Kuinkas sitten kävikään eli paluu tulevaisuuteen – rautaesiripusta samettiseen ja seuraavaa odotellessa?

Paljon on ihmeitä maailmassa, vaan ihmeellisin ihme on ihminen! Hän purjehtii ulapoiden halki, hän ylittää etelän myrskytuulet ja käy ympärillä riehuvia aaltoja päin. Mutta jumalista vanhimman, kuolemattoman ja ikuisen Maan, hän tuhlaa pois, kyntää eteen ja taakse vuodesta toiseen, juhtiensa kanssa muokkaa mullan. ----  Nokkela hän on, hän on oppinut kielen, ja oppinut ajattelun, tuulta nopeamman, ja hän tahtoo elää kaupungin sydämessä. --- Niin viisas ja kekseliäs hän on, tiedon ja unelmien tuolla puolen, hän kulkee milloin pahaan, milloin hyvään. Kun hän liittää maansa lait jumalien oikeuteen ja vannoo valat, niin kaupunki kukoistaa, lujana, vahvana. Mutta hän on maaton, kun uhmaten hyvää hän elää pahan kumppanina. Kunpa en joutuisi saman lieden ääreen, en ajattelisi samoja ajatuksia miehen kanssa joka moista miettii.

                                                                                          Sofokles: kuoro Antigone'ssa. (442/41 e. a.a.)

                                                                                                        -Suom. Kirsti Simonsuuri-

The Cold War began when the Iron Curtain divided Europe politically and ideologically. The Cold War ended with the end of the Iron Curtain. --- As the ideological division of Europe has disappeared, the cultural division of Europe between Western Christianity, on the one hand, and Orthodox Christianity and Islam, on the other, has reemerged. The Velvet Curtain of culture has replaced the Iron Curtain of ideology as the most significant dividing line in Europe.   

(Kylmä sota alkoi, kun rautaesirippu jakoi Euroopan poliittisesti ja ideologisesti. Kylmä sota loppui rautaesiripun myötä. --- Kun Euroopan ideologinen kahtiajako on kadonnut, on muotoutunut kulttuurinen kahtiajako länsimaisen kristillisyyden ja ortodoksisen kristillisyyden sekä islamin välillä. Samettiesirippu on korvannut ideologioiden välisen rautaesiripun muodostaen merkittävimmän eurooppalaisen jakolinjan. [vapaa käännös])

                                                                                         - Samuel P. Huntington 1993 -                                                                                                   

Yksityiskohta Helsingin taidemuseossa
esillä olleesta teoksesta. 2016.

Vuoden 2017 elokuussa eräs syyrialaista elämänmenoa Suomen näkökulmasta tarkkailemaan siirtynyt perheenisä istui luokkahuoneen eturivissä ja näpytteli kiivaasti Googlen käännösohjelmaa. Hän oli lähtenyt hakemaan samaa kasvatuksen ja koulutuksen toimialan koulunkäynnin ohjaajan ammattitutkintoa. Kerran tauolle siirryttäessä ehti huomata, että mieshän jättäytyikin porukasta erilleen ja jäi yksin, asettui lattialle, hieman anteeksipyytelevän oloisena. Hän näköjään tiesi, missä päin on Mekka. Muutaman kuukauden kuluttua hillityn oloinen opiskelijatoveri oli revetä liitoksistaan. Vaimo ja pieni poika saapuivat. 

Ryhmäytymisretkellä Suomenlinnaan syyrialaisella vaikutti olevan asiantuntevia kommentteja siitä, kuinka tärkeitä nämä rannat ja saaret ovat maalle, kaupungille, puolustautumiselle. Kävi ilmi, että hän oli varsinaiselta koulutukseltaan historianopettaja. Oli ihan pakko kysyä, että mahtaakohan heidän historianopetuksensa siellä Syyriassa päin paljonkin poiketa meikäläisestä. Vaikkei miehelle ollut vielä kokemusta peruskoulumme opetussuunnitelmista ja historianoppimääristä juurikaan voinut kertyä, hänellä näytti olevan varsin vakaa käsitys asiasta. Vastausta pohjustettiin paljon puhuvalla, kiusallisellakin tauolla ja pitkällä, itsetietoisella katseella. – Kyllä.

Hiljaisuus.

Kysyjän katse siirtyi tihrustamaan merta ja horisonttia. Lokit kirkuivat ja tuuli kävi. Yhteysalus halkoi aaltoja ja matka kohti linnoitusta jatkui. Välittyi, että asiakokonaisuus, kyseisen, kokonaiseksi erilliseksi sivilisaatioksi miellettävän kulttuurisen piirin käytänteet ja katsomukset olisivat jotain niin tavoittamatonta, ettei käynyt laatuun edes yrittää alkaa niitä kysyjälle selvittää. 

Viittaus alussa siteerattuun amerikkalaisen, ulkopolitiikkaa ruotivan julkaisun perustajan Huntingtonin v. 1993 laatimaan  artikkeliin "The Clash of Civilisations", "Sivilisaatioiden yhteentörmäys" löytyi sattumalta. Kirjaston poistohyllyyn oli päätynyt lukion historian oppimäärän täydentävää kurssia varten koostettu, v. 1994 julkaistu oppikirja. Kävi ilmi, että tämä "Ajasta aikaan – kronologinen esitys eurooppalaisen ihmisen kulttuurin kehityksestä antiikista nykyaikaan" oli nähty aiheelliseksi laittaa yksien kansien väliin Suomen liityttyä EU:n jäseneksi. Tekijät pohjustavat johdannossa, että pääpaino, "henkinen kulttuuri on aina kiinteässä yhteydessä muuhun kehitykseen, siksi se on kytketty kunkin ajan poliittisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin".

Varsinainen, yhdysvaltalaisen journaalin arkistosta löytyvä Huntingtonin artikkeli on vastine Fukuyaman edellisenä vuonna 1992 julkaisemalle "Historian loppu ja viimeinen ihminen" -teokselle, jonka näkökulmassa oli painottunut liberaalin demokratian, globalisaation ja vapaan markkinatalouden muodostaman kombinaation ihmeitä tekeväksi luotettu ja uumoiltu resepti. Muutaman vuoden kuluessa Huntington laajensi "Sivilisaatioiden yhteentörmäys" -aiheisen samettiesiripputeesinsä kokonaiseksi "Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys" -kirjaksi (1996). 

Ensivaikutelmana, ainakin tälle lukijalle, kyseisen politiikan tutkijan esityksestä nousi tärkeimpänä eräänlainen varoituksen henki. Idän ja lännen välisen rajan määrittymistä päivittäneen Huntingtonin näkemyksen mukaan tulevaisuuden sodat eivät olisi niinkään valtioiden vaan sivilisaatioiden – eri uskontokuntien ja kulttuurien muodostamien kokonaisuuksien – välisiä.  (Kulttuurien piireistä ammentuvat myös herkät ja tunteita nostattavat arvot, tavat ja uskomukset – tai mitä kaikkea näihin kylmän sodan jälkeen virinneen kulttuurisodan polttoaineen, identiteettipolitiikan käyttövoimaksi päätyneiden mittareiden joukkoon onkaan voitu sittemmin katsoa lukeutuvan.)

Samettiesiripun yhdelle puolelle oli Huntingtonin mukaan jäämässä kaksi itäistä kulttuuripiiriä, slaavilais-ortodoksinen ja islamilainen maailma. Toisen puolen katsottiin edustavan läntistä maailmaa, johon niin Eurooppa kuin Yhdysvallatkin lukeutuvat. Taustoja Huntington haki ristiretkistä ja turkkilaisvalloituksista, ajalta, jolloin itäinen ja läntinen kristikunta olivat toisistaan erkaantuneet. Islamilaisen ja läntisen maailman tutkija näki myös olleen vastakkain Persianlahden sodassa (1990-1991). Islamilaisessa maailmassa tulkittiin, että Saudi-Arabian öljykenttiä ja Kuweitin riippumattomuutta puolustamaan lähteneen USA:n intresseissä oli ollut ennen kaikkea läntisen talouden ja järjestelmän turvaaminen. 

Vastaanotossa kritiikkiä herätti tieteellisemmän lähestymistavan ja näytön puuttuminen, ja kirjan myötä varsinainen debatointi vasta virisikin – ja yhä yltyi maailman seuraavien murtumakohtien, kuten v. 2001  WTC-, Pentagon-, eli 9/11 -hyökkäyksen myötä.  Suivaantuinen kritiikki keskittyi syytöksiin, että Huntington oli todella ennustanut nappiin ja maalannut pirut seinille. Ääri-islamismin "puheenvuoro" laukaisi USA:n julistaman terrorismin vastaisen sodan, ja ns. pahan akseli piirtyi. 

Euroopan näkökulmasta painoarvoamme lisää Huntingtonin v. 1993 esityksessä seikka, että eräänlaisen maailman näyttämön toisen maailmansodan jälkeinen ideologinen ja poliittinen jakolinja oli alun alkaen muotoutunut  mantereellamme. Rautaesipun tilalle laskeutunut "pehmoversio" oli tosin alkanut ilmentyä käytännössä välittömästi – vähemmän pehmeästi ja vähemmän toisia kuunnellen. Todisteena tästä Huntington nosti esille Jugoslavian tapahtumat, hajoamissodat, jotka puhuivat sen puolesta, että kyseessä ei olisi pelkkä erimielisyyksien, vaan käytännössä myös veristen konfliktien raja. Katolisten, ortodoksisten ja islaminuskoisten kansanosien ja eri kieliryhmien rauhanomainen rinnakkaiselo ei kyseisessä kokeilussa onnistunut. Moninaisuuden rikkaus osoittautui kiroukseksi. 

Yhden Euroopan valtion sisäinen ruutitynnyri saatiin sittemmin lopullisesti sammutettua NATO:n pommituksilla. Liittokunnan kerrotaan ampuneen "ensimmäiset laukauksensa koskaan" helmikuussa 1994. Ei auttanut. Laajempaa operaatiota saatiin odottaa vuoteen 1999. Sen kerrotaan kestäneen aika kauan, 78 vuorokautta. Eräänä päivänä Belgradissa väärään osoitteeseen osunut yksittäinen täsmäisku Kiinan suurlähetystöön pääsi tulehduttamaan välejä sen suunnan sivilisaatioon päin, myöskin yllättävän pitkäksi aikaa. Kenties muistetaan, että selkeää YK:n virallista mandaattia ei ainakaan tälle laajamittaisemmalle NATO:n Jugoslavia-operaatiolle saatu aikaiseksi. Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa ei oltu samoilla linjoilla – sikäli kuin se tämän päivän näkökulmasta, sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen murentuessa paljoa merkitsee. 

Vaikka onkin toisaalta maadoittavaa lukea arvioita, kuinka aktiivisten sotatilojen vallitessa ja puolustusmenoja puntaroidessa on turha alkaa perata taustoja jostain Jeesuksen syntymästä lähtien, ei voi ainakaan silloin tällöin olla hyödyntämättä tutkittua ja kerrytettyä tietoa hakiessaan ymmärrystä siitä, miten nämä tuskanhikeä nostattavat olosuhteet ovat rakentuneet, syyt ja seuraukset kenties toisiinsa nivoutuneet. Voihan ainakin pitkäkestoisimpien konfliktien syntysanojen nähdä jopa kirjoitetun historian alkuajoilta ja monoteististen uskontojen syntysijoilta juontuvan sekä taistelevien osapuolten itsensä niihin yhä – enemmän tai vähemmän epäsuorasti – vetoavan.

Pakko kuitenkin myöntää, että on vaikea nähdä vuosituhannen alun tietämillä, pahan akseli -taistojen myötä vakituiseksi islamin selittäjäksi Suomi-mediassa profiloituneen, edesmenneen arabian kielen ja islamin tutkijan laittamattomasti perustellun ja sinänsä todistusvoimaisen, varsin maailmojasyleilevän idealistiselta vaikuttavan näkemyksen lyövän läpi esim. Israelin-Palestiinan konfliktia purettaessa – jos kyseisen kriisin ratkaisemisesta edes ollaan aidosti kiinnostuneita. 

Huntigtonin teesiinkin kirjassaan "Uusi islamin käsikirja" (2017) viitannut suomalainen islam-asiantuntija nimittäin perusti lähtökohtaisen kokonaisnäkemyksensä tietämykselleen, kuinka monoteistiset uskonnot – juutalaisuus, kristinusko ja islam – ovat yleiskuvallisesti silmiinpistävän samankaltaisia ja että tämän vuoksi koko ajatus länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin yhteensovittamattomista periaatteellista eroista ei olisi edes oikeutettu. Tutkija toivoi, että puhuttaisiin "Välimeren alueen yläkulttuurista, jonka haaroja nämä kaksi ovat".

Taitaa myös olla vähemmän suosittua hokemaa, että arabialainen tiede, filosofia, teologiakin rakentuivat läntiselle, alunperin kreikankieliselle aristoteliselle perinnölle ja kuinka arabian kielialueen asujat olivat itse asiassa omalta osaltaan pelastamassa kyseistä ihmiskunnalle sangen tärkeää kertymää Rooman keisarin aloitettua filosofivainot ja julistettua näiden edustamat opit vallanvastaisiksi 500-luvulla. Siihen mennessä kertynyttä materiaalia siirryttiin nörttäämään persialaisissa kouluissa ja erinäisissä kammioissa. Innostuttiin kääntämään, säilömään ja välittämään tietoutta eteenpäin, arabiaksi ja syyriaksi. Tätä projektia on kiittäminen antiikin perinnön säilymisestä ja ylistämästämme renessanssista, joka kyseistä aarretta sen uutteen kukoistukseen oli saattamassa. 

Ei voikaan käsittää, miten myös tämä suomalainen, "ihmisten keskinäistä ymmärtämystä lisääväksi ja maailmanrauhaa rakentavaksi tietokirjailijaksi" tunnustettu asiantuntijakin päätyy vääntämään Huntingtonin ajattelun joksikin jakolinjoja peräänkuuluttavaksi – ei niistä varoittavaksi – pelinavaukseksi. Varsinaista laajempaa selvitystä tarjoavaa yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan eeposta lukematta ei voi tosin tietää, missä määrin hän, Huntington, kenties päätti v. 1993 artikkelissaan esittelemäänsä teesiä eripuraa lietsoviin ulottuvuuksiin revitellä. 

Jos jokin on pysyväksi osoittautunut, niin kirjoitetun historian alkuajoilta jäljitetystä Hammurabin lakipaadesta kenties siteeratuimmaksi iskostunut hokema "Silmä silmästä, hammas hampaasta", jonka varaan koston kierteitä sodissa viritellä. 

Oikeuttakin on historiallisena ilmiönä tutkittu, ihan erikseen, omana kokonaisuutenaan. Kerrotaan, että Hammurabin lakiin liitetyssä, Raamatustammekin löytyvässä talio-periaatteen versiossa olisi todellisuudessa kyse verikoston rajoittamisesta – ei rankaisun julmasta, ankarasta ja päättymättömästä kierrättämisestä. Alkuperäisistä, muinaisbabyloniaksi raapustetuista Hammurabin pykälistä siteeratuimmat  "Jos joku puhkaisee vapaan miehen silmän, niin puhkaistakoon hänen silmänsä" ja "Jos joku lyö vertaiseltaan mieheltä hampaan, niin lyötäköön häneltä hammas" eivät kylläkään ulottuneet koskemaan orjia, ei edes "puolivapaita miehiä". Heitä varten oli eri pykälät. Jos sattui orjan silmän puhkaisemaan tai sellaiselta eläjältä luun runtelemaan, selvisi näköjään rahalla. Oli vain maksettava puolet orjan hinnasta. 

Joka tapauksessa meille täällä, moisesta arkaistisesta maailmanmenosta – yhtäältä ammentaneina, toisaalta selvinneinä ja vapautuneina – tarjoutuu tahtoessamme mahdollisuuksia tutustua tarkentaviin tulkintoihin, kuten "Suurempaa menetystä kuin minkä itse on kärsinyt, ei saanut toiselle aiheuttaa".

Miten moista arviointia ja harkintaa käytännössä soveltaa, taitaa olla asia erikseen. 

Voisipa edes yrittää. 

                    

                                                                                                                                              2. 7. 2025.

______________

Viitteet, lähteet, taustaa:

⦁Sofokles: Antigone. Suomentanut Kirsti Simonsuuri. Like. 2011.

⦁Samuel P. Huntington: The Clash of Civilisations. Foreign Affairs. June 1, 1993.

⦁Britta Hiedanniemi, Matti Kinnunen, Anja Rosendahl, Sinikka Sahi, Olavi Saija: Ajasta aikaan –       eurooppalainen ihminen. WSOY. 1994.

⦁Jaakko Hämeen-Anttila: Uusi islamin käsikirja. E-kirja. Otava. 2017.

⦁Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla – Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus.    

 Helsinki University Press. 2015.

⦁Heikki Ylikangas: Oikeus historiallisena ilmiönä. Suomen lakimiesliiton kustannus Oy. 1978.

⦁Hammurabin lait. Suomentanut, johdannolla ja selityksillä varustanut Armas Salonen. WSOY. 1951.