Valehteluhan kiinnostaa aina enemmän kuin totuus, käryämisen ja tunnustamisen raaka todellisuus herättää ihmisten mielenkiinnon heti. --- Yhdistää sosiaaliseen todellisuuteen oman elämän yksityiset muistot, suoruudella ja rohkeudella kertoa selittää syyttää vedota, puhua ja huutaa ilmoille syvin ja kalvavin tuntonsa kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta. Rehellistä nautintoa?
- Jouko Turkka - ⁽ *
 |
Käyttämätön hiirenloukku.
Lapsen askartelema lasimaalaus.
2000-luvun alku.
|
Sibelius-akatemian professori Kari Kurkela osasi kerran kertoa, kuinka jännitys- ja kauhuelokuvien katsominen saattaa auttaa prosessoimaan ankaran ja arkaaisen yliminämme eli
superegomme diktaturiaa, sitä minkä
Freud kehitteli kuvaamaan mielemme rakennetta kahden muun osaston, minän (
ego) ja viettipohjan (
id) ohella. Soveltaen: supersankari yliminä kilpailee muiden minuuden toimijoiden kanssa vallasta ja kirkuu suoraa huutoa kantajalleen, että miksi olet niin huono, paha ja laiska. Ei auta vinkua vastaan, että kaikkeni yritin, mutta mikään ei riitä vaikka "kaikki pitää ite tehä".
Luennoijan mukaan rentoutuminen jännittävän fiktion parissa toimii onnistuneimmillaan mieltä hoivaavana aivojumppana. Hirmuisten skenarioiden parissa möyriessä oman elämän mahdolliset annihilaatiokauhut kalpenevat. Rypyt siliävät siltä istumalta. Kesäloman tarpeessa kiemurtelevan ylirasituksen valtaaman mielen totalitarismissa hakee siis jotain "vielä hirveämpää" olosuhdetta turvallisen kuvitelman maailmasta. Ja tosiaan, paluu maan pinnalle, nojatuolin uumenissa lojuvaan "psykosoomaan" onkin parhaimmillaan kuin laskeutuisi viheriäiselle, orastavaa hellepäivää kohti kurottavalle herkän aamukasteen kattamalle niitulle.
Sopivaa leffaa on vaikea löytää. Se kun ei saisi olla liian raaka. No, kidutuskohdat yms. voi kelata ohi. Sellainen perusmättö ja -hakkaaminen jotenkin vielä menettelee. Sitä ei kai voi kokonaan väistää. Juoni ei saisi olla liian polveileva tai oikeammin: kerronnan ei tarvitsisi yltää taiteellisesti liian kunnianhimoiselle tasolle. Mitä suoraviivaisempaa jännitystä, sen parempi. Ratkaisukeskeistä miehistä halkipoikkipinoon ajattelua edustavat sankarinäyttelijät saattavat toimia hyvinä hakusanoina. Tosin sellaiset takavuosien lempparijäbät kuin Liam Neeson ja Harrison Ford alkavat olla reippaasti yli kuusikymppisiä ja niiden leffat näyttävät kömpelöiltä ja aikansa eläneiltä, kuin katsoisi vanhoja haalistuneita värivalokuvia. Vääränlaista patinaa, joka muistuttaa liikaa omasta kuolevaisuudesta.
On sentään tarkoitus voimaantua.
Suoratoistopalvelimen ylitsepursuavan annin tylsistynyt selaaminen osuu lopulta yhden dokumentin kohdalle. Muutama kuukausi aiemmin katse oli pyyhkäissyt nähtävästi sen pohjalta tehdyn lehtijutun otsikon yli. Se, että myrkytysyrityksen kohteeksi joutunut venäläinen
oppositiopoliitikko olisi keskustellut operaatioon osallistuneen asiantuntijan kanssa oli vissiin tuntunut liian uskomattomalta ollakseen totta. Jotain rajaa hei. Valeuutisiahan riittää. Se sensaatio jäi klikkaamatta.
Karismaattisen näköinen mies kuvattuna pelkistettyä taustaa vasten, dokumentin naseva otsikkko, pelkkä sukunimi ja absurdit mittasuhteet saavuttanut tarina vievät voiton. Kai se on tsekattava, jos mielii uskoa.
Niin. Dokumentissa tosiaan näytetään vaihe vaiheelta, kuinka tämä ansa rakennettiin ja kuinka kyseinen todistusaineisto saatiin kasaan. Puhelu, jossa myrkytysyrityksen kohde saa napattua tunnustuksen tappamisen mokanneelta on tallennettu koko maailman nähtäväksi.
Kämäiset kalsarimeemit ovat siis peräisin tästä sopasta. Puhelussa selviää, kuinka myrkyn jämät oli putsattu huolellisesti uhrin alusvaatteista tämän sairaalakeikalla ennen siirtoa toiseen maahan, Saksan Berliiniin toipumaan. Aineenvaihdunnan häiriöksi väitetyn oireyhtymän hoidossa kyseinen toimenpide lienee joskus paikallaan sekin. Omaiset saivat jotenkin kai ylipuhuttua lasaretin hallinnon ja lupa siirtoon heltisi. Perhepiiri oli arvioinut, ettei miehelle Venäjän valtion ylläpitämässä laitoksessa välttämättä järjestyisi tarpeeksi asianmukaista hoitoa.
Kerronta ja raamit ovat pääsosin sopivan kotikutoisia. Tuntuu, että ylilyöntejä on pyritty välttämään. Keinoissa on tositeeveenomaisuutta, kansalaisjournalistisen toiminnan taltioimista, henkilöiden olosuhteista ja persoonallisista piirteistä nousevan valovoimaisuuden hyödyntämistä unohtamatta.
Lienee oireellista, että mielessä käväisee Jeesus Nasaretilaisesta kerrottu tarina. Hollywood-tuotannoksi puettu, glorifioidun kohteensa inhimillistämisessä dokumentaarisuutta lähestyvä
elokuva rakentaa henkilökuvaa miehestä, jonka todella oli määrä pelastaa kaikki. Kuten Jeesus, tämäkin päähenkilö näyttäytyy kaiken lisäksi suhteellisen vaatimattomana ja nöyränä. Molemmat raivostuvat epäoikeudenmukaisuudesta. Toinen kaataa temppelissä myyntipöytiä, toisen näytetään hymyilevän itsevarmasti oikeussalin kaltereiden takaa ja näyttävän sieltä voitonmerkkiä. Hän kertoo haastattelijalle tunnistavansa Venäjän nykyisen presidentin kommenteissa samanlaista totuusarvoa kuin lapsena seuraamassaan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuusuutisoinnissa. Katastrofin jälkiä pyrittiin peittelemään. Valheilla. Dokumentin sankari näyttää itsepintaisesti uskovan, että totuus on hänen puolellaan.
Faneja löytyy varmasti.
Dokumentti oli jotenkin niin hengästyttävä, että sen tahtoisi katsoa uudestaan. Jos se onnistuisi – dokumentti kun on nyt kyseisestä suoratoistopalvelusta näköjään kadonnut – voisi palata ainakin siihen kohtaan, missä päähenkilö ottaa suurin piirtein kesken kyseistä puhelua kontaktin kameran kautta katsojaan ja sanoo sivuun, että ei hänkään käsillä olevia tapahtumia uskoisi, jos ei itse tuota kaikkea eläisi.
Katsomiskokemuksesta tavoitellun voimaantuneisuuden kanssa on ollut vähän niin ja näin. Paluu arkitodellisuuteenhan ei dokumenttien jälkeen ylipäätään ole välttämättä samassa määrin rentouttava kuin fiktion suoman jännityksen jälkitila.
Ei paljon rentouta.
31. 7. 2022.
_____
Viite:
*⁾ J.T.: Kärsimys on turhaa. Teos. Helsinki. 2017. s. 63.
___
lisäys 1.8. : kuvatekstin linkki. Dasha Navalnayan haastattelu. CNN. 20. 6. 2022.
Kommentit
Lähetä kommentti