Hiertää kuin kivi kengässä – kuinka selviytyä kaunistelun, vaikuttamisen, muunnellun totuuden ja valehtelun ihmeellisessä skaalautuvuudessa?

 [... ] puhe on hyvin voimakas tyranni [... ] sana voi viedä pelon pois, häivyttää murheen, kiihottaa iloon, voimistaa sääliä. [Sanan] myötä kuulijat valtaa pelon väristys, tai sitten heidät läpäisee sääli, joka saa kyyneleet valumaan, tai katumus, joka herättää tuskaa  [... ] Innokkaat loitsut tuovat meille mielihyvää sanojen voimalla ja häätävät murheen pois [... ] tuhoamalla mielipiteen ja sen tilalle toisen [reetorit] loihtivat mielipiteen silmien eteen uskomattomia ja näkymättömiä asioita [... ] oikeuden puolustuspuheet [... ] pakottavat sanojen voimalla: niissä yksi ainoa puhe voi lumota ja vakuuttaa suuren väkijoukon, vaikka puheessa ei puhuttaisikaan totta, vaan se olisi vain kirjoitettu taidokkaasti [... ]

 Gorgias (483–375 eaa)

Populismilla on huono maine. Siihen liitetään hyvin vahva negatiivinen lataus. Usein populismilla tarkoitetaan tosiasioiden yksinkertaistamista, vastuuttomia lupauksia, tunnepitoista agitaatiota ja kansan halpahintaista kosiskelua ihmisten ennakkoluuloja ruokkimalla. ---

Populisteille kansan ääni on Jumalan ääni. Populismi on sisäisen äänen kuulemista. Se syntyy vakaumukselle vastakkaisessa olosuhteissa. Populismi on samanaikaisesti sekä hätähuuto että kansan ääni.

 -Timo Soini-

Uskonnollisten käsitteiden voidaan esimerkiksi väittää viittaavan aidosti todellisuuteen (realismi) ja olevan (pääosin) metaforisia. Uskonnollinen kieli voidaan nähdä myös jonkinlaisena ihmisen sisäisen elämän kuvana tai täysin omalakisena kielenä (fideismi). Kognitiivinen uskontotiede taas tarkastelee arkisia uskonnollisia uskomuksia ja tapoja sellaisina kuin ne ilmenevät ihmisten käyttäytymisessä, eikä se ota kantaa kolmen mainitun vaihtoehdon keskinäiseen paremmuuteen.

- Ilkka Pyysiäinen- 

You can no longer tolerate the fact that politicians become more and more arrogant and more and more they adopt the position: "Politics, that's complicated, please don´t force your way into it."-- in what sense?! I am at least as intelligent as you, dear politician. And there are very many people who are more intelligent than me. In what sense do you have the gall to say that this is something so complicated that I and those people who are more intelligent than me can´t understand it. That shows that you´re simply lying.

[Sietämätön tosiasia, että poliitikoista tulee yhä ylimielisempiä ja yhä useammin he omaksuvat asenteen: "Politiikka, se on niin monimutkaista, älkää yrittäkö päästä siihen sisään". --- siis missä mielessä? Olen vähintään yhtä älykäs kuin sinä, hyvä poliitikko. Ja on monia, jotka ovat älykkäämpiä kuin minä. Miten sinulla on otsaa väittää, että tämä on niin monimutkaista, ettemme minä tai ne minua älykkäämmät voisi ymmärtää sitä. Tämä yksinkertaisesti osoittaa, että valehtelet.]

- Tiit Ojasoo kuvitteellisen"Yhtenäinen Viro" -puolueen perustamisprosessista NO55 Ash and Money - produktiossa -                                                                                                     

                                                                                                         

                                                                                                           

                            

Gramofoni. Tallinna. 2019.

Suomen eduskunnassa työskentelevien kansanedustajien toiminnan puitteissa noudatetaan  nähtävästi tiettyjä käytänteitä ja tapoja, joista jotain kautta vihiä saaneena ei ole voinut olla viehtymättä niiden arvokkuudesta. Eduskunnan lähetyksiä seuraillessa voi joskus nähdä, kuinka ennen istuntosalista poistumista parlamentaarikot selvästikin pysähtyvät ovella, kääntyvät puhujakorokkeen sekä puhemiehen aition suuntaan ja nyökkäävät. Kertakaikkisen hieno ja kunnioittava ele.

Toinen, istuntosalin pyhyydestä kielivä sääntö kuulemma on, että sen lattialla ei kuka tahansa saa käppäillä – ei ainakaan kukaan "tavallinen tallaaja". Kerran, kun lehterillä istuessa huomio kiinnittyi silloisen, edellisissä v. 2011 eduskuntavaaleissa huomattavan suureksi jytkähtäneen oppositiopuoleen puheenjohtajan vaikuttavaan ja tarmokkaaseen askellukseen kyseisellä tatamilla, tuota tietoa ilmankin välittyi, että kyseinen poliitikko antoi jalkautumiselleen erityisen paljon painoarvoa. Hän oli selvästi salin parhaiten varustautunut ja verrytellyt juureva hahmo, joka luottavaisesti ja ylpeänä lähestyi paikkaansa haastaakseen poliittisia vastustajiaan kansan vakaalla mandaatilla.

 

Populismia on mielekästä tarkastella sen suomalaisesta versiosta ja lähtökohdasta käsin. Ilmiö on täten helpommin käsitettävissä, eivätkä vaikutukset tunnu niin uhkaavilta kuin joidenkin suuren maailman lähihistoriallisista tai hieman kaukaisemmistakin melskeistä erottautuvien propagointien jylyt. 

Suomessa populistinen retoriikka ja politiikanteon resepti on totuttu liittämään tuohon yhteen edesmenneen, mm. "rötösherrat kiikkiin" -sloganin ympärille profiloituneen, lähinnä autioituvan maaseudun väestön kokoajaksi kehkeytyneen poliittisen ryhmittymän valujen pohjalle v. 1995 perustettuun, 2000-luvun alussa kiitoon nousseeseen puolueeseen. Jokin ajassa on kuitenkin houkutellut toimijoita tasapuolisesti poliittisen kentän muiltakin tonteilta turvautumaan populistiseksi luonnehdittavaan keinovalikoimaan – varsinkin, kun se on kaikesta päätellen toimivaksi havaittu.

Sen lisäksi, ettei voi kun ihmetellä sitä tarkkuutta, millä suomalainen psykohistorioitsija ennakoi mm. kenties kokonaiseksi uudeksi yhteiskuntaluokaksi miellettävän prekariaatin muotoutumisen ja ns. alustatalouden rantautumisen maahamme, kyseinen tutkija oli alkanut arvatenkin hyvissä ajoin ennen vuosituhannen vaihdetta nähdä aiheelliseksi tunnustella populismin loogisesti kasvavan tilauksen liepeitä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Populistisuuteen viehtyneisyyden taustalla vaikuttivat luonnollisesti edellä kuvatunkin kaltaiset muutokset elinkeinorakenteissa ja nöyrtyminen tietoyhteiskuntaa möyhentävässä vallankumouksien sarjassa, joista viimeisimmästä, tekoälyn mielikuvituksellisten käyttömahdollisuuksien siivittämästä ihmeellisestä ulottuvuudesta, ei joskus 2000-luvun alussa kenties osattu edes uneksia. Ihmiset alkoivat kokea jäävänsä jälkeen, ulkopuolelle ja paitsi. Työnteon luonne ja mahdollisuudet alkoivat varioitua joidenkin näkökulmasta tavoittamattomiksi, muuttoliike ns. kolmansista maista alkoi kiihtyä jne.

"Peruspomoksikin" joskun itsensä ristinyt puolueensynnyttäjä on mielenkiintoisesti avannut ajatteluaan ja toimintansa pilareita ennen ja jälkeen vv. 1995-2017 aikavälille sijoittuneen mission. Kävihän niin, että pesässä kyteneiden painotuserojen muutospaineissa johto vaihtui, puolueväki jakaantui koeluotoiseksi hetkeksi kahteen leiriin ennen profiloitumistaan nykymuotoon em. keikauksesta vastanneen uuden puheenjohtajan ja aikakauden nimiin. Kantaisä jäsentelee kirjoituksissaan populismin niin, että vaikkei sen ylimpiin ylistäjiin kuuluisikaan, on helppo ymmärtää ilmiön käyttökelpoisuuteen haksahtaneita.

Suomalaisen populismin sorvaaja ja analysoija, jonka mukaan hänen oma kolmijalkansa muodostui "demagogeista", "pelastajista" ja "kansasta", näkee edustamansa ismin "tämänpuoleisena gospelina", köyhille ja vaikeuksissa oleville suunnattuna ilosanomana, joka löytää suoraan asian ytimeen. Nykymaailmassa gospel on kuulemma ymmärrettävä myös henkisen hyvinvoinnin kautta: "Mitä maksaa päivä mielenterveyttä? Sille ei ole mitään hintaa." Arvostelijoiden demagogeiksi, kansankiihottajiksi mollaamat vahvat johtajat voidaan nähdä myös tunteella, ilman papereita puhuvina omaan asiaansa uskovina pelastajina, jotka tarjoavat "teknokraattiselle ja monimutkaiselle yhteiskuntakuvaukselle vaihtoehdon" konkreettisten, tunnistettavien esimerkkien kautta.

Populismin suomalainen kokemusasiantuntija liittää gradussaan (1988) politiikanteon oppivuosiensa esimerkkipuolueeseen usein propagoinnin käsitteen. Riveistä erottautuakseen hän kuitenkin mainitsee myöhemmin jo tuolloin käyttäneensä ns. populistista metodia ja voittaneensa vastaehdokkaansa organisaation sisäisissä järjestelyissä. Johtopäätös oli, että "pelkkää järkeä puhumalla ei politiikassa pärjää, vaan tunnetta pitää olla sekä raa' asti rosoa". Populismin juurien mainitaan löytyvän keisarillisella Venäjällä maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen nousseesta, yksinvaltiutta vastustavasta Narodniki-liikkeestä sekä Yhdysvaltojen 1800-luvun lopun talonpoikaisliikehdintään osallistuneista alan pioneereista, joiden kohtalona on kuulemma ollut tulla muistetuksi "joko takametsien neurootikkoina tai sankarillisina demokratian esitaistelijoina".

Tiedotusopin alaan kuuluvassa tutkimuksessa lähdettiin muinoin 1970-luvulla määrittämään propagandaa ja sen historiaa silloisen media-arsenaalin suoman joukkotiedotusprosessin yhtenä lohkona. On selvästikin otettava huomioon, että tuolloin Suomessa elettiin vahvaa politisoitumisen aikakautta. Sanomalehdet toimivat suorina tai nähtävästi myös vähemmän suorina ideologisina äänitorvina. Arvatenkin tätä taustaa vasten tutkija tähdentää, että toinen kyseisen tiedotusprosessin vaikutuksen eli lopputuloksen kannalta tärkeä käsite on indoktrinaatio, manipulaation ilmenemismuoto. Termiä avataan propagandan tai sen yrityksen eräänlaisena epäreilumpana vastinparina, jonka kohteeksi päätynyt ei tiedosta olevansa vaikuttamisen kohteena. Jälkimmäisessä tapauksessa vastaanottajan aktivoituminen tekemään kysymyksiä tai esittämään vastaväitteitä on luonnollisesti huomattavasti rajoittuneempi.

Propagandaa on tiedotusoppineen mukaan ollut ilmiönä jo ennen kuin sille keksittiin nimi. Nimestä vastasi eräs paavi 1600-luvulla omistamalla erityisen Congregatio se propaganda fides -komitean uskon levittämiselle, lähetystyön valvomiselle ja edistämiselle. Sittemmin "uskonnon ja politiikan tunnetut yhteydet edistivät propaganda-sanan merkityksen vähittäistä laajenemista tarkoittamaan myös poliittista vaikuttamista", asiantuntija kirjoittaa. Suomessa 'propaganda' ilmestyi sanavarastoon vasta 1930-luvulla,  kun vaikutelmat Neuvostoliiton ja natsi-Saksan ideologis-poliittisista elkeistä voimistuivat ja alkoivat herättää huolta. 

Suomalainen peruspopulismia aikoinaan eittämättä varsin taiten toteuttanut kirjoittaja on paketoinut  puoluejohtajuuskauden jälkeen laatimaansa teokseen "Populismi" (2019) reilun meiningin hengessä kyseisen vaikuttamisen päivitetympiä keinoja ja perusteita avoimesti lukijoiden pohdittaviksi. 

Englantilaisittain illmaistuna "4 D model' in", "neljän D:n mallin"( 2018)  ensimmäinen elementti on epäluottamus (distrust). Se, mihin ei luoteta, on "liberaalin demokratian elitistinen luonne", joka ulottuu niin politiikkoihin kuin erinäisiin instituutioihinkin. Toisen D:n taustalle kätkeytyy tuho (distructiton). Pelätään, että kansalliset ryhmät, niiden historiallinen identiteetti ja vakiintuneet elämäntavat lakkaavat olemasta. Kirjassa mainitaan, että tuo pelko ei aina saa objektiivista tukea todellisuudesta, "mutta sellainen käsitys oikein tai väärin monella ihmisellä on".  Kolmannen D:n takana on deprivation, 'riistäminen', 'menetys', ts. suhteellisen aseman heikkeneminen. Globaalin talouden ja kansainvälisen finanssikapitalismin mainitaan tuoneen mukanaan joillekin kehityksen tai ainakin tunteen lisääntyneestä epätasa-arvosta. Suomalaisen populismin kantamuodossa kyse ei kuitenkaan ollut kirjoittajan mukaan pelkästä rahasta, vaikka tuloerot ovatkin kasvaneet. Ennen vanhaan Suomi oli suhteellisen tasaisen tulonjaon maa: kaikkien väitetään olleen köyhiä. Kirjoittaja näkee onnistuneensa ennen kaikkea suomalaisen elämäntavan puolustamisessa, sitä uhkaavien tekijöiden nimeämisessä ja siten ylittäneensä maaseutu – kaupunki -vastakkainasettelun. Meillä suhteellisen vaalitavan mahdollistama perinteisten vanhojen puolueiden vakauden ja suuruuden voi todeta joutuneen uudelleen arvioinnin kohteeksi populismin reseptin neljännen elementin, puoluerajojen hämärtymisen (de-alignement) seurauksena. Lähinnä Euroopan eri maiden yhdentymisen kritisoimiseen ja sittemmin – eritoten joidenkin tiettyjen puolueen edustajien nostamana – kaukomailta tänne suuntautuneen muuttoliikkeen vastustamiseen keskittyneen ryhmittymänsä kanssa samantyyppiseksi uudeksi haastajaksi kirjoittaja nostaa ympäristöliikepohjaisen, usein – käytännössä – sangen mojovaksikin retoriikaksi yltyneen leukailunsa kohteen. 

Populismin käsikirjaksikin luonnehdittavassa koosteessa viehättää salakavalan manipuloinnin kohteeksi joutumisen poissulkeva lähestymistapa. Toinen asia lienee, missä määrin tällainen analyyttinen selonteko olisi aikoinaan vaikuttanut "peruspomon" retoriikasta ammentaneiden äänioikeutettujen kansalaisten tiedostuneisuuteen, ja olisiko sitä edes toivottu. Selkeä, havainnollinen ja rehti raportti menestykseen johtaneista keinoista ja perusteista vie kuitenkin pohjaa tämän päivän lukijan ylimääräiseltä nirppanokkaisuudelta, jos populistinen puheenparsi ja jotkut kannattajakunnan krouvit elkeet eivät aina mielihyvää olekaan tuottaneet. 

Suomalaista populismia kuvaillaan 1980-luvun lopulla uskonnolliseksi, isolationalistiseksi, anti-imperialistiseksi ja jonkin verran taipuvaiseksi lievään rasismiin. Viimeksi mainittua säväystä ei kolmekymmentävuotta myöhemmin laaditussa julkaisusta tahdo löytyä kirjoittajan yhdeksi työvälineekseen lanseeramalla täikammallakaan. Eurooppalaisessa kontekstissa maahanmuuttoon liittyvien "kuviteltujen ja todellisten ongelmien" mainitaan kuitenkin olevan oikeistoleimaa pelkäämättömien populististen liikkeiden suurin käyttövoima. Lisäksi mainitaan "hyvinvointisovinismi", pyrkimys rajata hyvinvointipalvelut oman maan kansalaisille. Vaikka maahanmuutto eivätkä siihen liittyvät lieveilmiöt olleetkaan kirjoittajan mukaan taustasta johtuen hänen populisminsa ykkösasia,  kohtalona oli päätyä ulkomaita myöten brittiläisen toimittajan tenttaamaksi rasismiin ja sen poliittiseen käyttövoimaan liittyen. 

Nykypäivän yhteen vitsaukseen, polarisaatioon, populismilla on ollut merkittävä vaikutus. Suomessa ilmiöön mainitaan vaikuttaneen oman populismimme kantamuodon inspiroima järjestäytyminen eritoten kulttuuristen arvokysymysten äärelle – jopa leimallisemmin kuin tärkeiden talousasioiden. Jostain syystä myös ilmastoon liittyvien ratkaisujen nähdään aiheuttavan voimakasta eriytyneisyyttä. Pitkässä ja osin suhteellisen harvaanasutussa maassamme kaksinapaisuutta edistävät lisäksi alueellinen eriarvoisuus ja muuttuvat asuinympäristöt. Populismin "ideologisen ohuuden" kerrotaan mahdollistavan sen käyttökelpoisuuden poliittisen kentän kaikilla laidoilla. Sen ilmiömäinen muuntautumiskyky auttaa kummasti erinäisiä huolenaiheita ja painotuksia luukuttavien, toisiaan haastavien äänitorvien valamisissa. 

                                                                                                    

                                                                                                                            13. 12. 2025.

_________

Viitteet, lähteet, taustaa:

⦁Normand Baillargeon: Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi. Eurooppalainen filosofian seura ry. /niin &  näin. 2011.

⦁Ilkka Pyysiäinen: Tieteenalat dialogissa. Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnonfilosofia. Tieteessä tapahtuu. 5/2014.

⦁TeaterNO99: NO55. Ash and Money. Making of -seurantadokumentti virolaisen teatteriryhmän v.  2010. toteuttamasta poliittisen puolueen perustamiselle pohjautuvasta "yhteiskunnallisesta kokeesta". Vimeo. 

⦁Timo Soini: Populismi – politiikkaa ja poltinmerkki: SMP:n roolinmuutos. Helsingin yliopisto. Valtio-opin yleisen suuntautumisvaihtoehdon Pro Gradu -tutkielma. 1988.

⦁Timo Soini: Populismi. Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemia-sarjan julkaisu nro 116. 2019.
⦁Juha Siltala: Keskiluokan nousu, laskut ja pelot. Otava. 2017.

⦁Pertti Hemánus: Propaganda sanomalehdissä. Otava. 1975.

⦁Juho-Eeli Tuori: Populismin alueellinen kannatus Suomessa. Perussuomalaisten kannatuksen nousu Etelä-Pohjanmaalla ja Väli-Suomessa. Maisterin tutkielma. Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekunta. Politiikka ja organisaatiot. 2024.