Omatuntojen eritahtiset kolkutukset – heijastumia eräästä reaalipolitiikan ja idealismin rationaalisuutta puntaroineesta keskustelusta

Go, gentleman, every man unto his charge

Let not our babbling dreams affright our souls:

Conscience is but a word that cowards use,

Devised at first to keep the strong in awe:

Our strong arms be our conscience, swords our law.

March on, join bravely, let us to't pell-mell

If not to heaven, then hand in hand to hell.

 

Ja nyt, komentopaikoillenne, hyvät herrat!

Älkööt unten pälpättävät aaveet lannistako meitä, 

pelkkä sana tuo omatunto, jolla pelkurit ja raukat

yrittävät pelotella vahvempiaan. 

Olkoon voima omatuntomme ja miekka lakimme ja oikeutemme.

Eteenpäin, mars! Raivokkaasti vihollisen kimppuun, 

päätä pahkaa; jos nyt tiemme ei vie taivaisiin,

niin käsi kädessä me käymme helvettiin!

                                                       William Shakespeare: Richard III.

                                                                 (Suom. M. Rossi)

I do believe that, where there is only a choice between cowardice and violence, I would advise violence... I would rather have India resort to arms in order to defend her honour than that she should, in a cowardly manner, become or remain a helpless witness to her own dishonor.

But I believe that nonviolence is infinitely superior to violence, forgiveness is more manly than punishment. Forgiveness adorns a soldier...But abstinence is forgiveness only when there is the power to punish; it is meaningless when it pretends to proceed from a helpless creature....

(Uskon, että jos vain on valittava pelkuruuden ja väkivallan välillä, valitsisin väkivallan... mieluummin näkisin Intian turvautuvan aseisiin puolustaakseen kunniaansa ennen kuin pakotettuna päätymään tai jättäytymään raukkamaisesti avuttomaksi, todisteeksi omasta kunniattomuudestaan.

Mutta uskon, että väkivallattomuus on äärettömän ylivertainen väkivaltaan verrattuna, anteeksianto miehuullisempaa kuin rangaistus. Anteeksianto on kunniaksi sotilaalle... Mutta pidättäytyminen on anteeksiantoa ainoastaan silloin kun on valta rangaista;  anteeksianto on merkityksetön, kun se esittää olevansa lähtöisin avuttomasta olennosta. [vapaa käännös])

                                                           - Mahatma Gandhi -

"Realismi", "idealismi" jne, ovat jo alunperin metafyysisiä nimiä. Ts. ne viittaavat siihen, että niiden kannattajat uskovat voivansa väittää jotakin määrättyä maailman olemuksesta.

                                

                                                             -Ludvig Wittgenstein-

Tiskattavana YK:n tasa-arvojärjestön UN women - YK-naiset-
symboli
 

Mikä onni, että meillä on yliopistoja, joissa ihmiset voivat "päivät pitkät" keskittyä lukemaan, pähkäilemään, tutkimaan, vaihtamaan ajatuksia, opettamaan. Mikä onni, että sattui todistamaan moistenlaisten, omiin aloihinsa erikoistuneiden ihmisten keskustelua, joka nosti toisistaan poikkeavia, toisiaan haastavia näkökulmia. 

Kenties näkökulmat eivät olisi edes muotoutuneet yhtä selkeiksi ilman kyseistä vuorovaikutustilannetta, jonka suojissa niistä pyrittiin myös toisiaan täydentävää synteesiä kehimään. Ja mikä onni, että kaltaisensa oppineet, tällä tavoin yhteen edustamiensa instituutioiden asettamista tehtävistä yhä enemmän vastaavat – jakamalla kansalle kerryttämäänsä, vertaisarvioitua tietoa, pohdintojaan ja johtopäätöksiään.

Mikä keskustelu, mitkä olivat kyseiset näkökulmat, mikä oli niistä muotoiltu synteesi? 

Päättymässä olleen vuoden 2024 maailmanjärjestyksen tilan arvioinnin tiimoille kokoontuneeseen paneeliin oli kutsuttu yhteiskuntatieteitä edustavan maailmanpolitiikan, kestävyystieteitä edustavan antropologian, käytännöllisen filosofian ja globaalihistorian oppineita. 

Lämminhenkisen paneelikeskustelun ajoittain varsin disputoivastakin luonteesta noussut kärjistyneisyys aiheutti paikan päälle saapuneessa välittömänä reaktiona lievää ärsyyntyneisyyttä. Koska selkeimmin muodostetut teesit haastoivat toisiaan, molemmista tuntui löytyvän suoralta kädeltä asioihin tarkemmin perehtymättömällekin muka jotain vastaan vängättävää. Oliko jommassa kummassa tai kenties vain toisessa todellisuuden tulkintalinjassa kysymys yksinkertaisesti siitä, että argumentit eivät olleet ehtineet piirtyä kuulijalle tarpeeksi selkeinä vai olivatko näkemykset kenties epärealistisia?

Sotahistorian ja militarismin ytimiin porautunut Shakespeare-entusiasti, globaalihistorian asiantuntija oli kyseistä vuoropuhelua edeltäväksi alustukseksi pitämässään esitelmässä maailmanjärjestystä taustoittanut ja summannut.

Taustalle heijastuneen Para bellum ('valmistaudu sotaan') - otsakkeella varustetun havaintomateraalinsa edessä hän oli esittänyt vertauskuvan aseellisen taistelun pohjustamisesta. Esitelmöijä oli kehotttanut paikan päälle kokoontuneita katselijoita ja kuuntelijoita eläytymään osaansa luennoitsijana. Hänellä on kuulemma ollut tapana esittää opiskelijoillensa hypoteettista tilannekuvaa, joka perustuu olettamalle, että hän kokisi kaikkien eteen asemoituessaan olonsa haaavoittuvaksi, turvattomaksi ja että hän tuota tunnetta säädelläkseen kiepaisisi käsiinsä konekiväärin – sillä seurauksella, että opiskelijat kokisivat itsensä uhatuiksi ja päätyisivät samaan ratkaisuun. Olisivatko kaikki nyt enemmän turvassa, aseineen? Tuntisivatko he edes olevansa enemmän turvassa?

Esitelmän loppupuolelle sijoitetun osion Para bellum – valmistaudu sotaan -otsikoksi oli valittu vain osa alkuperäisestä latinankielisestä sloganista Si vis pacem , para bellum –"Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan". Asiantuntijan mielestä tuo roomalaisten johtotähdekseen muotoilema elämänviisaus on vähemmän viisas. Rooma kävi jatkuvaa sotaa. Halusivatko he edes rauhaa, näin ollen?

Esimerkkiä oli seurannut luonnehdinta pasifistin dilemmaksi nimetystä ristiriitatilanteesta, jossa ei ole voittajaa. Jos joutuu hyökkäyksen kohteeksi, voi joko antautua tai käyttää itse väkivaltaa. Pasifistia kontrolloi aina taho, joka on valmis tuhoamaan. Asiantuntija oli kertonut tutkineensa paljon aihetta "miksi meillä on sotia?" ja päätyneensä siihen, ettei väkivalta ole luonnollinen, biologiastamme juontuva, sen sanelema käyttäytymismalli, vaan rationaalinen ja tietoinen valinta päämäärän saavuttamiseksi.

Paneelikeskustelussa juuri esitelmöineen historian asiantuntijan esiin nostama Shakespere-sitaatti "pelkkä sana tuo omatunto, jolla pelkurit ja raukat yrittävät pelotella vahvempiaan" sattui peilautumaan yhdelle panelistille selvästikin perin tärkeää feministisen ulkopolitiikan teemaa vasten. Feministisellä ulkopoliikalla – jonka nimiin kuulemma Ruotsissa ja Saksassa oltiin vielä joitakin vuosia sitten valmiita profiloitumaan – ei kestävyystieteiden asiantuntijan mukaan tarkoiteta naisten tukemista, vaan periaatetta, jossa otetaan huomioon vallan jakautumiseen vaikuttavat tekijät ja pidetään huolta siitä, etteivät mitkään väestöjen osat päätyisi alisteiseen asemaan.

Sitaattivalinnan mainittiin juontuvan mm. siitä, että sotiin johtaneiden kehityskulkujen taustalta on tunnistettu vahvoiksi miellettyjen toimijoiden pätemisen tarvetta suhteessa heikommiksi miellettyihin. On tapana, että kansakunnan puolustamisen katsotaan kuuluvan vahvojen tehtäviin. Tämä edellyttää mandaattia olla piittaamatta ihmisoikeuksista ja tasa-arvoperiaatteesta. Militarismin historian kerrotaan osoittavan, että sodan syttyessä – näiden vahvojen keskittyessä puolustamiseen – ensimmäisenä tingitään laeista ja että tilanteesta kärsivät ennen muuta naiset ja lapset.

Historioitsijan esittämään suhteellisen radikaaliin johtopäätökseen, jonka mukaan ensimmäisen maailmansodan taustalla olisi vaikuttanut tarve laittaa vuosisadan alussa äänioikeutensa suhteen aktivoitunut naisväki takaisin ruotuun, tuskin kovinkaan moni on törmännyt.

Historiantuntijan koruton linja, jota filosofikollega kuvaili lopulta reaalipolitiikan näkökulmaksi, stabiloitui keskustelun myötä väittämäksi, jota lähdettiin haastamaan. Moderaattorin johdattelemaan avaukseen, mitä maailmantilasta ja -järjestyksestä 2024 kenties voitaisiin ottaa seuraavaa vuotta lähestyttäessä opiksi, historioitsija vastasi – aiemmin esiin nostettuun riittämättömien ilmastonmuutostoimien esteenä nähtyyn ihmisen epärationaalisuuteen viitaten – että kaoottisena näyttäytyvässä nykytilanteessa ei todellakaan ole pohjimmiltaan mitään irrationaalia. Ihminen pohjaa toimintansa järkeen, niinpä on pelkästään rationaalista tavoitella omaa, välitöntä voittoa ja etua. Historioitsija tarjosi sinnikkäästi oman tieteenalansa valossa näkökulmaa, että kansainvälisessä toimijuudessa "suuruus" edellyttää vahvuutta, että vahvuudesta kilvoittelevat huijaavat, rikkovat sääntöjä ja sopimuksia. Niinpä kaikki kärsivät.

Kuulostaa tyypilliseltä suurvaltapolitiikalta?

Epäilemättä itsensä realistiksi asemoinutta historian asiantuntijaa kritisoitiin näköalattomuudesta ja pessimismistä. Rationaalisuudesta mainittiin olevan muunkin tyyppisiä, vaikkapa sodan ongelmaan tai ilmastokysymykseen sovelletuvia esimerkkejä. Niistä voi kansainvälisen politiikan asiantuntijan mukaan poimia malleja sellaisesta rationaalisuudesta, jossa toteutuu "moraalinen perspektiivi", vastapuolen näkökulman huomioonottaminen. Oman edun tavoitteluun keskittyvän rationaalisuuden sijaan kyseisen lähestymistavan esitettiin mahdollistavan operoinnin yleisluontoisempien perusteluiden parissa. Sotahistorioitsijan näkemyksistä poimittiin manikealaisuutta, vahvan kahtiajakautuneisuuden nimiin painottuneen muinaisuskon henkeä. 

Kristillisyyden ja läntisen maailman tärkeimmän kirkkoisän Augustinuksen kerrotaan ammentaneen samaisesta manikealaisuudesta filosofiansa taustalla vaikuttaneeseen hyvän ja pahan välisen taistelun läpäisemään historiakäsitykseensä.

Maailmanpolitiikan alaan keskittyneen yhteiskuntatieteilijän mielestä oli vahingollista mieltää ja kohdata pahuus ainoastaan voiman kautta. Ongelma ei ollut hänen mukaansa siinä, että vain “heikot, raukat, pelkurit ja hyvät” keksivät sääntöjä, vaan siinä, minkä luonteisia nämä rajoitteet ja ohjeistukset ovat. Niitä pitäisi puhujan mukaan ajatella ja kohdella “demokraattisemmin, suhteellisemmin ja moninaisemmin”. (Näkökulmaan ei voi olla jälkikäteen lisäämättä, että joidenkin käsitysten mukaan tällaista “runsaasti kukkivaksi” nimettyä linjaa koetaan noudatettavan esim. Suomen perustuslain suhteen, eikä sitä pidetä ongelmattomana.)

Yhteiskuntatieteilijä viittasi historian saatossa kertyneestä todistusaineistosta – kuten valistuksen, teknologisen vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisten aikakausien prosessoinneista – loogisesti juontuviin kehityskulkuihin, seurauksiin ja globaaleihin tulevaisuusskenarioihin sekä edustamaansa tutkimushankkeeseen. Näiden valossa hän vakuutti historian olevan vasta alkamassa. Olisi kuulemma syytä ymmärtää, että todistamme vain uuden aikakauden synnytystuskia ja aktivoitua rakentavien ideoiden nimissä, luoda uusia järjestelmiä ja organisaatioita, mieltää tulevaisuus tarpeeksi pitkällä aikavälillä.

Historioitsija puolestaan katsoi velvollisuudekseen sinnikkäästi ja toistuvasti kiteyttää, että olisi muistettava, kuinka "vahvat" eivät tarvitse sääntöjä, koska he voivat hallita itse. He hakeutuvat yhteisten sopimusten liepeille ainoastaan jos niiden tarkoituksellisesta rikkomisesta on mahdollisuus tavalla tai toisella hyötyä.

Sen sijaan, että paikalle kutsuttu filosofi olisi katsonut tehtäväkseen edustaa olemassaolevaa, tosiasiallista maailmaa, hän määritteli keskittyvänsä tieteenalansa viitoittamana ja velvoittamana vaihtoehtoisten todellisuuksien kartoittamiseen ja poimivansa aineistoista rakenteita ottamatta kantaa poliittisiin tms. systeemeihin. Hänen saattoi nähdä hakevan synteesiä.

Idealismin ja reaalipolitiikan väliset jännitteet poimittuaan filosofi vahvisti, että ideaalit pitääkin juuri tällä tavoin artikuloida, että ne voitaisiin realisoida tiettyyn pisteeseen saakka. Hän huomautti ideaalien kuitenkin osoittavan toteuttamiskelpoisuutensa vasta siinä vaiheessa, kun niihin sitoutuneet osapuolet –normien, lakien ja sopimusten puitteissa – osoittavat kykenevänsä myös pitämään niistä kiinni, noudattamaan niitä. Ei kuitenkaan käynyt kieltäminen, että vaikka yhteistyötä tiedostetaan tarvittavan, kaikkien intresseissä ei ole kyseisen jalon periaatteen mukaisesti toimia. Tämän nähtiin pätevän niin yksittäisten valtioiden keskinäisiin suhteisiin, kuin myös niiden sisäisiin, demokratiaprosessin kautta laillistettuihin politiikkoihin. Realismia on, että pitkällä tähtäimellä toimivimmiksi mielletyistä toteuttamiskelpoisista keinoista ollaan eri mieltä. Sellaista vaihtoehtoista todellisuutta, jossa valtion varantojen kartuttamista ja niiden jakautumista koskeva yhteinen tahtotila ja konsensus vallitsisi, ei taida filosofoimallakaan löytyä.

Antropologi viittasi Euroopan neuvoston, vanhimman poliittiseen yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestömme ansioiden tunnustamisen yhteydessä Yhdistyneisiin kansakuntiin eräänlaisena toimimattomana vastinparina ja toivoi tämän ottavan ensin mainitusta toisen maailmansodan jälkeen aikaansaadusta instituutiosta mallia. Siitä huolimatta, että hän pyrki olemaan pureutumatta sen yksityiskohtaisemmin YK:n nykytilaan, hän ei voinut olla parahtamatta, miksi ihmeessä turvallisuusneuvostossa istuu vakituisina jäseninä veto-oikeudella varustetut ”kaikkein vaarallisimmat" valtiot, jotka itseasiassa uhkaavat maailman tulevaisuutta kyseisestä toimielimestä käsin.

Historioitsija oli jo aikaisemmin havainnollistamastaan realistisesta tilannekuvasta huolimatta korostanut kompromissien tärkeyttä vastauksena kysymykseen, onko maailmassa jokin johtamisen vaje. Hänen mukaansa tarvitaan lisää kompromisseja ja vähemmän johtajuutta. Yhdistyneiden kansakuntienkin synnytysprosessi oli ollut tuskallinen. Osapuolet – länsi ja itä – olivat kokeneet olleensa suorastaan pakotettuja keskustelemaan. Kaikki kuulemma inhosivat lopputulosta, mikä tieto on kaukana YK:n syntytarinaan liitetystä maailmojasyleilevästä hengestä. Mutta he kykenivät neuvottelemaan ja rakenteiltaan pulmalliseksi koettu järjestö on kestänyt jo kahdeksankymmentä vuotta. 

Ehkä YK on edelleen hyvä esimerkki historioitsijan peräänkuuluttamasta kompromissihakuisuudesta ja eräänlainen muistutus siitä, että pelkkien ehdottomien periaatteiden varaan ei voi rakentaa, ei edes mitään yhteisyyden ihannetta. Historioitsija kiteytti, että sodassa tahdotaan voittaa, sodassa ei tahdota rauhaa, koska rauha merkitsisi kompromissia, ja kompromissi mielletään häviöksi. Historian valossa oli päädytty johtopäätökseen, että yhteisten asioiden hoitamisen hyvät ja toimivat käytänteet edellyttävät kaikkien osapuolten näkökulmien huomioonottamista ilman että ne suoralta kädeltä kirotaan. Esimerkkinä tähdennettiin, että Taliban ei katoa Afganistanista.  

Pakkoko on tähän lisätä, että rajanaapuri ei lakkaa olemasta.

                                                                                                                                    15. 5. 2025.

_______________

Viitteet, lähteet, taustaa:

⦁William Shakespeare: Richard III. (Suom. Matti Rossi). WSOY. 2004.

⦁Gandhian Institutions: Bombay Sarvodaya Mandal and Gandhi Research Foundation. 

Between Cowardice and Violence.

⦁Ludvig Wittgenstein: Filosofisia huomautuksia (1930). WSOY. 1983. (Suom. Heikki Nyman)

⦁Global Visions. Risto Marjomaa. State of the World 2024. Lecture. 9.12. 2024.

⦁Global Visions. State of the World. Panel discussions. 9.12. 2024.

⦁Playshakespeare.com.  Shirley Galloway: The Women of Richard III. An essay. 1992.