Ollapa tutkija! — siskot moskeijassa ja hämärän varjot
 |
| ⦁Koraanin lehti. ⦁Nazar boncugu, paha silmä. Kiroukselta suojaava amuletti. Istanbul. Turkki. 1992. |
Kymmenen vuotta ennen kuin jotenkin epämääräisesti kaikkialle arabimaailmaan ja islamia harjoittaviin maihin osoittava käsite pahan akseli otettiin käyttöön ja passikuvissa sai vielä hymyillä, parikymppinen hömpsäntuusa mielsi Kymppimatkojen pikalähdön eksoottiseen Istanbuliin lähinnä mahdollisuutena kurkistaa Tuhannen ja yhden yön eksoottiseen maailmaan.
Suu meni ikävästi mutruun, kun matkan alkajaisiksi saadun ruokamyrkytyksen herkistämä hajuaisti pakotti oleskelemaan moskeijoissa kaikki päivät. Korkeat, viileät, kiviset kupolit sulkivat ulos kivihiilen katkun ja katujen jopa hieman liian eksoottisiksi käyneet tuoksut. Ikävä kyllä moskeijoihin ei saanut jäädä nukkumaan. Illat ja yöt oli hengitettävä halvan hotellin tunkassa. Moskeijoiden pyhyyshavina ja matkalukemiseksi napattu Mika Waltarin muinaiseen Konstantinopoliin sijoittuva Johannes Angelos tarjosivat loppureissun kidutuksen ajaksi henkistä helpotusta ja askaretta. Ainoa kelvolliseksi koettu ruumiin ravinto löytyi ilmastoidun mäkkärin steriilistä ja mitäänsanomattomasta kattauksesta.
Isoissa moskeijoissa rukouksia varten rajatun alueen ympärillä riitti turistille tilaa tepastella pehmeillä matoilla ja taivastella kynttilöiden hämyssä suurten mittasuhteiden arkkitehtuuuria ja mosaiikkitaidetta.
Kun esteettisen elämyksen mitta alkoi täyttyä, uteliaisuus kääntyi kohti moskeijan paikallista kävijäkuntaa. Kotipuolessa oli tietoa, että vanhojen evankelisluterilaisten jumalanpalvelustapojen mukaan miehet ja naiset oli istutettu eri lehtereille toisiaan kuikuilemaan. Se, että Istanbulissa, kaiken maallistuneisuuden keskelläkin pääsi osaksi käytäntöä, jossa turistinaiset verhoutuvat huiveihin, oli tietenkin outoa ja kiehtovaa – aivan kuin olisi ottanut jonkin uuden roolin. Pukeutumalla muutenkin muuhun kuin shortseihin ja toppiin saattoi helposti sulautua paikallisväestöön ja vaivihkaa käyskennellä naisille tarkoitettuun rukoustilaan.
Tunnelmaa latisti, että naisille osoitettu osa oli huomattavasti vaatimattomampi kuin miehille suotu. Koska alue oli eristetty verhoilla muusta moskeijasta, rukoushetkiin osallistuminen rajoittui naisten osalta kuuloaistimusten varaan. Ehkä suunnan oli kuitenkin tarkoitus olla sama.
Aina verhoseinämä ei ollut täysin kattava. Raosta saatoi seurata, mitä toisella puolella tapahtui. Keskittyneen muslimimiehen harras uskonnonharjoittaminen oli kunnioitusta herättävä näky. Nöyryys on kaunista. Säikähdys oli jonkinmoinen, kun joutui yhtäkkiä havahtumaan siihen, että oli tullut tuijottamisellaan keskeyttäneeksi tuon meditatiivisen rituaalin. Nopea välähdys miehen katseessa ennen tämän seuraavaa kumarrusta paljasti ainakin osan häiriöstä juontuneen todennäköisesti siitä, että vastassa oli nimenomaan nainen. Salamannopeasta leimahduksesta tuntui välittyvän hämmentävän vahva ja ristiriitainen lataus. Tuohtumus ja kiihko iskivät verhon raosta kuin ruoskan siima. Naiivi uteliaisuus ei välttämättä ollut noudattanut samaa, tilanteen edellyttämää nöyryyden kaavaa.
Naisille varatun lattiapinta-alan suppeus selittyi todennäköisesti sillä, että paikallisia naisia ei moskeijoissa liiemmälti näkynyt. Heitä ei myöskään ollut rakennusten ulkoseinustoilla minareettien rukouskutsuja odottavien joukossa.
Heillä oli nähtävästi muuta tekemistä.
Eräänä päivänä verhojen hämäriin ilmestyi muutaman naisen ryhmä. Heitä näytti kiinnostavan, että vierustoveri vaikutti huivinsa alla länsimaalaiselta ja että tämän sylissä oli muistikirja. Yksi naisista alkoi puhua englantia: "Oletko opiskelija tai tutkija?" Vaikka oletus ei oikeaan osunutkaan, havainto siitä, että kiinnostusta kyseistä tapakulttuuria kohtaan löytyi, poiki suoranaisen vuodatuksen.
Naiset olivat tulleet Iranista. Englantia puhuva jatkoi, että syy Istanbulissa oleskeluun liittyi kotimaassa vallitsevaan tilanteeseen. Sitä oli pitänyt paeta. Naisen silmistä välittyi erikoinen yhdistelmä. Hän vaipui jonnekin syvälle sisäänpäin, samalla kauas kaukaisuuteen kurottaen. Nainen puhui lähes äidillisesti, epäuskoisesti hymyillen. Ikäänkuin heille niin rakas miessukukunta olisi mennyt pois tolaltaan jonkin liian julmaksi kääntyneen valtapelin tuoksinassa – ymmärtämättä täysin mitä oikeastaan tekevät, mitä uhraavat.
Syntyi vaikutelma, että juuri tuossa hetkessä, moskeijan hämärissä, nämä iranilaiset olivat edes yhden naisen – kovin nuoren ja kokemattomankin– kuulijakunnasta todella kiitollisia. Ehkä mikä tahansa tuulahdus yhä ahtaammaksi käyneen elämänpiirin ja epävarmojen tulevaisuusskenarioiden keskellä herätti tarpeen luoda kontaktia ulkomaailman edustajaan. Muutamassa kymmenessä minuutissa empatian valtaama turisti oli kiedottu osaksi omalaatuisen eheää sisarellisuutta.
Tänään, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun on käynyt selväksi, että kuten nyt Afganistanissa,⁽*missä taas vallasta kättä väännetään, yhtenä sen välikappaleena, eräänlaisena vipuvoimana, outona mittarina ja määrittäjänä edelleen käytetään suhdetta naisiin ja heidän asemaansa yhteiskunnassa, päätyy toden teolla miettimään, mikä meistä tekee niin merkillisellä tavalla vaarallisia, ettemme ole aina ihmisyyteemme oikeutettuja.
15.9.2021.
________
Viitteet, taustaa:
Kommentit
Lähetä kommentti