Mitä Kieślowski sanoisi? – miksi kommunistisesta Puolasta sikisi EU:n vastarannan kiiski?
Totta puhuen, ainoa kauna, jota kannan koulua kohtaan on se, ettei kukaan kertonut minulle – en vieläkään tiedä miksi, koska luennoijien on täytynyt se tietää – että ainoa asia, jota minä tai kuka muu tahansa voi todella kutsua omakseen on oma elämäni ja omat näkökantani. Minulta vei monia monia vuosia päätyä tähän oivallukseen.
***
Sitten oli tämä tyttö Pariisissa. Erään tilaisuuden jälkeen 15-vuotias tyttö tuli luokseni ja sanoi käyneensä katsomassa Veronikan kaksoiselämän. Hän oli käynyt katsomassa sen kerran, kahdesti, kolmesti, ja hän halusi sanoa oikeastaan vain yhden asian – sen, että hän oli ymmärtänyt, että sielu on olemassa.
- Krzysztof Kieślowski 1993 - ⁽ ¹
 |
| 2. maailmansodassa tuhoutuneiden teosten muistoksi ripustettuja kehyksiä. Muzeum Narodowe. Varsova. 2022. |
Ekonomisti Sixten Korkmannin mukaan erityisesti autoritäärisissä maissa – kuten Puolassa – kulttuuripolitiikka on valjastettu kansan yhtenäisyyden ja valtion vahvistamiseksi tavalla, jolla on vahva taipumus perustua todellisuuden kieltämiseen. Jos faktat ovat ristiriidassa vallalla olevan uskonnollisen tai poliittisen uskomuksen kanssa, ne mielellään kielletään. Esimerkkinä hän käyttää yksilön ja vähemmistöjen oikeuksien polkemista. ⁽ ²
Vuosi sitten uutisoitiin, että Puola tahtoo "polexitin", koska EU:n lainsäädäntö uhkaa maan omaa perustuslakia ja kansallista itsemääräämisoikeutta. EU:n oikeusvaltiomekanismi luo tosiaan omat ehtonsa ja lainalaisuutensa. Puola pyrkii tietty tasaamaan vaakakupit niin, että EU:n jäsenvaltiolleen tarjoama taloudellinen hyöty ei menisi sivu suun. Kuluvan vuoden keväällä toimeenpannun, maan presidentin aloitteesta viritetyn hienon korjausliikkeen toivotaan olevan muuta kuin kosmeettinen ja tarkoittavan käytännössä muutakin kuin houkutusta korruptiolle.
Yhdessä toisessa kuluneen syksyn kirjasadon tuotoksessa sananvapauden hierarkioista huolestunut oikeustieteen asiantuntija kysyy, palaavatko yhteisöjen, yhteiskuntien käsittelemättömät vääryydet kummittelemaan menneisyydestä. Heijastuvatko syrjintä ja sorto jollain kierolla tavalla tähän päivään? Toistetaanko niitä tiedostamatta? Viedäänkö karmeaa viestikapulaa eteenpäin? Toistavatko esim. puolalaiset ja unkarilaiset sosialismin traumaa 2000-luvun korostuneessa kansallismielisyydessä, jota kyseinen kirjailija kuvaa sanalla uho? ⁽ ³
Elokuvan sanotaan taidemuotona käyvän kansakunnan muistista. Jos hyvin käy, siihen kytkeytyy kuvia, tunnelmia ja faktoja, jotka säilyttävät omanlaistaan tarinaa jälkipolville ja auttavat prosessoimaan menneisyyttä, vaikkapa hahmottamaan sielua, jos sellaista ylipäätään voi sanoa kansakunnalla olevan.
Krzystof Kieślowskin Puolan kauden tuotanto kattaa niin dokumentteja kuin näytelmäelokuviakin. Varhainen, oppilastyönä tehty dokumenttielokuva ihmisistä byrokratian hampaissa (Toimisto, 1966) on kaikessa koruttomuudessaan empatian läpäisemä. Dekalogin (1987-1988), Puolan televisiolle tehdyn, Raamatun kymmenen käskyn teemoittaman episodielokuvasarjan kahdesta osasta (Lyhyt elokuva tappamisesta ja Lyhyt elokuva rakkaudesta) leikattujen pitkien elokuvien myötä hänet opittiin tuntemaan myös muualla maailmassa.
Kieślowski oli vakava. Hymytön, nauruton. Vaikutti myös siltä, että hän ei olisi osannut mielistellä mitään eikä ketään. Eikä hänellä kaikesta päätellen ollut siihen tarvettakaan. Mutta hän kunnioitti ihmistä, oli utelias. Se, ettei kenenkään kannattanut lopulta myöskään mielistellä häntä, tehosti työskentelyä. Kaikki turha jäi pois. Rävähtämätön katse näki läpi, mutta ei tuominnut.
Kieślowski piti kävelemisestä. Toisin kuin lännessä sittemmin yhä suurempaa menestystä ja mainetta saavuttanut, omien sanojensa mukaan siten perin kiireiseksi ja kärsimättömäksi muuttunut elokuvantekijä myöhemmin kirjoitti, Suomen vierailulla häneltä nähtävästi vielä liikeni aikaa vaellella pitkin vieraan kaupungin katuja. Ruokatunnilta palannut virkistyneen oloinen luennoija kertoi tulkkinsa välityksellä tutkivansa ympäristöä kaiken liikenevän ajan. Hän tahtoi tarkkailla ihmisiä ja etsiä merkkejä Helsingin keskustan rakennuskannan ja muistomerkkien välittämästä kansallisesta tarinasta.
Puolaa on satojen vuosien kuluessa jaettu moneen otteeseen. Aikalaistemme, toisen maailmansodan aikana, sitä edeltävinä tai sitä seuraavina kylmän sodan vuosikymmeninä syntyneiden puolalaisten henkilökohtaiseen mielenmaisemaan ja tarinaan ei ole voinut olla vaikuttamatta se, että ensin Saksa ja Neuvostoliitto maata vuoroin valtasivat, se, että Varsovan kansannousu tuhkahdutettiin, se, että sodan päätteeksi yhteiskuntajärjestelmästä päätettiin jossain muualla ja se, että väkivallattoman, antikommunistisen Solidaarisuus-liikkeen toimintaa kontrolloitiin jopa julistamalla kansallinen sotatila (1981-1983). Senkin vaikutuksista Kieślowski koki asiakseen tehdä – kaiken uhallakin – sodanvastaisen elokuvan (Ei loppua, 1985).
Kieślowskin totisuutta lienee osaksi selittänyt puolalainen kansanluonne, johon hänellä ymmärrettävistä syistä oli omintakeinen viharakkaussuhde. Kirjaan päätynyt luonnehdinta kyseisestä mielenmaisemasta on ankeudessaan niin lohduton, ettei sitä viitsi tässä toistaa. Mutta hän ymmärsi. Selitys löytyi. Hän näki kaiken pohjalla vaikuttaneen varauksellisuuden, suoranaisen katkeruuden syntyneen monta kertaa murskatuista toiveista. Koska puolalaiset hänen mukaansa "rakastavat tuomioiden jakamista", hän itse keskittyi kommunistisen hallinnon alaisen todellisuuden kuvaamisessa ilmiöiden ymmärtämiseen: "Olipa ihminen kuinka hyvä tai paha tahansa, on ymmärrettävä mikä hänestä tekee sellaisen."
Puolaan hän kertoi aina työmatkoiltaan kaipaavansa, sinne jäävänsä.
Nuoruudestaan saakka pakkoauktoriteetteja vastaan kapinoinut, politiittiseen toimintaan pienessä mittaluokassa osallistunut ja sen itselleen sopimattomaksi todennut "opposition oppositioon" päätynyt Kieślowski kirjoitti, että hänen mielestään "maalle on hyväksi se, ettei se ole etnisesti puhdas". Hän piti antisemitismia ja nationalismia ⁽⁴ häpeätahrana ja arvioi pessimistisesti, ettei maa tulisi koskaan pääsemään niistä eroon.
Tänään Puolan kuitenkin arvioidaan tarvitsevan maahanmuuttoa työllisyystilanteen korjaamiseksi.
Kieślowski siirtyi dokumenttien teosta fiktioon. Hän tahtoi siirtyä kertomaan intiimejä yksilötarinoita. Se ei olisi onnistunut dokumentin keinoin tunkeutumatta kuvattavien henkilökohtaiseen elämään. Kun vapaus koitti, kun rautaesirippu v. 1989 poistui, pettynyt taiteilija kertoi v. 1993, että kaiken oli vallannut uusi epätotuus. Hän vaikuttaa odottaneen että kaiken olisi vallannut jo muutamassa vuodessa jokin tarkemmin määrittelemätön viisaus. Lisäksi, koska Puolassa ei edelleenkään ollut tarpeeksi rahaa sen enempää kulttuuriin kuin ns. välttämättömämpiinkään menoeriin, Kieślowski alkoi pian tehdä elokuvia lännessä. Hieno trilogia jäi viimeiseksi työksi, kuten hän kertoi suunnitelleensakin – tuskin kuitenkaan siksi, että sydän lakkasi lyömästä.
Puolassa on nyt rahaa. Kieślowski kertoo itsestään toimitetussa kirjassa tyylilleen uskollisena Varsovan olleen kolmekymmentä vuotta sitten "kauhistuttavan ruma ja järjettömästi rakennettu" ja arkkitehtuurin suorastaan "idioottimaisesti suunniteltua".
Nopeasti Varsovaan luodun katsauksen perusteella keskustan nykyistä siluettia ja katukuvaa voisi luonnehtia sanalla kerroksellisuus. Näkymän voi katsoa kertovan omaa, tärkeää tarinaansa. Kaupunkia rakennetaan uusiksi, kuten on rakennettu vuodesta 1945 lähtien, sen jälkeen kun se ja sen asukkaat pyrittiin mahdollisimman tehokkaasti eliminoimaan toisessa maailmansodassa ja sen loppunäytöksessä. Ihmisiä ei saatu takaisin, mutta vanha kaupunki entisöitiin heti jälleenrakennuksen ensimmäisessä vaiheessa. Sosialistisen realismin kauden betonikolossien, säilytettyjen ghetto-muistojen, purkamista vailla olevien tiilihökkeleiden ja väliin jääneiden joutomaiden yläpuolelle on ilmestynyt varsin silmiinpistäviä tyyppiesimerkkejä kaikkein moderneimmasta rakennuskannasta.
Hurjaa vauhtia nousevat lasiset ja teräksiset pilvenpiirtäjät kielivät menestyksestä – ainakin joidenkin, ainakin jossain suhteessa.
25. 10. 2022.
______
Viitteet, taustaa:
¹ ⁾ Kieślovski on Kieślovski. Toim. Danusia Stok. Suom. Matti Apunen. Like. 1994.
² ⁾ Sixten Korkman: Talous ja humanismi. Otava. 2022
³ ⁾ Jarkko Tontti: Tarkoituksista ja keinoista. Docendo. 2022.
⁴ ⁾ Kirjailijat isänmaan vihollisina. Vuonna 2019 Nobel-palkitun puolaisen kirjailijan Olga Tokarczukin
haastattelu. Kritiikin uutiset. 2020.
⦁ Kieślovski: The Dialectic Duality. Film essay. The Bucket List Reviews. 2017.
Kommentit
Lähetä kommentti