Herkkyys vaihtoehtoisille kommunikaatiomuodoille on oleellinen osa kehitysvammaisten lasten perushoitoa

Uusimman Tiede-lehden numeron  (13/2021) artikkeli "Anteeksi, mutta puhutteko lingua cosmicaa?" avaa astrolingvistiikan tieteenalaa. Sen piirissä kartoitetaan "kielellisiä universaaleja", jotka olisivat sekä maailmanlaajuisia että yhteisiä koko universumille. Sinänsä kannatettavan globaalin ymmärryksen tavoittelun sijaan jutun pääpaino kallistuu vahvasti pois käsillä olevan sivilisaatiomme välittömästi saavutettavasta ulottuvuudesta. Sen sijaan sinänsä kiehtovaksi ja raflaavalta kuulostavaksi päämääräksi näyttää asettuvan, että joku kaunis päivä kykenisimme puhumaan koko universumin kattavasti avaruusolioiden kanssa. 

Koska kaiken järjen mukaan kannattaisi ensin etsiä ja löytää ne avaruusoliot, on arveluttavaa, että resursseja vähimmässäkään määrin edes mielletään moiseen ohjattavan niin kauan kuin täällä maapallolla – keskuudessamme – on ihmisiä, joille erilaisten kommunikaatiomuotojen tutkiminen ja käyttöön saattaminen on vähintäänkin yhtä  tärkeää. 

Jos on ollut mahdollisuus nähdä, kuinka vaikeasti cp-vammainen

säteilee ymmärretyksitulemistaan ammattitaitoisen hoitajansa rinnalla, voi perustellusti väittää, että yhteyden luominen ensisijaisen kommunikaatiomuotomme, puheaparaatin yli ja ohi on mahdollista. Tosin, toisin kuin vastikään uutisoidussa lainvastaisen rajoitustoimenpiteen kohteeksi joutuneen alaikäisen, autistisen ja pakko-oireisen pojan tapauksessa, kyseinen henkilö oli lähtökohtaisesti ja valmiiksi erikoisvalmisteiseen sekä istuimen että vuoteen piirteet täyttävään alustaansa sattuneista syistä jo asettunut. Vaikutti, että kyseessä ei kuitenkaan ollut hetkellisen vieraskoreuden innoittamana esiinloihdittu lavastettu tilanne. Vuorovaikutus hoitajan ja asukkaan välillä oli aito ja lämmin.

Sen sijaan erään pidennetyn oppivelvollisuuden piiriin kuuluvan vaikeasti kehitysvammaisten lasten kesätoiminnan tiimoilla kohtasi asenteita, joita oli vaikea sen paremmin ylittää kuin ohittaakaan. Koska lukukausi ei ollut vielä alkanut, opetushenkilöstö ei ollut tuomassa päiväohjelmaan omaa sisältöään ja rakennettaan. Kahdeksantuntiset päivät koostuivat paahtavassa helteessä oleilusta ja ruokatauoista. 

Henkilöstöresursseja tarkasteltaessa olisi hyvä ottaa huomioon määrällisten kriteerien ohella myös laadulliset tekijät.  Se, että jokaista lasta kohti oli yksi hoitaja, ei tarkoittanut käytännön tasolla yhtään mitään. Olisi toivonut, että esim. lasten nesteyttäminen haastavissa helleolosuhteissa olisi mennyt jokaisen kaupungin palkkaaman työntekijän henkilökohtaisessa tarvehierarkiassa oman rusketuksen tarkkailun edelle. Voisi myös olettaa, että kun tiedossa oli, kuinka joku lapsi keskittyy ulkoillessaan syömään yhtä jos toista maa-ainesta, edes yhden henkilön fokuksen olisi ollut syytä olla vain ja ainoastaan tämän toiminnan ennaltaehkäisyssä. Lapsen käytös kuitattiin sillä, että tämän tiedettiin syövän kotona kyniäkin. 

Fyysisistä toiminnoista huolehtiminen näytti saavan pontta siinä vaiheessa, kun oli kyse erään asiakkaan kieltämättä poikkeuksellisen haasteellisista wc-käynneistä. Kokonaista kaksi hoitajaa pukeutui varsin näyttävästi täysiin suojavarusteisiin ja me muut jähmetyimme odottamaan nimikoidun wc-tilan oven takaa välittyvien urotöiden äänten vaimenemista.  Olisi ollut hienoa, jos kyseisen tytön kommunikaatiovaikeuksiin olisi suhtauduttu samalla antaumuksella, paneutumisella ja oman työn arvostusta osoittaen. Sen sijaan hänen itkupotkuraivarisävyistä "jumittamistaan" portaissa kommentoitiin huutamalla ja siten kriisiyttämällä tilannetta entisestään. 

Kävi ilmi, että tyttö tykkäsi laulusta "Piippolan vaarilla oli talo." Hän rauhoittui. Koe onnistui lapsen kanssa, mutta aikuisväestö suhtautui hankkeeseemme vähemmän kannustavasti. Ehkä he tiesivät jotain, mikä ei ollut noviisille vielä valjennut. On tietenkin mahdollista, että pidempi rupeama kyseisessä työpaikassa olisi osoittanut spontaanisti synnytetyn vuorovaikutuksen nosteen ennen pitkää väljehtyvän kovien ammattilaisten seurassa. Tätä initiaation vaihetta ei kuitenkaan tahtonut jäädä odottamaan. Onneksi oli muita työpaikkoja. 

Kokemus osoitti, että vaihtoehtoisissa kommunikaatiomuodoissa ei aina välttämättä ole kysymys jonkin erityisen taidon osaamisesta. Kyseiset viestintämuodot voivat pitää sisällään muutakin kuin joitain pistekirjoitukseen, tukiviittomiiin tai viittomakieleen yhdistettyjä "supervoimia".

Jokainen, varsinkin erilaisten aistihäiriöiden kanssa kamppailevien kehitysvammaisten tai muita kehityksellisiä poikkeavuuksia omaavien lasten kanssa työskentelevä voinee halutessaan jakaa käsityksen siitä, että pohjimmiltaan on kyse maadoitetusta läsnäolosta, joka mahdollistaa kontaktin. Kun tämä edellytys täyttyy, jopa normaaleista arjen askareista on mielikuvitusta käyttämällä helpompaa muokata vuorovaikutteista toimintaa. Laulamiseen ei tarvita soittotaitoa, hiekkaan piirtämiseen ei tarvita edes kynää, tanssimiseen tarvitaan kenties pieni häpeän kynnyksen ylittäminen. 

Voi myös olla hiljaa ja aistia, korkeintaan kuiskata. Tärkeintä on välittää turvaa ja rauhaa. Impulssikontrollin hallinnan säätelyn auttamisessa vähemmän on enemmän -periaate saattaa oikein annosteltuna toimia parhaiten. 

Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professorin mukaan kaikilla universumin kielillä on jotain yhteistä ja meillä on mahdollisuus avaruusolioiden kanssa yhteinen kieli löytää, "jos vain jaksamme tehdä sen eteen pitkäjänteistä työtä. Ei siinä voisi muuta tehdä kuin lähteä rakentamaan yhteistä kokemusmaailmaa: alkaa nimetä kohteita ja tapahtumia."⁽ ¹ 

Voi voi. 

Kaikella kunnioituksella, mitä jos keskityttäisiin ensin rakentamaan yhteistä kokemusmaailmaa Maan asukkaiden kesken. 

______

Viitteet:

   ¹  ⁾  Anteeksi, mutta puhutteko lingua cosmicaa? - Jos avaruusolennot saapuvat Maahan ja haluavat     

         jutella, ihmisillä on pulma. Miten viestiä, jos emme jaa kieltä - tai mitään muutakaan yhteistä?

         Tiede-lehti 13/2021. Ss. 32-39.