muotoja saavuttaneista ilmenemismuodoista johtuen voinut itsenäistä taivaltaan sisäisen rauhan ja yhtenäisen kansallistunteen vallitessa aloittaa. Suomen itsenäiseksi julistautumista kerrotaan sanelleen pelko siitä, että Venäjän vallankumous leviäisi tänne. Toisaalta taas Venäjän nähdään suostuneen allekirjoittamaan tunnustamisasiakirjan vuoden 1917 viimeisenä päivänä jouduttaakseen Suomen omaa vallankumousta. Venäjän sosialistinen vallankumous antoi pontta Suomen sisällissotaan johtaneille levottomuuksille, joiden taustalla oli – samoin kuin entisessä emämaassa – kokemus epätasa-arvosta. Käytännössä tämä ilmeni tyytymättömyytenä taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Oli työttömyyttä, nälkää, inflaatio oli yltynyt hallitsemattomaksi.
Kansallismielisyyden näkökulmasta nähtiin olevan uhkana ja mahdollisuuksien puitteissa, että Pietarin horisontista katsoen juuri itsenäistynyt Suomi saattaisi päätyä bolsevikkien innoittamana vielä takaisin osaksi Neuvosto-Venäjää.
Bolsevikkihallituksen johtajan Leninin allekirjoitettua Suomen itsenäisyyden tunnustavan asiakirjan Venäjän keisarillisen armeijan palveluksessa toiminut kenraaliluutnantti Mannerheim oli sanoutunut irti ja siirtynyt Pietarista Helsinkiin maataan palvelemaan. Senaatin toimesta hänelle annettiin valtuudet alkaa perustaa järjestysjoukkoja, tähtäimessä luonnollisesti viime kädessä tuoreelle tasavallalle puolustusvoimat. Sisäiset levottomuudet puhkesivat avoimeksi sodaksi tammikuussa 1918.
Sodan loppupuolella Saksasta saakka järjestyneiden resurssien välityksellä virallinen yhteiskuntarauha saatiin aikaiseksi. Valtiovaltaa edustanut taho julistautui voittajaksi 108 päivää kestäneen sotatilan päätteeksi. Kuolemanrangaistuksia langetettiin, oikeudenkäyntejä odottavat vangittiin leireille (n. 80 000 henkeä), joissa kuoltiin tauteihin ja nälkään. Suurin osa henkiinjääneistä sai ehdollisen tuomion sillä edellytyksellä, että heiltä vietiin kansalaisoikeudet, joihin kuului mm. oikeus äänestää v. 1919 eduskuntavaaleissa. Armahduksista huolimatta vankeja kerrotaan olleen vuoden 1921 lopussa vielä 900. Kansallismielisyys sai kolauksen. Kansa jäi kahtiajakautuneeksi.
Koska Venäjän, Neuvosto-Venäjän ja Suomen vaiheet linkittyivät osaksi nationalismin hengen, kansallisvaltioaatteen, suoranaisen kansalliskiihkonkin ryydittämää ensimmäistä maailmansotaa, huomio kiinnittyy Saksaan, jota vastaan (Itävalta-Unkarin ohella) ns. entente, ympärysvaltojen tärkeimpien edustajien Ranskan, Englannin ja Venäjän liitto taisteluaan kävi. Saksalla oli suuri merkitys Suomen järjestäytymisessä itsenäisyytemme alkutaipaleella. Saksan suhteen jo tuolloin varovaisuutta noudattaneen Mannerheimin vastustuksesta huolimatta sen tarjoama apu sisällissodan ratkaisemiseksi oli senaatin mukaan otettava vastaan. Kerrotaan, että Mannerheim oli kyllä kiinnostunut pelastamaan Venäjän bolsevismilta, mutta ei liittoutumaan Saksan kanssa. Hänen nähdään miettineen tarkasti Suomen asemoitumista suhteessa ylipäätään mihinkään suurvaltaan. Riippuvuussuhteen arviointiinsa Mannerheim antoi vaikuttaa henkilökohtaisen varmuuden, että länsivallat tulisivat Yhdysvaltain tuella voittamaan Saksan.
Vuoden 1918 ja sen liepeille liittyviin tapahtumiin liitetään useinmiten taistelut Suomen rajojen sisällä. Se, ettei ns. heimosodista (1918-1922) mistään historian yleisteoksista sen enempää kuin koulukirjoistakaan löydy ihmeemmin mainintoja, johtunee siitä, ettei niiden katsota lukeutuneen valtiovallan alla toteutetuiksi toimiksi. Vapaaehtoisten kansallismielisten Suur-Suomi haaveissa oli vallata alueita Itä-Karjalasta, Petsamosta ja Inkeristä. Heimosotaretkien alkavalle sarjalle antoi sopivasti sytykettä vast´ikään käynnistynyt kansalaissota. Koettiin, että Neuvosto-Venäjän puolelle jäävien sukulaiskansojen asuinsijat kuuluvat karelianismin sävyttämästä kielelliskulttuurisesta, mutta myös luonnonmaantieteellisestä ja sotilaallisesta näkökulmista osaksi Suomi-neidon helmuksia. Unelmoitiin, että uusien rajojen ja niiden myötä turvaan saatettujen tuuheiden metsien ja pelloiksi raivattavan runsaan maapinta-alan myötä Suomesta tulisi vahva, Pohjolan johtava valtio.
Heimosotiin liittyy kansallismielisyyden monenkirjavuuteen lukeutuvaa hankalaa rajankäyntiä ja tulkinnanvaraisuutta. Kaikki karjalaiset eivät olleet esim. kiinnostuneita osallistumaan edes joidenkin tahojen edellyttämään kansannousun masinoimiseen, jonka katsottiin antavan konkreettisemman syyn sukulaiskansan pelastamiselle bolsevikkien Neuvosto-Venäjältä. Pikku kylien asukkaiden kerrotaan tahtoneen mieluummin elää rauhassa omissa, totutuissa ympyröissään piittaamatta siitä, olisiko isäntä Suomi, joukkojen värväämiseen osana suurvaltapolitiikkaa sekaantunut Iso-Britannia vai jokin Venäjän metamorfoosin versio.
Suomen ylin valtiovalta, tasavallan joukkojen päämaja, vuonna 1919 perustettu armeijan yleisesikunta sekä kansanedustuslaitos pallottelivat näkökulmia, puntaroivat heimosodista tehtäviä linjauksia ja päätöksiä samalla kun malttamaton vapaaehtoisjoukkojen armeija kuopi maata, varustautui valloituksiin ja – kuten historiankirjoitus osoittaa –lopulta toteutti hankkeensa Suur-Suomi -unelman tavoittelemiseksi.
Tulkintaa, jonka mukaan heimosodat olisivat olleet osa Suomen sisällissotaa, voidaan perustella sillä, että suomalaisia vapaaehtoisia oli vastassa Neuvosto-Venäjälle paenneita entisiä punakaartilaisia. Valkoisten venäläisten voi taas katsoa edustaneen Suomessakin vaalittuja vastavallankumouksellisia voimia. Tiedetään, että Mannerheim esti aktivistien suunnitelmat tehdä retki Pietariin sen vapauttamiseksi bolsevikeilta. Tavoitellun Suur-Suomenkin väriin mainitaan kohdistuneen käytännössä kaksi eri tahtotilaa. Kaikesta päätellen kyseiset sodat muodostivat kokonaisuutena erityislaatuisen kaoottisen taistojen kudelman.
Myös sukulaiskansamme Viro sai rinnalleen suomalaisista heimosotijoita. Innostuneet vapaaehtoiset mielivät kokea puhtaan vapaustaistelun sisällissotaviritteisen kotimaan mittelön sijaan. Viron vapaussota lukeutuukin ainoaksi voitetuksi heimosotien sarjassa. Petsamoon suunnattuihin sotaretkiin ei katsota liittyneen niinkään heimoaatteen paloa, vaan mielenkiinto kohdistui alueen mineraalivaroihin. Toisin kuin Itä-Karjala, kyseinen käsivarren alue päätyikin lopulta osaksi Suomea Neuvosto-Venäjän kanssa solmitussa Tarton rauhassa v. 1920. Katsotaan, että vaikka sisällissodan puhjettua Suomen vallankumouksellisuudesta vastasivatkin venäläisten joukkojen läsnäolosta huolimatta etupäässä omat punakaartilaiset, olimme silti olleet sodassa Neuvosto-Venäjän kanssa. Tarton rauha, jonka yhteydessä itänaapuri tunnusti uudelleen Suomen itsenäisyyden, palautti katkenneet diplomatiasuhteet.
Suomen kohtalo oli ajautua eturistiriitoihin Stalinin Neuvostoliitoksi muuntautuneen itänaapurin kanssa osana toisen maailmansodan kuljetuksia. Hitlerin ideologisessa tähtäimessä kerrotaan olleen bolsevismin tuhoaminen, mutta ennen kaikkea agendalla oli Lebensraumin, elintilan ulottaminen myös itään. On ruodittu, että erinäisten jaamimisten ja strategiakaavailujen lopputulemana Stalinin hermot eivät lopulta sietäneet ajatusta Leningradin turvavyöhykkeen kapeudesta. Suomi oli tiellä.
Kuten usein korostuu, talvisota yhdisti itsenäistymisen liepeillä käytyjen veristen yhteenottojen kahtiajakaman kansan, mahdollisti taas kansallisen tunteen jakamisen. Yksi sisäisten ristiriitojen ja ongelmallisten suhdanteiden kanssa kipuilevien, etupäässä autokraattisia sävyjä tavoittelevien hallintojen käyttämä, kansallismielisyyttä vahvistamaan suunnattu keino yhtenäisyyden palauttamiseksi ja huomiopisteen siirtämiseksi lienee kautta aikojen ollut toisiin maihin kohdistetut sotilaalliset toimenpiteet. Tällaista ei voi liittää Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi ilman mitään provokaatiota päätyneeseen Suomeen. Yhtenäistä kansallistunnetta talvisodasta selviytyminen eittämättä vahvisti ja piirsi Suomen maailmankartalle sisukkaana taistelijakansana. Suomeen voinee kansallismielisyyden puuskassa liittää jostain tarttuneen, kenties myös talvisodan ansiosta esitetyn luonnehdinnan, jonka mukaan objektiivisestikin ottaen olemme eräänlainen kansainvälinen ihme.
Koska Suomen itsenäistymisen ja sen säilyttämisen tarina mieltyy Mannerheim-vetoiseksi, tuntuu perustellulta seurata marsalkan vaiheista tehtyjä merkintöjä.
Tie talvisotaan kulki Hitlerin ja Stalinin pelatessa päämme yli. Länsivaltojen Suomi-suhteen ja rintamilla vallitsevien realiteettien vaikuttaessa taustalla sodan voi katsoa päätyneen sydämistyneen Mannerheimin määräyksellä hyväksyä ankarat rauhanehdot. Suomi pakotettiin mm. luopumaan Karjalankannaksesta ja Laatokan Karjalasta. Mainitaan, että vaikka sotaa edeltävät neuvottelut Moskovan kanssa olisivat onnistuttuaankin saattaneet vain siirtää Neuvostoliiton aikeita, Mannerheim ei muistelmissaan peitellyt niiden katkeamiseen kohdistamaansa leppymätöntä loukkaantuneisuutta. Julkisesti korrektiuden vaateeseen sitoutunut ylipäällikkö ei 13. maaliskuuta 1940 solmittua rauhansopimusta seuraavassa päiväkäskyssään ollut korostamatta, kuinka isänmaalla oli historiallisena tehtävänään "länsimaisen sivistyksen suojaaminen".
Suojaamistoimia tultiin kuitenkin tarvitsemaan lisää. Pian kävi ilmi, että koska Saksa ja Neuvostoliitto eivät olleet sotakirvestä haudanneet, Suomikaan ei voinut huokaista helpotuksesta. Vielä oli motivoiduttava jatkosotaan.
Usean evankelisluterilaisen kirkon seinältä bongattava, kunniamerkillä koristettu kultakehyksinen huoneentaulu muistuttaa konkreettisesti lukuisista Mannerheimin kansalle antamista päiväkäskyistä. Kyseessä on kiitollisuudenilmaus, joka osoitettiin sotilaita taistelutantereille synnyttäneille Suomen äideille äitienpäivänä v. 1942. Jatkosodan rintamat olivat tuolloin olleet puolen vuoden ajan jumittuneina lopulta jopa kaksi ja puoli vuotta kestäneeseen asemasotavaiheeseen.
Toiveissa ja kaavailuissa oli ollut, ettei 25.6. 1941 alkaneeksi julistettu jatkosota olisi kestänyt kesää pidemmälle. Voitokkaisiin salamasotahaaveisiin sisältyi tavoite, että Neuvostoliiton uhkaan vastaaminen Saksan vanavedessä, sitä taustalta tai rinnalta tukien olisi mahdollistanut menetettyjen alueiden, mm. Karjalan takaisin valtausta.
Kerrotaan, että vaikka Suomi tuli paiskautuneeksi osaksi suurvaltasotaa, valtiojohdon intresseissä oli tuoda esille ja pitää yllä tulkintaa omasta puolustussodasta, ns. erillissodasta. Merkittävää lienee, että vaikka Mannerheim ei realismintajulleen uskollisena kuulemma kyseistä näkökulmaa kyennytkään julkituomaan, tämän vähättelyksi luonnehditun käsityksen katsotaan pysyneen Suomen isänmaallisen kertomuksen kulmakivenä meidän päiviimme saakka.
Yksi Suomen EU-jäsenyyden kynnyksellä julkaistun, näyttävän yleisteoksen jatkosotaa käsittelevän jakson aukeama on kokonaan omistettu Mannerheimin 10. heinäkuuta 1941 päivätylle, jatkosotaan joukkoja motivoivalle ja kansaa johdattavalle päiväkäskylle. Siinä palataan vuonna 1918 kesken jääneisiin hankkeisiin, joiden yhteydessä marsalkka oli sisällissodan päätteeksi antamassaan päiväkäskyssä, ns. miekkavalassa lausunut Suomen ja Vienan karjalaisille, ettei "tulisi panemaan miekkaansa tuppeen, ennen Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat".
Myönnettävä, että kierrätetyn päiväkäskyn asiayhteyttä vasten korostuva kansallismielisyyden paatos pysäytti kirjaa muuten vaan pläräillessä siinä määrin, että tuntui perustellulta kartottaa taustoja. Kävi ilmi, että muotoiluun ovat kiinnittäneet huomiota niin aikalaiset kuin myöhemmät historijoitsijatkin.
Taistelumielialan nostatuksen taiteen sääntöjen nimiin myöhemmin laskettu kansalliskiihkeä sotahuuto kannattaakin asettaa osaksi suurempaa kontekstia ja kertomusta. Niin teki myös ja ennen kaikkea Mannerheim itse. Itse asiassa hän oli jo v. 1937 joutunut kutsumaan puhutteluun fanaattisen IKL:n ideologin, joka oli lehtikirjoituksessaan yrittänyt vedota marsalkkaan vaatimalla asianmukaisia, välittömiä toimenpiteitä Neuvostoliiton suhteen viittaamalla kyseiseen v. 1918 päiväkäskyyn. Mannerheim oli tuohtumukseltaan saanut sanottua, ettei kyseisen pastorin sovi ärsyttää Venäjää aggressiivisilla puheillaaan ja että tietäisipä tämä, kuinka äärimmäisen heikko sotilaspolittinen tilanne oli.
On syytä noukkia tähdennykset, joiden mukaan Mannerheim tunsi kaikissa vaiheissa suurta antipatiaa niin kansallissosialismia kuin bolsevismiakin kohtaan. Aatteellisella tasolla marsalkan johtotähtenä Suomen itsenäistymiseen ja sen säilyttämiseen liittyneissä mittelöissä oli aina eurooppalaisen sivilisaation puolustaminen.
Karjalasta puheenollen, siinä tapauksessa, että kyseisiä maa-alueita olisi Suomen omistukseen torjuntavoitoksi luonnehditun jatkosodan loppuratkaisun myötä päätynyt, olisi pitänyt ratkaista, miten toimia kyseisten maa-alueiden suhteen. Olisiko merkityksenannossa painotettu ainoastaan geopoliittisia ja sotilaallisia vai kenties myös joitain laaja-alaisempia näkökulmia? Millaista vähemmistökieliin- ja kulttuureihin kohdistettua politiikkaa olisimme arvokkaiden heimokansojemme suhteen päättäneet harjoittaa?
Ei voi sanoa, että kyseiset itämerensuomalaiset olisivat päätyneet positiivisen erityiskohtelun piiriin naapurimme hoteissa. Stalinin tiedetään sekä ennen toista maailmansotaa että sen jälkeen kohdistaneen vainojaan kaikenlaisiin epäilyttäviin henkilöihin, ulkomaalaistaustaisiin, mutta myös suomensukuisiin kieli- ja kulttuurivähemmistöjen edustajiin.
Ehkä Itä-Karjalan siirtoleirit – joihin venäläistaustaisia ohjattiin "laulumaan", Itä-Karjalan miehityksen (vv. 1941-1944) aikana – viestivät omanlaisestaan hakuisuudesta tunnistaa ja tunnustaa kansallisuutta, tässä tapauksessa suomensukuisten ihmisten ainutlaatuista erityisyyttä.
Heimosodista kertova dokumentti loppuu toteamukseen "luontaisesti Suomeen kuuluviksi katsottujen sukulaiskansojen" kohtalosta. Ohjelmassa päädytään ihmettelemään, paljonko karjalaisia, inkeriläisiä, inkerikkoja, vepsäläisiä ja vatjalaisia mahtaakaan tänään olla --- " heitä, jotka heimosoturit halusivat pelastaa bolsevikeilta. Heitä ei tarvitse enää pelastaa. Heitä vainottiin ja karkotettiin, heiltä vietiin ihmisoikeudet. Jos joku haluaa kuulla vepsäläisiä lauluja Äänisellä, hänen kannattaa pitää kiirettä".
15.2.2025.
____________
Lähteet:
⦁Alexandre Dumas, Auguste Maquet : The three musketeers. Project Gutenberg.
⦁Oiva Ketonen: Kansakunta murroksessa. WSOY. 1983.
⦁Yle areena: Roman Schatzin Maamme-kirja: Isänmaata vai kiinteää omaisuutta?
⦁Yle areena: Natsi-Saksa ja Suomi. Neliosaisessa historiasarjassa pureudutaan natsi-Saksan ja Suomen suhteisiin 1930- ja 1940-luvuilla. Toim. Kai Byman, Hannu Sokala. 2022.
⦁Bernard Russel: Länsimaisen filosofian historia 2. WSOY. 2001. (alkuteos v. 1945)
⦁Herman Lindquist: Napoleon. WSOY. 2005.
⦁Henrik Meinender: Gustaf Mannerheim. E-kirja. Otava. 2017.
⦁Osmo Jussila: Suomen historian suuret myytit. WSOY. 2007.
⦁Seppo Zetterberg: Itsenäistyvä Suomi. Vuosisatamme Suomi. Suomen 75-vuotisjuhlakirja. WSOY. 1992.
⦁Oula Silvennoinen, Aapo Roselius: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921. E-kirja. Tammi. 2019.
⦁ Yle areena: Tulkoon sota ja veriset vaatteet. Kertomus heimosodista. Sotaretkiä Petsamoon, Vienaan. Eestiin, Aunukseen ja Inkerinmaalle. Toim. Greger Grönquistin. 2011.
⦁Jukka Kortti: Kahtiajakautuminen: uhoa ja tuhoutuneita unelmia. Esseitä itsenäisen Suomen tarinasta. Museovirasto. Helsinki. 2017.
⦁Pekka Visuri, Carl-Fredrik Geust, Pasi Kesseli: Suomen sodat 1939-1945. Selviytyminen maailmansodasta. E-kirja. Docendo. 2024.
⦁Veijo Meri: Suomen marsalkka C.G. Mannerheim. E-kirja. WSOY. 2023.
Kommentit
Lähetä kommentti