Onko länsimainen historiankirjoitus jättänyt jotain paitsioon?

Ihminen --- syntyy maailmaan ja kulttuuriin, joka on ollut olemassa jo ennen hänen syntymäänsä. --- on olennaista erottaa, milloin ilmiö ilmenee historiana, eli milloin menneisyyteen sijoittuva tapahtuma yhä vaikuttaa hahmotuksiimme. --- Meidän on siis hyvä syventyä historiaan, jos haluamme filosofoida eli oppia, koska historia on meissä aina jo valmiiksi. Vasta kun tunnemme historian, tunnemme itsemme. 

---Sanan historia alkuperä on tarinassa. Antiikin historiankirjat ovatkin pitkälti tarinoita, emmekä voi aina olla kovin vakuuttuneita niiden oikeellisuudesta. --- Ja --- tarinan voi kertoa useammasta eri näkökulmasta. --- Voimme hyvin kuvitella kaksi historioitsijaa, jotka kannattavat näitä vaihtoehtoisia näkökulmia. Kumpikin vaatii toista tunnustamaan oman näkemyksensä totuudellisuuden. Yhteisön hengestä ja tutkijoista itsestään riippuen kiistassa saattaa sitten käydä useammallakin tavoin. --- voisiko historiaa hahmottaa juuri ja nimenomaan tällaisina kiistoina. Toisin sanoen tarkastelemme historiaa kamppailuna tunnustetuksi tulemisesta. 

                                                                                          Juha Himanka:  Mitä on historia?  ⁽ ¹

Pikku pöllö Suomen Kansalliskirjastossa.
Muisto roomalaisesta etruskien 
temppelistä. Fiesole,
Firenze. 2010.

Suomea kohtasi vv. 2015-2016 turvapaikanhakijoiden vyöry. Heitä saapui suhteellisen lyhyessä ajassa jopa 38 000.⁽ ² Samaan aikaan

Eurooppaa koetteli terroritekojen  ketju. Tällainen yhdistelmä oli bensaa kaikenlaisten ennakkoluulojen ja muukalaisvihan liekkeihin. 

Vuonna 2015 ilmestynyt yleisen historian professorin Pekka Korpelan kirja "Länsimaisen yhteiskunnan juurilla – Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn" auttoi mieltämään kehityskulkuja erilaisten maailmankuvien muotoutumisen takaa. Kirja avasi, miten itäinen ja läntinen maailma erkaantuivat toisistaan ja laittoi miettimään, seuraisiko prosessin tiedostamisesta mahdollisesti jotain rakentavaa. 

Juuri nyt, kun Suomessa eletään kahden diktaattorin talutusnuorassa yhden aloitettua hyökkäyssodan eteläisempää rajanaapuriaan vastaan ja toisen kiristäessä pinnaa asettumalla poikkiteloin jarruttaakseen kyseisiä sotatoimia seuranneen liittokuntahankkeen etenemistä, kirjan näkökulman kertaaminen herrojen elkeistä annettujen tiedotteiden lomassa tuntuu tarjoavan oljenkorren: ehkä kaikella on jokin syvälle juurtunut, kirottu syiden ja seurausten vyyhti.

Alunperin – ensimmäisessä lukukokemuksessa– mieleen oli jäänyt, että historiaa on kerrottu ja kirjoitettu aina itsestä käsin. Korpelan mukaan esim. käsitys antiikin Kreikasta kaiken sivistyksen alkulähteenä on syntynyt vasta Kreikan muodostaessa omaa kansallista tarinaansa 1800-luvulla. Tajusi, millainen painotusero tähän nähden on ollut esim. 1980-luvun  peruskoulun ja lukion historianopetuksessa, joka tarjosi edellytykset oman sukupolven varsin yksinapaisen historiakäsityksen ja maailmankuvan luomiselle. 

Helposti nähdään, että kaikki minkä ei katsota lähteneen rakentumaan suoraan antiikin Kreikassa, Roomassa ja keskiajalla valikoituneille käytänteille olisi jotenkin huonompaa, suoranaista barbariaa. Se, etteivät renessanssimme vaikutukset yltäneet kattamaan bysantista kulttuurisen perimänsä ammentanutta Venäjää eikä islaminuskoista arabimaailmaa, on tietenkin eritoten omasta näkökulmastamme tarkasteltuna erittäin valitettavaa. Tälle yksilöistä riippumattomalle tosiasialle ei kuitenkaan enää mitään mahda. Korpela nostaa tätä renessanssi-, skolastiikka- ja valistusvajeen railoa paikkaamaan yhden aikakauden: hellenismin. Sepä ehtikin ammoisina aikoina yhdistää kaikkia Välimeren kieli- ja kulttuuripiireistä juurtuvia yhteiskuntamuotoja ja uskontoja!

Edellisten seikkojen lisäksi laajasta selvityksestä oli ensilukemalta noussut myös, kuinka vallan vastaiseksi koettua tietoa päätyi talteen persialaisiin kouluihin jonkun Rooman keisarin aloitettua filosofivainot 500-luvulla. Se, että alkukielellä kirjoitettuja teoksia käännettiin islamilaisissa maissa edelleen – arabiaksi ja syyriaksi – takasi omalta osaltaan sen, että antiikin sivistyksen perintö säilyi ja nousi uuteen kukoistukseen renessanssissamme ja säilyi näihin päiviin saakka. 

Ei välttämättä mikään barbaarinen teko.

Korpela on sittemmin tiivistänyt kaiken tutkimuksensa teeman: kuinka valtaa on oikeutettu Euroopan eri yhteiskunnissa keskiajalta lähtien. Hän on jäljittänyt, että kaikki vallankäyttö pohjautuu samaan voimaan, puhtaaseen väkivaltaan. Tätä oikeutusta on perusteltu historiakertomuksilla ja uskonnolla. Hän etsii ymmärrystä käsitykselle, jonka mukaan virallisesti tunnustamamme valtaorganisaatiot, valtio ja virkakoineisto on saatu "uskoteltua lailliseksi ja oikeutetuksi monen uskoessa valtaorganisaatioiden oikeutuksen olevan väkivaltaa syvällisempää".

Tieteen yksi tärkeimmistä tehtävistä on yhteiskunnan palveleminen. Vuosikymmenien tutkimukseen pohjautuvien yleistajuisten kirjojen laatimisessa on varmasti omat haasteensa. Ne pyritään paketoimaan siten, että niihin on helppo tarttua. Johdanto evästää lukijan varsin akateemisen ja yksityiskohtaisen leipätekstin kimppuun hakemaan vastauksia polttaviin kysymyksiin:  

"Miksi näemme, että yksilönvapaus, yksilön ihmisarvo, puolueeton oikeuslaitos ja tasa-arvo ovat universaaleja, absoluuttisia ja kaikkien tavoittelemia asioita? Miksi pidämme valheena, vääristelynä ja pakkovaltana sitä, että joissain yhteiskunnissa toimitaan toisin? Miksi mielestämme on henkisesti takapajuista, että poikkeavan järjestelmän tueksi esitetään perinnettä, Jumalan järjestystä tai yhteisön etua? Miksi hyväksymme perustelluksi vain 'puhtaan järjen'"? ⁽ ³

Kun tässä uudemmassa lukuprosessissa jälleen kerran tulee verraneeksi itäistä, kollektiivisuuden ja mystiikan vaikutuspiirissä tapahtunutta kansakuntien kehitystä yksilön nimeen vannoviin, jumalallisesta laista erkaantuneisiin läntisiin oikeusjärjestelmiin, tuntuu, että kyseisessä työstössä saattaisi olla jotain järkeä. Mitä jos vain ymmärtäisimme, miksi tähän on tultu ja luopuisimme omahyväisestä paremmuuden- ja ylemmyydentunteestamme. Jospa taipuisimme tunnistamaan, että siinä missä joku diktaattori käyttää yhteisön oudon predestinoidusti luovuttamaa oikeutta käyttää mielivaltaa, meillä saatetaan esim. säätää pykäliä sellaisiksi, että niiden puitteissa lainkirjaimesta voidaan löytää porsaanreikiä ja käyttää niitä vääryyksiin vastoin yleistä oikeudentuntoa. 

Ehkä kaikki öykkäröinti, räiskintä ja puberteettinen tuhovimma lakkaisi, kun myöntäisimme oman, läntisen sivilisaatiomme valuvirheitä ja arvotyhjiöitä.

Pöllö, joka niin uskoo?

                                                                                                                                            3. 7. 2022. 

___________

Viitteet ja taustaa:

¹ ⁾ Juha Himanka: Mitä on historia? Filosofia ja tämä elämä - Ajattelun asioita. Teos. Otavan Kirjapaino.  

     2021. ss. 306-309.

² ⁾ Aikuiskasvatus 1/18. ss. 5-6.

³ ⁾ Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus    

    Helsinki University Press. 2015. s. 16.

    ⦁Yle Areena: Kalle Haatanen. Länsimaisen yhteiskunnan synty. Vieraana Jukka Korpela.  5.9. 2015.