Puhumatta paras? – se on vähän niin ja näin
Toivo on alkukodissa, meressä,
toivo on sydänten kuumassa veressä.
Toivo on lempeiden eläinten saatossa,
toivo on huomisen kirkkaassa aatossa.
Toivo on hopeakylkikalassa,
toivo on vastaisen rakkauden valassa.
Älkää pitäkö toivoa salassa.
- Kaarina Helakisa: Pietarin laulu toivosta - ⁽ ¹
 |
| Jasper Johns: Cup 2 Picasso. 1973. |
Yhden kuuntelijan katse oli suunnattu maahan. Hän hymyili epäuskoisena ja puisteli päätään. Puheenvuorossa ollut vaikutti myös ikäänkuin repivän ihokastaan surullisen pöllämystyneenä. Kolmas, harmaapartainen, katseli puhujaa vakavana eksoottisen näköisen päähineensä alta, rauhallisena, kädet selän takana. Jos omalta touhuamiseltaan olisi ehtinyt, olisi kenties tajunnut asiayhteyden siinä paikassa ja pysähtynyt ohikävellessään kokeilemaan löytyisikö yhteinen kieli. Ehkä he olisivat ottaneet vastaan oman kuplansa ulkopuolisen ihmisen myötätunnon ilmaisun ja toiveen siitä, että kaikkia muslimeja ei pidettäisi tapahtuman johdosta murhaajina.
Kun Pablo Picasson Espanjan sisällissodan karmeuksien inspiroiman Guernican (1937) pohjalta tehty gobeliini palautettiin entistyksestä takaisin YK:n päämajan seinää koristamaan kuluvan vuoden helmikuussa, sodan syttyminen Euroopan lintukodossa tuntui suhteellisen utopistiselta. Ehkä luotimme vielä dialogin, vuoropuhelun voimaan – siihen, mitä kansainvälisen politiikan saralla diplomatiaksi kutsutaan.
Historian saatossa dialogin muotoon on saatu ympättyä kaikenlaista kehittävää lähtien Platonin ylöskirjaamista torinlaitamilla käydyistä jorinoista Sokrateen ja paikallisten maailmanparantajien välillä. Vaikka kaiken eteen osuvan kysyeenalaistamisesta syytetyn ja siten vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastaiseksi arvioidun Sokrateen kohtalo oli lopulta ottaa vastaan myrkkymalja, ei voi väittää, etteikö hänen sanansa olisi jäänyt elämään.
Pahimmillaan asiasta kuin asiasta joskus tarpeettomaankin polarisaatioon helposti viettävä sosiaalinen media on toimituksille hyödyllinen juttuaiheiden arkisto, eräänlainen moderni torinlaitama. Vastakkainasettelun varaan rakentuu moni ohjelmaformaatti, onhan se pettämättömän tehokas journalistinen työkalu. Tosin toistensa altavastaajiksi asetetut kiistelijät tuskin koskaan pääsevät yhteisymmärrykseen telkkarikanavien ohjelmapaikoille varattujen sipaisujen suomassa ajassa.
Joskus ehtii kuitenkin käydä niin että vastaanottajan mielenkiinto herää. Saattaa innostua etsimään lisää taustaa ja miettimään väittelijöiden motiiveja. Näin voi sanoa itselle tapahtuneen yhtä Israelin valtion olemusta koskenutta debatointia seuratessa. Kaksi epäpoliittista julkisoikeudellisen yhteisön edustajaa, evankelisluterilainen piispa ja ihmisoikeusjärjestön toiminnanjohtaja oli kutsuttu television ajankohtaistoimitukseen. Luvattiin "kiivasta keskustelua." ⁽ ²
Ihmisoikeusärjestön raportissa oli käytetty Israelin palestiinalaisia kohtaan käyttämistä lainsäädännöllisistä keinoista niihin jo jonkin aikaa liitettyä käsitettä "apartheid" eli rotuerottelupolitiikka. Termi oli osunut kirkon edustajan mielestä sokeaan pisteeseen. Hän piti sen käyttöä tässä yhteydessä sopimattomana, provokatiivisena ja katsoi sen ikävällä tavalla keikkuvan antisionismin ja antisemitisimin välisellä vaikeasti piirtyvällä rajalla.
Väittelyn jälkeen huomasi päätyneensä pohtimaan esim. sellaisia asioita, että millä lailla raporttimuotoisen selvityksen käsite eroaa vertailevan tutkimuksen ominaisluonteesta ja muistelemaan, josko toisen osapuolen esiin nostamalle väitteelle antisemitismismi-kortin käytöstä löytyisi omasta mielestä jokin parempi esimerkki.
Vaikka – kuten esimerkissä, jonka voi katsoa esim. tästä – kaikkein syvimmälle juurtuneita vääntöjä ei saadakaan media-areenoilla purettua, suora vuorovaikutus pitää kasvualustaa kuohkeana ja veden virtaavana.
Joitakin vuosia sitten valtakunnallisen päivälehden haastattelusarjan ideana oli valita mahdollisimman vastakkaisia viiteryhmiä edustavia kansalaisia käymään keskenään dialogia. Kussakin otannassa kaksi "äärimmäisen" eritaustaista ihmistä saatettiin lounastamaan yhdessä. Mikäli tapaamisten raportointiin on uskomista, henkilöt olivat yllättyneitä siitä, kuinka miellyttävää ja avartavaaa oli kohdata joku "oikea ihminen" joskus suoranaiseksi stereotypioinniksikin muotoutuneen ennakkoluuloisen karttamisen takaa.
Ehkä kaikki eriäviä näkemyksiä edustavat eivät toisiaan vastaan ilman julkisen sanan kaltaista areenaa avoimesti käräjöimään ajautuisikaan, ja toki tilanteessa voi heittäytyä vieraskoreammaksi kuin mihin rahkeet ensivaikutelman jälkeen välttämättä ilman kyseisiä järjestelyjä riittäisivätkään. Joka tapauksessa näihin puitteisiin tahdottiin sukeltaa. Kiitos kuuluu siis tämän tapaiselle tutkivalle journalismille. Mistä muuten saada yhtä saavutettavassa muodossa olevaa tietoa siitä, miten eri tavoilla maailma koetaan?
Monessa asiassa harmittavan vähälle huomiolle jääneitä näkökulmia edustava tiedeyhteisö pystyy tarjoamaan kaikkein objektiivisimmaksi arvotettua tietoa. Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan tiimoilta toimitettujen uutis- ja ajankohtaisohjelmien asiantuntijoiden paikoilla tieteen edustajia usein näkee ja kuulee, mutta aikaa ei kaiken tietämyksen esilletuomiseen ole. Sodan puhkeamista seuraavina kuukausina uutispäivien sisältö keskittyi seuraamaan lähinnä Euroopan maiden reaktioita ja brutaalien iskujen kohdentumista.Vaikka studioihin kutsuttujen kommentoijien perspektiivit olisivat kuinka laajoja ja syväluotaavia, olemme saaneet niistä olosuhteiden pakosta vain kapean ja pinnallisen siivun. Ymmärrettävistä syistä fokus on ollut ennakoinnissa, lähinnä siinä, mitä hyökännyt osapuoli aikoo, voi ja kehtaa.
Dialogin muotoon kirjoitetussa artikkelissa "Ukrainan Sota: dialogi historian kontrafaktuaaleista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista" tutkijakollegiumin johtaja ja kansainvälisen politiikan professori ovat valinneet lähestymistavakseen jossittelun. Historiantutkimuksessa jossittelunäkökulmalle on oma määritelmänsä: solmukohtia pyritään avaamaan kontrastiivisen, vastakkainasettelevan selittämisen ja kontrafaktuaalien kautta. ⁽ ³
Sodan ensimmäisten viikkojen aikana koostettu artikkeli antaa tiivistetyssä muodossa kuvan kansainvälisen yhteisön sisälle muotoutuneista suurista linjoista lähinnä kylmän sodan päättymisen jälkeen. Erityisen nappaavan tuotoksesta tekee toisistaan eriävien käsitysten vertailumahdollisuus ja se että kerrankin jotkut jossain käyttävät aikaa ja vaivaa pohtiakseen, olisiko länsimainen yhteisö voinut tehdä jotain toisin ja jos olisi, mitä ja mitkä vaikutukset sillä olisi ollut. Olisiko hyökkäys voitu estää?
Muoto havainnollistaa, missä kohdin ja missä määrin kahden maailmanpolitiikkaan erikoistuneen tiedemiehen analyysit ja tulkinnat hyökkäystä edeltäneistä kehityskuluista, tapahtumista ja – kuten erikseen mainitaan (tosin ilman että molempien käsitykset esim. maailmantalouden lainalaisuuksista seikkaperäisesti avautuisivat) – poliittisen talouden toimenpiteiden vaikutuksista toisistaan eroavat.
Ehkä sanonta, jonka mukaan konfliktien äärimmäisessä muodossa, sodassa, ensimmäinen häviäjä on totuus, kaipaa täydennystä.
Sodassa on monta totuutta. Rauhan solmimiseksi ne kaikki on etsittävä ja kyettävä ottamaan huomioon.
21. 8. 2022.
________
Viitteet:
¹ ⁾ Ote Kaarina Helakisan runosta. Annan ja Matiaksen laulut. Otava. 1999. s. 248-249
² ⁾ Mtv Uutiset: Piispa Laajasalo ja Amnestyn Johansson ottivat kovaa yhteen Israelista: "Uusnatsithan sanoo näin" Julkaistu 14.6. 2022.
³ ⁾ Forsberg , T. & Patomäki , H. 2022 , ' Ukrainan Sota : dialogi historian kontrafaktuaaleista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista ' , Kosmopolis , Vuosikerta. 52 , Nro 1 , Sivut 56-95 .
Kommentit
Lähetä kommentti