Ihmismielen kyseenalainen riemuvoitto – Manhattan-projektin pahat jumalat?
1. Teesi: Pommi
The Neutron has come to be.
Loaded with Mass in he.
Of Charge, forever free.
Pauli, do you agree?
Now a reality.
Once but a vision.
What a classicality,
Grace and precision!
Hailed with cordiality.
Honored in song,
Eternal Neutrality
Pulls us along!
-----
Neutroni on tullut olevaksi.
Massalla ladattuna.
Ilman varausta, ikuisesti vapaana.
Pauli, oletko samaa mieltä?
Nyt todellisuutta.
Aiemmin pelkkä haave.
Mitä klassisuutta
Loistoa ja täydellisyyttä!
Sydämellisesti tervetullutta
Laululla ylistettyä
Ikuista Neutraaliutta
Meitä eteen päin saattavaa!
- vapaa käännös-
- Ote näytelmästä Blegdamsvej Faust. 1932.
(Richard Rhodes: The making of the atomic bomb)
 |
| J. Chadwick ja neutroni. W. Pauli Mefistoteleksena. Blegdamsvej Faust- näytelmän käsikirjoituksen kuvitusta. |
Filosofian hetteikössä rämpiminen osoittautuu aikuisellekin varsinaiseksi kirsikanpominnaksi. Ainakin maallikolle kokonaisuuksien haltuunottoyritykset aiheuttavat silkkaa epätoivoa. Epäilemättä jokainen filosofi tuntee ja – kenties, mikä pahinta – "tietää" olevansa oikeassa. Mielenkiintoisinta lienee tsekkailla, mistä syystä kukin on mitäkin ja milloinkin päätellyt. Usein ajatukset ovat kummunneet vastareaktioina toisten filosofien aiempiin ulostuloihin. Oleellisimmalta vaikuttaa, missä määrin filosofointi on heijastanut aikaansa. Suuret keksinnöt, sodat, muutokset yhteiskunnallisisssa painopisteissä ovat muuttaneet ihmisen käsitystä todellisuudesta ja merkityksistä.
Jumalan suoranaisella kuolemalla alettiin länsimaisen filosofian historiassa spekuloida ensimmäisiä kertoja joskus 1800-luvun alkupuolella. Moisesta menetyksestä ei kuitenkaan liene takeita eikä todennäköisesti koskaan tule olemaankaan, niin kauan kuin ihmiskuntaa riittää. Jumalalla voi sanoa kaikesta päätellen ns. olevan tilausta.
Luoja paratkoon, synnistä tai paholaisesta ei tuolla viimeistä adventtia edeltävällä koululaisten kirkkokäynnillä kerrottu, ei ainakaan siinä määrin, että nämäkin teemat kenties olisivat nousseet pienen mieltä askarruttamaan ja kyseistä opettajaa haastamaan.
Luonnontieteiden palveluksessa toimivia ollaan valmiita hyvinkin herkästi tuomitsemaan kylmän objektiivisesta ja tunteettomasta suhtautumisesta kaikkeen metafyysiseen. Yhden atomipommin historian anekdootin voi kuitenkin katsoa kumoavan moista luonnontieteilijöihin liitettyä stereotypiaa. Vahvaa näyttöä on, että neutronin tunnistamisenkin ympärille tilannetta päivittämään ja saavutuksiaan juhlistamaan kokoontunut ydinfyysikkojen yhteisö vihkiytyi kahdeksisenkymmentä vuotta sitten v. 1932 Kööpenhaminassa reflektoimaan alan kehitystä myös suhteessa ns. korkeampiin voimiin, hyvän ja pahan kilvoitteluun, oikein tekemisen vaikeuteen.
Vaikka jo tuolloin vastuu fysiikan lakien kumouksellisen päivittämisen parissa työskentelystä sinänsä aiheutti kutkuttavaa ja kiusallista hämmennystä, ydinfyysikot eivät vielä tuolloin voineet aavistaa, että kehityskulku johdattaisi alan toimijoita pian kohti yhä ristiriitaisempaa agendaa: Manhattan-projektia, atomipommin luomista.
Uuden alkeishiukkasen, neutronin olemassaolon osoittamista voi pitää merkittävänä siksi, että se toimi eräänlaisena puuttuvana linkkinä yritettäessä ottaa haltuun tiettyä ydinfysiikan ilmiötä, atomiytimien tasolla tapahtuvaa radioaktiivista hajoamista. Myöhemmin keksittiin, kuinka tuolla vapaalla hiukkasella päästiin pommittamaan atomin ydintä, vieläpä saamaan aikaiseksi ydinreaktio.
Niels Bohr -instituutin vuosittain järjestetyn konferenssin nuorimmista osanottajista koostunut kirjoittajatiimi valitsi ohjelmaan sisällytetyn kuvaelman rungoksi Faust-teeman. Tunnetuimman Faust-version laatijan kuolemastakin sattui olemaan sata vuotta. Kansantarustossa vuosisatoja elänyt hahmo, lääkärin tointa harjoittanut okkultisti-ennustaja-alkemisti päätyy hieromaan kauppoja itsensä paholaisen kanssa kartuttaakseen ylimaallisia voimiaan ja taitojaan.
Blegdamsvej Faust -näytelmään johtaneessa Kööpenhaminan aivoriihessä fysiikan viimeisimmät käänteet ja väännöt sijoitettiin valmiiseen sabluunaan varsin veikeästi. Parodianikkarit asettivat itsensä näyttämölle oikeita esikuvia jäljitteleviin hahmoihin. Fysiikan kansainvälisten huippujen ja auktoriteettien "inkarnaatiot" laitettiin tunnistettavasti Faustin eri rooleihin edustamaan itseään ja näkemyksiään, kuvantamaan tieteenalan sisäisiä jännitteitä. Kaikki eivät nimittäin olleet samaa mieltä siitä, oliko valittu tie oikea.
Kvanttimekaniikan käänteentekevät klassisen fysiikan lakeja kumoavat löydökset Max Planckista ja Albert Einsteinista lähtien olivat lanseeranneeet kokonaan uuden aikakauden ja todellisuuden, jonka käsittäminen, hallitseminen ja ennustaminen räjäytti jopa niistä vastuussa olevien mieliä tavalla, joka ei ollut pelkästään positiivista. Itse asiassa ihmistiedon rajallisuutta kironnutta nimihahmoa Faustia representoimaan laitettu Paul Ehrenfest ei ollut lainkaan mikään kvanttimekaniikan innokkain airut. Kohtalon ironiaa, että hänen kärvistelynsä kvanttinäkymien ja luonnollisen maailman välillä on tulkittu olleen osasyynä siihen, että hän päätyi riistämään itseltään hengen puolitoista vuotta myöhemmin.
Jumalan roolin esittäjälle nakattiin itsensä Niels Bohrin naamio. Instituutin korostuneen sovittelunhaluisen isännän kerrotaan suhtautuneen suurella varauksella kritisointiin. Luonnollisestikin parodian laatijat valitsivat Bohrin lempilausahdoksen "Nicht zu kritizieren" koko pläjäyksen motoksi. Luotiin konteksti, jossa avata kipeitä teemoja huumorin keinoin.
Oheisten pilapiirrosten hahmoista neutronin olemassaolon todistamisessa juuri läpimurron tehnyt James Chadwick sai kunnian edustaa Wagneria, Faustin assistenttia, ihanteellista, järkähtämättömään kirjatietoon nojaavaa konservatiivista tutkijatyyppiä, jonka paholaisen pukuun tällätty, oman neutriinonsa kanssa hypoteettisempaa ja käsitteellisempää linjaa edustanut kvanttimaailman säätäjä Wolfgang Pauli Mefistoteleksena syrjäytti. Kyseiset tutkijat edustivat ydinfysiikan sisällä toisiaan haastavia ja vuosikymmeniä myöhemmin – tiedon karttuessa – myös täydentäviä käsityksiä.
Kuten tiedetään, atomipommin historiaan liittyy omanlaisensa kilpajuoksu, jota alettiin käydä 1930-luvun lopulla toisen maailmansodan tulevien osapuolten välillä. Koko Manhattan-projektin pontena toimi oletus, että natsi-Saksa oli alkanut varustaa itseään vastaavalla joukkotuhoaseella. Hankkeen loppuunsaattamiselta oli pudota pohja, kun tieto Hitlerin itsemurhasta ja Saksan antautumisesta tavoitti maailman huhti-toukokuun vaihteessa 1945. Muutamia viikkoja aiemmin tapahtuneella USA:n presidentti Rooseveltin kuolemalla ja sitä seuranneella välittömällä vallanvaihdolla lienee ollut vaikutusta, kun päätös Japanin murskaamisesta kuitenkin tehtiin. Trumanin johdolla omaksuttiin sangen ylevä eetos pommin käyttämisestä opetuksena, joka lopettaisi kaikki sodat – tms.
Ei ole epäilystä siitä, etteikö Manhattan-projektin fyysikoille olisi riittänyt natsi-Saksan voittaminen. Heidän mielipiteellään ja vetoomuksellaan ei kuitenkaan ollut painoarvoa. Hiroshima ja Nagazaki tapahtuivat. Voi mieltää, että kyseinen Trumanin hallinto lanseerasi täten käytäntöön lajinsisäisen tappamisen suitsimiseksi suunnatun "täsmäaseen", jonka luoma alkuperäinen pelote epäonnistui: eivät sodat mihinkään kadonneet. Kylmä sota alkoi, ja sen myötä kilpavarustelu.
Kauhun tasapainon lisäksi saimme tuta myös toisesta käytäntöön saatetusta mielenkiintoisesta käsitteestä, jota voisi kuvailla itsetuhon äärimmäiseksi muodoksi. Keinovalikoimassamme on nyt ydinase jos toinenkin, erikokoisten napinpainallusten takana väijyvä, käänteentekevä, käsittämättömän irvokkaaksi tasapainotekijäksi päätynyt uinuva hirviö, jonka avulla Homo Sapiens, "viisas ihminen" viisauttaan lunastelee.
2. Antiteesi: Rakkaus
Mitä voimme rakkaudelle, tuliselle kirjoitukselle, jonka näemme sammuvan kun tulemme lähemmäksi. Kuka huusi että Jumala on kuollut? Tai suistunut ukkosen jylinään! Tai ettei häntä ole.
Eikö tässä syytetä liian vähän lyhyessä ajassa?
- Ingeborg Bachmann: Manhattanin hyvä jumala -
Kuunnelma. 1958. Suom. Kyllikki Villa.
Anschluß, Itävallan pakkoliittäminen Saksaan oli yksi asia, joka vaikutti aikoinaan itävaltalaisen kirjailijan Ingeborg Bachmannin (1926-1973) elämään, nähtävästi jopa siinä määrin, että hän tahtoi lähteä kirjaamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan ylös erinäisissä yhteyksissä. Bachmann sijoitti eräänlaisina amerikantuliaisina Manhattanin hyvä jumala -kuunnelman tapahtumat kiihkeään ja ristiriitaiseen New Yorkiin, jonka on tarkoitus ilmentää vastaanottajalle modernia maailmanjärjestystä. Bahcmann ei jättänyt lisäämättä kuunnelmaansa, että keskussaaren nimi polveutuu Amerikan alkuperäisväestön ilmaisusta Mana-Hatta, "taivaallinen maa”.
Bachmann keskittyy hyvinkin yleiseen kaunokirjallisuuden aiheeseen, rajat ylittävään rakkauteen. Poikkeuksellisen näkökulman tarjoaa kattaus, jossa moinen tunteen palo nostetaan tarkasteluun suorastaan häiritseväksi määriteltynä, sopivaisuuden rajat rikkovana ja yhteisön normeja tuhoavana.
Kuunnelmalle ja sen nimihenkilölle, Manhattanin hyväksi jumalaksi nimetylle hahmolle antoi inspiraation sarjamurhaaja, jonka kohteina kerrotaan olleen rakastavaisia pareja. Bachmann istuttaa teokseen ajatuksen, kuinka kautta aikojen ihmisen aivoituksista on noussut myyttisiä tarinoita romeoista ja julioista, tristaneista ja isoldeista, orfeuksista ja eurydikeistä, joita yhdistää poikkeuksellisen ehdottomana ja vahvana näyttäytyvä, ympäristöön säteilevä, uhkaavaksikin koettu voima. Rakastavaiset takertuvat toisiinsa kaikkia olosuhteita, kuolemaakin uhmaten, kuolemaan päätyen. Niin kuunnelmassakin luonnollisesti käy. Manhattanin hyvä jumala kohdistaa naiseen pommiattentaatin: "Uskon, että rakkaus on viaton ja vie tuhoon; uskon, että syyllisyys ja kaikkien oikeusasteiden eteen joutuminen vain jatkuu jatkumistaan. Uskon että rakastavaiset oikeudenmukaisesti lentävät ilmaan ja ovat aina lentäneet".
Bachmannilla miehen osa on edustaa häilyvämpää toimijuutta suhteessa rakkauteen. Mies näyttäytyy rationaalisempana, sittenkin. Hänet Manhattanin hyvä jumala säästää.
Kuunnelman kehyskertomuksen oikeudenkäynnissä murhasta syytettynä oleva tuhoajajumala haastaa kuulustelussa tuomaria. He päätyvät väittelemään. Tuomari vaikenee. Tapaus jätetään auki. Jostain syystä tuomiota ei anneta. Manhattanin hyvän jumalan argumentit ovat tarpeeksi vakuuttavia?
Voi olla, että kuvatunlaisista rakkausaiheisista kirjoituksista vastuussa olevat ovat toisistaan tietämättäänkin tunteneet tarvetta kehiä tarinoita, joissa lukijoille ja kokijoille tahdotaan tarjota eräänlaista täydellisyyteen kurottavan rakkauden uhkakuvaa. Rakkaus esitetään sosiaalisen kontrollin säätelemänä raastavana kamppailuna, jonka kuuluu tuhoutua, jos vastukset niin määräävät. Mitä suurempi rakkaus, sitä vahvemmin yhteisö tai olosuhteet on kirjoitettu asettamaan sille esteitä, jotka ylittää – tuonpuoleisuuden uhallakin tai sen suoman vapautuksen houkuttelemana.
Rakkauden korkeimman ihanteen esittäminen varsin traagisessa valossa kertonee kollektiivisesta, tiedostamattomastakin tarpeestamme tuomita se tuhoon.
Ehkä kyseinen maailmankirjallisuuden lajityyppi on osoitus jostain mystisestä, syvältä kumpuavasta tilauksesta. Tarvitsemme rakkauden ultimaatumin, täydellisyyttä tavoittelevaa sidosta kohtaan suunnatun pelotteen? Kuunnelman tulkinnoissa on nostettu esiin siihen sisällytettyä olettamaa, jonka mukaan vallaton rakkaus asettuu vastakkain kulloisenkin järjestelmän, kenties jopa yhteiskuntarauhaksi miellettävän, pohjimmiltaan hyvinkin herkän tasapainon kanssa.
3. Synteesi: Keskeneräinen sinfonia
Jumala ei heitä noppaa.
- Albert Einstein 1926 -
Nor is it our business to prescribe to God how He should run the world.
- Nils Bohr 1927-
– --- he [ Einstein] said: "God doesn't play dice with the universe."
– No, He only plays hide and seek. ⁽ *
- Woody Allen: Husbands And Wives. Elokuva. 1992 -⁽ *
Niels Bohr-instituutin osoitteessa v. 1932 esitetyssä Blegdamsvej Faust -näytelmässä ei säästetty itseään Albert Einsteiniakaan (1879-1955), tuota uuteen fysiikan perusteoriaan, kvanttimekaniikkaan nojaavan ydinfysiikan kehitykselle tärkeää henkilöä. Miksi olisi? Kerrotaan, että toisin kuin tieteenharjoittajat yleensä, hän ei ylipäätäänkään arkaillut asettua naurunalaiseksi. Ominaisuus osoittautui tarpeelliseksi.
Einsteinin tiedettiin 1920-luvulta lähtien ponnistelleen ankarasti "kaiken teorian"parissa. Yhä hakusessa olevan fysiikan kaikki ilmiöt yhdistävän ja selittävän teorian päämäärä oli sen hetkisen tiedon varassa yhteensovittaa kvanttimekaniikan ja klassisen fysiikan ristiriitoja. Tiedettä popularisoivan ja kohdettaan sentimentalisoivan BBC:n Einstein-dokumentin kiteytyksen mukaan käytännön tasolla tämän yleisen suhteellisuusteorian laajentamishankkeen tarkoitus oli "yhdistää taivaankappaleiden välinen gravitaatiovoima ja atomitasolla vaikuttava sähkömagnetismi".
Ristiriitaista kyllä, Einstein oli lähtenyt kuromaan umpeen railoa omien käänteentekevien tutkimustensa ja muuttumattomaksi mieltämänsä jumalallisen luonnon keskusjohtoisuuden välillä. Einsteinin vuoden 1905 vallankumoukselliset julkaisut ja yleinen suhteelisuusteoria olivat mm. suistaneet aiemmin filosofiseksi ongelmaksi miellettyä aikakäsitettä tieteelliseksi, matemaattisesti mallinnettavaksi ilmiöksi. Ennen Einsteinia oltiin jo nähty, että metafysiikka, tuo fyysisen maailman tuolle puolen kurottava, olevaisen olemusta ja rakennetta tutkiva omituinen filosofinen ulottuvuus oli jossain määrin korvannut uskonnon Jumala on kuollut -ulostuloineen. Einsteinin myötä aika astui kuvaan osana jotain uutta ja ihmeellistä neliulotteista avaruutta.
Newtonin peruskäsite ajan ja avaruuden erillisyydestä kumoutui. Pituuden, leveyden ja korkeuden lisäksi paikannuksiin otettiin mukaan aika, ja nämä kaikki olivat suhteessa toisiinsa. Einstein ei vielä kuitenkaan ollut joutunut luopumaan vakaumuksestaan, että jumalallista alkuperää nauttiva universumi ei olisi matemaattisesti todennettavissa ja sen käyttäytyminen ennustettavissa.
Einstein-parka oli kuitenkin mennyt purkamaan valonkin osiin. Tutkiessaan valosähköistä ilmiötä hän oli osoittanut, ettei se olekaan jatkuvaa aaltoliikettä, vaan koostuu lisäksi valokvanteista. Noiden pienten välittäjähiukkasten osa oli toimia kulmakivenä kvanttimekaniikan ajatusrakennelman edistämiselle ja – paradoksaalista kyllä – aiheuttaa loppuun saakka löytäjälleen vastusta tavalla, jota hän ei todennäköisesti ollut tullut edes kuvitelleeksi.
Einsteinin täytyi tuntea pakottavaa tarvetta asettaa nuorena miehenä tietyllä tapaa nyrjähtäneeksi saattamaansa omaa maailmankuvaansa takaisin raiteilleen. On katsottu, että em. Kööpenhaminassa näytelmän muotoon pakattu tieteenalan itseironinen, mutta myös tietynlaista vastuuntuntoa osoittanut itsereflektio olisi ollut heijastumaa myös siitä, kuinka fyysikot olivat alkaneet edustaa muulle maailmalle jotain kiehtovaa, mediasensaatioiden ja tieteisromaanien ryydittämää ajan henkeä, jossa mitä tahansa jännittävää saattoi tapahtua. Einsteinille itselleen maailmankaikkeus ei tullut kuitenkaan kelpaamaan muunlaisena kuin selkeänä, tarkoituksenmukaisena, loogisena ja ennustettavana.
Einstein on tunnettu noppavertauksestaan. Taustalta löytyy tilanne, jossa tieteenalan sisäinen konflikti oli alkanut kiteytyä Niels Bohrin sanoittamana varsin filosofisen muotoilun varaan. Bohr, nykyisen peruskouluissamme opetettavan atomimallin isä, oli käynyt sitkeästi läpi klassisen fysiikan ja kvanttimekaniikan välillä osoitettuja ristiriitoja ja päätynyt sangen ympäripyöreään ja kompromissihakuiseen johtopäätökseen, ns. täydentävyysperiaatteeseen, joka loi pohjaa myöhemmin julki tuodulle Kööpenhaminan tulkinnalle. Taustatukea antoi Werner Heisenberg, joka oli osoittanut, ettei hiukkasen sijaintia ja nopeutta voida samanaikaisesti tarkasti määrittää ja että tähän olisi tyytyminen. Bohr löysi tieteenalan jamasta varsin syvälle ulottuvaa ja luontaista vastaavuutta sen kanssa, kuinka ajattelumme rakentuu. Hänen mukaansa olisi tiedostettava, että subjektin ja objektin, tekijän ja kohteen välillä tapahtuu erottelua: se minä, joka ajattelee ja se, joka toimii ovat erillisiä, toisensa poissulkevia, mutta minuutta täydentäviä.
Einsteinille, joka edusti kvanttimekaniikan vanhempaa koulukuntaa moinen "tarkennus" ei riittänyt. Tilanteeseen piti hänen mukaansa suhtautua äärimmäisen vakavasti eikä tyytyä tilastollisuuteen nojaaviin linjauksiin, jotka eivät vieneet heitä yhtään lähemmäksi aiemmin havaittuja salaisuuksia. "In any case, I am convinced that He doesn ´t play dice." – "Joka tapauksessa olen varma, ettei Hän heitä noppaa", Einstein kirjoitti kirjeessään ja päätyi sittemmin hokemaan iskulausettaan monessa keskustelussa.
Bohrin kuittaus edelliseen on myös jäänyt elämään. Brysselissä v. 1927 järjestetyssä konferenssissa tiedeyhteisöllä oli ollut mahdollisuus vääntää aamiaisista alkaen kättä varsin yksin kantojaan argumentoivan Einsteinin kanssa. Hän ei hyväksynyt ajatusta, etteikö olemassa olevien luonnon lakien ennustettavuuteen voisi luottaa atomitasollakin. Einsteinin kerrotaan etsineen keskusteluissa aina uudelleen ja uudelleen uusia todisteita väitteelleen siitä, että olisi olemassa keino ampua alas kvanttimekaniikalle ominainen tilastolliseen todennäköisyyteen perustuva epämääräisyys. Hänen katsottiin lyövän päätään seinään. Pidettiin jopa häpeällisenä, että Einstein täten yritti kumota juuri päivitettyä kvanttifysiikkaa – aivan kuten hänen vastaväittäjänsä olivat aiemmin kyseenalaistaneet hänen omaa suhteellisuusteoriaansa. Bohr niittasi, ettei ole heidän asiansa määrätä, kuinka Hänen pitäisi luotsata maailmankaikkeutta.
Einstein sai kuin saikin aikaiseksi v. 1929 oman versionsa kaiken teoriasta. Ikävä kyllä, se oli ristiriidassa niin kvanttimekaniikan piirissä jo tunnustettujen lainalaisuuksien kuin hänen oman suhteellisuusteoriansakin kanssa. Lisäksi Edwin Hubble osoitti samana vuonna avaruuden laajenemisen, seikan, jota Einstein oli aiemmin lähtenyt peukaloimaan omissa laskelmissaan. Einsteiniin kohdistettujen piruilujen mukaan "Dear Lord", Rakas Herra vaikutti hänet hyljänneen. Hän ei kuitenkaan hävennyt korjata virheitään ja myöntää munanneensa. Periksi hän ei antanut. Kaiken teoriansa kanssa hänen kerrotaan painineen vielä kuolinvuoteellaankin. Aika tosin tuli ajamaan hänen pakkomielteisten aivoitustensa ohi. Tapahtui sellaisia kvantittumisen outouteen perustuvia teknologisia läpimurtoja, joiden seurauksena tämänkin viestimisen äärellä on mahdollista juuri nyt olla.
11. 2. 2024.
____________
Viitteet, taustaa:
* ⁾ " – --- hän [Einstein] sanoi: "Jumala ei heitä noppaa maailmankaikkeudella."
– Ei, Hän vain leikkii piiloa.
⦁Richard Rhodes: The Making of The Atomic Bomb. Simon and Schuster New York. 1986.
⦁John Canady: "The Sense of Option in Knowledge": The Blegdamsvej Faust and Quantum Mechanics. Social text. Duke University Press. 1999.
⦁George Gamov: Thirty Years that Shook Physics. The Story of Quantum Theory. Dover
Publications. 2012.
⦁Ingeborg Bachmann: Manhattanin hyvä jumala. Kuunnelma. Oy Yleisradio Ab. Radioteatteri. 1990.
⦁Irja Lahtinen: Ingeborg Bachmannin novellien ja kuunnelmien tekniikka. Laudaturtyö. Helsingin Yliopisto.1968.
⦁Joseph McVeigh: Ingerborg Bachmann Der Gute Gott von Manhattan. Lektüreschlüssel XL für
Schülerinnen und Shüler. Reclam. 2020.
⦁Werner Heisenberg: Physics and Beyond. Encounters and Conversations. Harper Torchbooks. 1971
⦁Albrecht Fölsing: Albert Einstein. A Biography. Penguin Books. 1998.
⦁Bernard Russel: Länsimaisen filosofian historia. Osa II. Wsoy. 1991.
⦁Paul Strathern: Heidegger: Philosophy in an Hour. Harper Collins. 2013.
⦁Einstein's Unfinished Symphony. BBC – Horizon. 2005.
⦁Ian Buruma: Inventing Japan. 1853-1964. A Modern Library Paperback edition. 2004.
Kommentit
Lähetä kommentti