System Error: "Ajattelen, siis olen?" – mitä on kartesiolainen harhaisuus ja vaikuttaako se meihin yhä?

"Lienee niin, ettei sitten lapsen seimeen syntymän ole tapahtunut yhtä suurta asiaa yhtä vähällä kohulla." Näillä sanoilla Whitehead tuo Galilein ja kaukoputken keksimisen "modernin maailman" näyttämölle ---

                                                                            ***

Ajatusten sijaan juuri tapahtumat muuttavat maailmaa  –vaikka aurinkokeskinen järjestelmä on ideana  yhtä vanha kuin Pythagoraan teoriat --- uudelle ajalle ratkaisevan tapahtuman sai aikaan Galilei eikä niinkään Descartes.

                                                                           ***

Ehdotukseni on hyvin yksinkertainen: keskittyä siihen mitä teemme.

                                                                           ***

Maa on ihmisenä olemisen kulmakivi.

                                                                                                Hannah Arendt 1958 ⁽ ¹  

Kaukoputki. Eiffelin torni.
Pariisi. 2012.

Voinee mieltää, että kylmän sodan aikakauden (1947-1991) päättymistä seurasi suhteellisen selkeänä erottuva systeeminen muutos. Tuota käännettä edeltävä kirjallinen tuotanto kietoutuu – nähtävästi ainakin joltain osin – murrosolosuhteiden ympärille. 

Oltiin käymistilassa. 

Tänään, kylmää talvea ja sähkökatkoksia odotellessa sekä Venäjän hyökkäyssodan eskalaation mittakaavan piirtymistä jännittäessä lukukokemuksista nousee eritoten viittaus tiettyyn ihmisen aikaansaannokseen, karmeaan absurditeettiin, jonka langettamalla varjolla koko länneksi nimeämäänsä maailmaa vastaan hyökännyt osapuoli nähtävästi pyrkii viime kädessä "tasapainoa" valtapolitiikkaan palauttamaan: ydinasevalmius. Tuntuu, ettemme sittenkään ole päässeet kylmän sodan jälkeen puusta pitkään.

Yhdessä kylmän sodan aikakaudelle ajoittuvassa, kansallisen itsetuntomme rakentumisen näkökulmasta kirjoitetussa kiistanalaiseksikin päätyneessä, jossain määrin kattavampaakin kansainvälistä kipuilua purkamaan pyrkineessä tietokirjassa "Syvissä Raiteissa" (1991) Martti Siirala nostaa eräänlaisena alustuksena varsin kaukaa kumpuavan perusproblematiikan: hengen ja aineen olemusta kartoittaneen kartesiolaisen dualismin. Kirjoittajan näkemyksen mukaan tuosta ranskalaisen filosofin René Descartesin (1596-1650) kahtiajakokäsityksestä ponnistaa tänä päivänäkin meitä armotta piinaava oikeassa olemisen ja todellisuuden omistamisen harha, josta kehkeytyi tieteen ja tekniikan saavutusten myötä "ihmisen itseensä, lähimmäiseensä ja koko maailmaan kohdistama riiston oikeustusoppi". ⁽ ² 

Omista lähtökohdistaan ja sen hetkisestä maailmantilasta ammentavaa Siiralaa korventaa ennen kaikkea se, että kaksi 1900-luvun mullistavaa rakennelmaa, psykoanalyysi ja sosialismi olivat epäonnistuneet. Ne eivät olleet kohdanneet toisiaan. Myös molempien vapautumisoppien suhde ympäröivään todellisuuteen oli kirjoittajan mukaan vajaa. Kartesiolainen jakautuneisuus ja oikeassa olemisen pakkomielle olivat eristäneet ne niin keskinäiseltä kuin sisäiseltäkin vuoropuhelulta. Kumpikaan ei ollut kyennyt käymään dialogia oman laatikon ulkopuolelta löytyvän inhimillisen peruskokemuksen kanssa, puhumattakaan että olisi pyrkinyt soveltamaan oman opin puitteissa tapahtunutta kehitystä. ⁽ ³  

Toinen niinikään länsimaista ihmiskuvaa pohtinut suomalainen, Oiva Ketonen manaa kirjoituksessaan (1995),  että vaikka kyseisen matematiikasta filosofiaan liukuneen renessanssivaikuttaja Descartesin sittemmin varsin ontuvaksi osoitettuun fyysiseen teoriaan pohjannut filosofinen vuorovaikutushypoteesi järkeillään nykyään mahdottomaksi, sen varaan pyhästi perustunut filosofinen dualismi, oppi kahtiajaosta, ehti vuosisatojen myötä lyödä itseään tehokkaasti läpi. Se muotoutui länsimaisen kulttuurin kulmakiveksi, jota kuvataan "mahtavaksi ihmistä puristavaksi aatteelliseksi vallankäytön välineeksi". ⁽ ⁴ Toisaalla Ketonen parahtaa tämän tieteellisen vallankumouksen, uskonpuhdistuksen ja löytöretkien aloittaman uuden ajan ensimmäisen filosofisen rakennelman oleellisen painotuksen yhä tähän ajanlaskun kohtaan heijastelevan. ⁽ ⁵ Sen katsotaan altistavan esineellistymiseen ja vaikuttavan kulttuurissamme hyötynäkökulmaa korostavana systeemitason mentaliteettina ja käytänteinä. 

Kahtiajako-oppia kritisoidaan siis varsin laajalla rintamalla. Karkean dualismin edusmieheksi kärkkäästi nimetään kyseinen ranskalainen Descartes, hän, jonka nimissä kulkee ajattelullaan kaikkea olevaista hallinnoivaa ihmistä määrittävä lentävä lause: "Ajattelen, siis olen olemassa".

Kolmaskin kriittisesti Descartesia lähestyvä, humanistiksi tunnustautunut suomalainen Georg Henrik von Wright muotoilee teollisuusyhteiskunnan ongelmia "nopeutuvan, verraten autonomisen teknologisen kehityksen ja sen synnyttämän katkeamattoman taloudellisen kasvun ja ekspansionismin tarpeen muodostamaa olosuhteiden diktaturiaa" pohtivassa  kirjassaan "Tiede ja ihmisjärki"(1987), ettei Descartesin esityksessä viime kädessä ollut eikä ole kyse sen enempää eikä vähempää kuin ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, jossa luonto mielletään objektiksi, kohteeksi ja ihminen subjektiksi, tekijäksi. Luonnon havainnoinnin rinnalle nousi oikeutetusti sen manipulointi. ⁽⁶   

Ottaen huomioon, että Descartesin uuden ajan tietoteoreettisten linjausten kautta laajasti erilaisiin painotuksiin ja toimintatapoihin vaikuttanut pääteesi on aikansa eläneeksi arvotettu ja hänen aivoituksiaan suoranaisiksi hudeiksi nimetty, niiden sitkeä elinvoimaisuus esim. ylläviitattujen kirjailijoiden esittämien nostojen valossa on aika merkillinen ilmiö.

Ymmärryksen lisäämiseksi kirjailijat jäljittävät nimenomaisen maailmanselityksen muotoutumisen taustoja.

Rooman keisari Konstantinus Suuren päätös kääntyä kristinuskoon (v. 312)  ja keisari Theodosiuksen päätös virallistaa usko vuosisadan lopussa ainoaksi oikeaksi aloittivat kehityskulun, joka syveni ihmisen tärkeimmäksi ohjenuoraksi kaiken olevaisen, ennen kaikkea ihmisen olemuksen suhteen. Ihmisen ongelman ratkaisu institutionalisoitui. Uskosta tuli valtapolitiikan väline, valtiollisen yhteenkuuluvuuden ilmentymä. Uskonnolliset pähkäilyt ratkesivat täten kertaheitolla. Yksi antiikin vaihtoehdoista asetettiin pakolliseksi. Huomio alkoi kiinnittyä ympäröivään luontoon, siitä saatavaan tietoon. ⁽ ⁷ 

Italialainen Galileo Galilei (1564-1642) todisti vastoin kirkon käsitystä ensimmäisellä "puhtaasti tieteelliseen tarkoitukseen valmistetulla instrumentilla"⁽ ⁸, kaukoputkella, aurinkokunnan rakenteen aiemmin esitetyn mukaisesti aurinkokeskiseksi. Tieteellisen vallankumouksen tuoksinassa ihmiskuva koki kolauksen. Uskon ja vallan liitto, joka oli vuosisatojen myötä muotoutunut uskon ja tiedon liitoksi, oli miellettävä uusiksi. ⁽⁹ 

Descartes vastasi huutoon.

Tiedon karttuessa pelkästään kirkon kyseenalaistamattomalle totuudelle pohjautuva olemassaolemisen hallinta ei sellaisenaan enää vakuuttanut. Perustellakseen väittämiään uskottavasti ennennäkemättömän tiedon valossa Descartes otti käyttöönsä uuden, inhimilliselle järkeilylle pohjautuvan argumentoinnin. 

Descartesin huomion kerrotaan kiinnittyneen uuden merkityksen saaneeseen aineen maailmaan itselleen soveltuvasta näkökulmasta. Hartaana kristittynä "hän käsitti hengen maailmasta kokonaan riippumattomaksi itsenäiseksi alueeksi, jolla oli omat muuttumattomat lakinsa."⁽ ¹ ⁰  Tieteen aikakauden myötä aineen maailma alettiin mieltää koneen kaltaisena. Aineen maailmaan lukeutui myös ihmisruumis. Sielulla oli edelleen jumalallinen alkuperä, jota ei ristiriitaista kyllä voitu todistaa. Usko lienee ollut Descartesin teorian eräänlainen "missing link", puuttuva rengas. 

Descartes tuli kuitenkin kehitelleeksi ihmiselle riittävän vakuuttavan osan, joka mukaili kirkon kaikenkattavan valta-aseman lainalaisuuksia. 

Se lunastettiin epäilyn kautta.

Ajatellessaan mitä kaikkea voisikaan epäillä Descartes avasi tietä ihmisen kaikkivoipaisuuden tavoittelulle. Hän totesi, että ainoastaan epäily on varmaa. Niinpä epäilyn seurauksena ajattelusta itsestään löytyi ratkaisu, kiistaton todiste olemassaolon kokemuksesta ja ennen kaikkea siitä, että se saavutetaan ikiomalla päättelyllä.  ⁽ ¹¹

Ymmärrettävistä syistä uusien tieteellisten todisteiden valossa ihmiskuvan lisäksi myös suhde totuuteen piti päivittää. Varmuus oli kadonnut. Aiemmin kirkolle yksinoikeudella kuulunut totuus oli varmasti vaikea ja tukala selätettävä. Olihan totuttu, että kirkon oppien mukaan vääräuskoisuudesta seuraa kadotus.

Edellisen, kirkon saneleman maailmanselitysmallin menetettyä täyden todistusvoimansa kartesiolainen ihminen jäsensi todellisuuden hallitsemisen perinteen uusiksi, horjuttamatta kuitenkaan liikaa vanhoja perustuksia. Hän nappasi vaivihkaa osan kirkon ehdottomasta auktoriteetista itselleen, asetti itse itsensä osaksi jumalaista järjestystä, jossa edelleen vaikutti tuttu ja turvallinen lohkouma sielun ja ruumiin, ajattelevan ja ulottuvan olevaisen välillä ⁽ ¹¹. Ruumiillisuus, aistien antama todistus jätettiin ajatteluprosessin ulkopuolelle. Olihan ihmissilmä vienyt sukupolvien ajan harhaan. Ihminen oli uskonut auringon kiertävän maapalloa. ⁽¹² 

Alussa siteerattu saksalainen filosofi Hanna Arendt painottaa, että ajattelun sijaan konkreettiset tapahtumat, teot muuttavat maailmaa. Mainitun historiallisen henkilön, Jeesus Nasaretilaisen, syntymää voinee tosin pitää kenenkään tahdosta riippumattomana tapahtumana, toisin kuin Galilein ollessa kyseessä. Tähtitieteilijään liitettyyn tapahtumaan voinee lisätä määreet aktiivinen toiminta ja teko. 

Aiemmin esitetyistä tulkinnoista poiketen Descartesin merkitystä ymmärtäväisemmin lähestyvä saksalainen Arendt katsoo  tämän jatkaneen antiikin Kreikassa syntynyttä Arkhimedeen unelmaa. Descartes kirjoitti:"Arkhimedes pyysi vain kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääkseen koko maailmaa, niin minäkin voin toivoa suuria, jos löydän edes jotain pientä, joka on varmaa ja horjumatonta." ⁽ ¹³

Riippumattoman, puolueettoman ja tasapuolisen totuuden tavoittamiseksi Descartes tahtoi Arkhimedeen tavoin löytää yleispätevän näkökulman. Ihminen voisi täten erottaa oman erehtyväisyytensä tutkittavasta asiasta ja suhteuttaa sen muihin kohteisiin, itsenäisyytensä säilyttäen. Haaveissa oli se vakaa piste, jolla seisoa ja tarpeeksi pitkä vipuvarsi, jolla Maan voisi kammeta mieleiseensä sijaintiin – sellaiseen, josta käsin voisi luoda kaikkeen jumalallisen silmäyksensä.

Ironista kyllä, Arkhimedeen kaipaama "vakaa piste", vallankumouksellinen tieteen todistusvoima, manifestoutui sittemmin äärettömän avaruuden kautta kiepsauttamalla. Esitetään, että epäilyn kaiken mittapuuksi pyhittänyt Descartes pyrki maadoittamaan tilannetta pulttaamalla kyseisen kaukoputken avulla tehdyn löydöksen epäilyä harjoittavaan maailman napaan, kaikkivoipaan ihmiseen. Kätevästi tajunnassa kaikkialle mukana kulkeva ajattelun valtikka on kuitenkin Arendtin käsityksen mukaan vieraannuttanut ihmisen ympäröivästä todellisuudesta. Maasta. 

Normaalioloissa vain auringossa tapahtuva energiaprosessi, ydinfuusio, vapautettiin ihmisen hallintaan ja käyttöön. Saimme aikaiseksi vetypommin. "Poliittisesta näkökulmasta moderni maailma alkoi ensimmäisestä ydinräjähdyksestä", Arendt summaa.⁽ ¹⁴

Maailman vapautumisoppien, psykoanalyysin ja sosialismin toimimattomuutta valitellut, alussa viitattu  Siirala mainitsee hybriksen. Ihmisen rajaton luottamus omiin kykyihinsä, oikeassaolemiseen, nöyryyden puute ja piittaamattomuus tekojen seurauksista ovat hänen mielestään saaneet historian saatossa mitä erilaisempia muotoja. ⁽ ¹⁵

Se lempeämpikin tulkitsija, Arkhimedeestä saakka johtopäätöksiinsä aineksia hakenut Arendt viittaa ihmiseen Frans Kafkan sanoin: "Hän löysi Arkhimedeen pisteen, mutta käytti sitä itseään vastaan. Ilmeisesti hänen oli sallittu löytää se vain tällä ehdolla." ⁽ ¹⁶

                                                                                                                                     28. 9. 2022.

______

Viitteet:

¹ ⁾  Hannah Arendt: Viva activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Vastapaino. 2002.
²  ⁾ Martti Siirala, Sirpa Kulonen: Syvissä raiteissa. Kansallisen itsetunnon matka. WSOY. 1991. s. 26,28.
³  ⁾  mt. s. 26, 27.
⁴  ⁾ Oiva Ketonen: Henki ja aine. Lääketiteteellinen aikakauslehti Duodecim. 1995.
 ⁵ ⁾ Oiva Ketonen: Ihmisenä olemisesta. Otava. 1981. s. 61.
⁶ ⁾  Georg Henrik von Wright: Tiede ja ihmisjärki. Otava. 1986. s: 44, 80.
⁷ ⁾  O.K. 1981. s. 59-61.
⁸ ⁾  H.A.:  s. 254.
⁹ ⁾  M.S: 22, 23.
¹⁰⁾  Oiva Ketonen: Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. Otava. 1961. s. 88.
¹¹⁾  M.S. s. 24.
¹² ⁾ H.A.: s. 279.
¹³ ⁾ René Descartes: Teokset II. Gaudeamus. 2002. s. 37.
¹⁴ ⁾ H.A. s. 266, 289-291, 13.
¹⁵ ⁾ M.S. s. 22.
¹⁶ ⁾ H.A.: s. 252.