Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava – mistä on vaiettava ... siitä on huudettava
-Nyt on kansalaisilla tilaisuus panna mielipiteensä vaakalaudalle, mitä ja miten he tahtovat tämän maan ja tämän kansan kohtaloita tulevaisuudessa ohjattavan. Kaikkien pitää nyt tietää mitä he tahtovat – – .
-Niin juuri! – ja kyllä se jo alettiinkin tietää, mitä kukin tahtoo.
Niin juuri! – ja kyllä kaikki varmasti tietävät ainakin sen mitä e i v ä t tahdo ...
- Ilmari Kianto: Punainen viiva - ⁽ ¹
 |
| Kirjanmerkki. Matkamuisto. Cambridgen yliopiston kirjakauppa. Iso-Britannia. 2005. |
Alaotsikko "Kansanvallan ironinen riemuvuosi 1906" ei sekään avaudu tuosta noin vaan, sen enempää kuin itse kirjan nimikään.
Onko kirjoittaja kenties tahtonut jatkaa ajatusketjua, jonka yksi kuuluisimmista filosofeista, saksalainen Ludvig Wittgenstein kehi nuoruusvuosinaan ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa:
"Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava?" ⁽ ²
Sinänsä kiinnostava olemassaoloa, logiikkaa, myös kielen olemusta pohtiva teoreettinen filosofia tuntuu puuduttavalta vatvomiselta. Onnekseen voi todeta, että kyseinen filosofi Wittgenstein tuli jo nuoruusvuosinaan kiteyttäneeksi varsin selkeästi jotain oleellista koko tieteenalan lähtökohdista. Hänen mukaansa filosofisten ongelmien kysymyksenasettelu perustuu kielemme logiikan väärinkäsittämiseen. Ottamatta kantaa siihen, missä määrin kyseinen johtopäätös on kenties tehnyt tyhjäksi suuren osan sen jälkeen esitetystä filosofisista päättelyistä, voi pysähtyä tunnelmoimaan, että todellakin: elämän ymmärtäminen, ylläpitäminen ja varjeleminen on sentään filosofian, tämän kaikkien tieteiden äidiksikin nimetyn tieteenalan ydintehtävä. Ei pidä luovuttaa.
Wittgenstein hieman selventää tylyä väitettään.
Selviää, että herra filosofi ei tahdo vetää rajaa ajattelulle. Sellaista onkin hieman vaikea tehdä. Se edellyttäisi, että voisimme hahmottaa rajan molemmat puolet ja siten myös sen, mitä ei (muka) voi lainkaan ajatella. Hän on päätellyt, että selkeyden nimissä raja on näin ollen vedettävä kieleen ja että kaikki rajan ulkopuolelle jäävä, se mitä ei voi sanoa selvästi, on silkkaa mielettömyyttä. Se on hänen väitteensä. ⁽ ²
Voimalla on kuitenkin aina vastavoima. Väitteellä, teesillä on vastaväite, antiteesi.
Ehkä tarkasteltavan kirjan kirjoittaja kehi kirjansa nimen – syystä tai toisesta – tämän Wittgensteinin kiteytyksen haastaakseen. Huutamiseen kehottavan nimen voi näin ollen mieltää nojaavan niinkin jämäkän argumentin kuin yhden fysiikan alaan lukeutuvan mekaniikan peruslain soveltamiseen.
Kirjoittaja on nähtävästi päätynyt tylyttämään ajattelun ja sen sanoittamisen rajaamisen kanssa vaikerrellutta, vaikenemiseen kehottanutta kielinikkari Wittgensteinia väittämällä ironisesti vastaan, että kuka on kieltänyt huutamasta.
Lukiessa selviää, että kirjoittaja viipaloi esseissään seikkaperäisesti yhden Suomen historian tärkeimmän tapahtuman, demokratian läpimurron, v. 1906 saavutetun, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen johtaneen prosessin aikaisia tunnelmia ja sen konkreettisia seurauksia.
Mitä huutamista niissä on?
Kirjoittaja tahtoo, että me, "historiastamme ja menestyksestämme hurahtanut pienkansa" perehtyisimme, mistä demokratiassa on oikein kysymys. Vain siten voimme tunnistaa "demokratian kevennettyä versiota pelaavat kaksoisroolipelaajat" ja saada "ehkä myös sisua kutsua asioita niiden oikeilla nimillä."
Ylpeästi ylistämämme vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys ja äänioikeuslaki olivat kuulema teknisesti asiallisia, mutta eivät kirjoittajan mukaan lisänneet demokratiaa. Hän kuvaa demokratian taivalta Suomessa kolmen ensimmäisen vuosikymmenen osalta samanlaiseksi traagiseksi epäonnistumisten ironiaksi kuin antiikin demokratioista tunnetuimmassa Ateenan versiossa. Vasta talvisotaan mennessä vastakkaisten leirien välisten jännitteiden kerrotaan asettuneen ja kirjan viimeisessä esseessä eritelty demokratian kaksoisrooli – jonka kirjoittaja katsoo kyseiseen valtiojärjestykseen kylläkin väistämättömästi kuuluvan – pääsi toteutumaan joustavasti, kuten syntysijoillaan Ateenassa ennen kyseisen kaupunkivaltion liukumista erinäisten liitosten myötä kohti muita kulttuuripiirejä.
Ateenan demokratian aikakauden lopullisen päättymisen suurimmaksi syyksi kirjoittaja linkittää ahneuden ja valloittamishalun. Demokratia tavallaan valjastettiin ahkerasti käytössä olleen sotakoneiston osaksi. Tällaisena se oli yksi demokratian kasvualustan ulkoinen syy: se motivoi sotureita värväytymään toisia kaupunkivaltioita vastaan suunnattuihin taistoihin, joita he kokivat käyvänsä oman henkilökohtaisen menestyksensä puolesta. Ikuinen itsenäisyys jäi kuitenkin ateenalaisilta saavuttamatta. Kun eräs valloituksen kohde saikin lietsottua omat, Ateenan hajanaiseksi tietämät demokraattiset joukkonsa tarpeeksi yhtenäisiksi ja torjuttua hyökkääjänsä, alkoi kirjoittajan mukaan tämän ns. Kreikan klassisen kauden, Ateenan kaupunkivaltion ja sen demokratian alamäki.
Ateenalaiset kylläkin mielsivät realistisesti, ettei demokratia voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä. Juuri siksi sitä pidettiin parempana kuin yhtäkään utopiaa. Demokratiaan liittyykin kirjoittajan mukaan kaksoisrooli, jota hän kuvaa mm. sanoilla alkuperäis- ja itsekkyysdemokratia: "Ylevimmillään se on osa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden idealismia. Harkitusti toteutettuna se luo vakaan, sopuisan ja ennakoitavissa olevan yhteiskuntakehityksen, lisää taloudellista kasvua ja antaa pohjan yleiselle hyvinvoinnille." Toisaalta, kuten antiikin draamoissa hyvin kuvattiin, "paraskin demokraatti saattaa kunnianhimon, vihan tai pelon paineessa livetä demokratiasta" ja menestystä seuraava "ylimieli voi johtaa sokeuteen ja sokeus katastrofaalisiin erehdyksiin."
Pohjustaessaan Suomen uuden uutukaisen kansanvallan ontuvaa toteutumista kirjoittaja syventyy demokratian kaksoisrooleihin erittelemällä myös demokratian kasvualustan sisäisiä syitä. Sääty-yhteiskunnan ajan politiikassa virinnyt kilpailu oli osoittanut, että voittoon tarvitaan kansan mielipiteen tuki. Taitavat palopuheet ja vastustajien leimaaminen eivät riittäneet. Porkkanaksi tarvittiin kansan mandaatilla toteutettavia uudistuksia.
Tilausta oli.
Venäjällä puhjenneet, Suomen suurituhtinaskuntaankin heijastuneet levottomuudet ja niitä edeltävät sosiaalisten uudistusten vaatimukset olivat lisänneet painetta reagoida ja saada pohjustettu uudistus vietyä läpi nopeasti. Lupaus sen toteuttamisestakin heltisi. Aikaisemmat yritykset olivat jumittuneet sisäisiin vääntöihin. Nyt katsotiin, että oli sopiva hetki kasvattaa riippumattomuutta heikosta Venäjästä. Suomen kansa oli yritettävä saada yhtenäiseksi hyvissä ajoin vastustamaan ennakoitavissa olevia emämaan uusia valtapyrkimyksiä.
Kirjoittaja näkee yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen, ensimmäisen modernin demokratian ja Suomen järjestäytymisessä kansanvallan äärelle. Siinä missä USA:n lainlaatijoiden enemmistö pelkäsi toimimattomaksi osoittautuneen hallinnon hajoamisuhan alla toisaalta myös radikaalia "järjestelmää, jossa maata hallitsisi kansan valitsema hallitus", Suomen valtio-oppineita askarrutti, millaisin vaatimuksin tyytymättömyytensä ja kapinamielensä äänestämiseen kanavoiva kansanosa astuisi valtiopäivillä esiin.
Yhdysvaltain kiireessä, taktikoiden ja riidellen aikaansaatuun perustuslakiin jäi vakavia puutteita ja yhä siinä vaikuttavia, maan demokratiakehityksen hitaudesta kertovia valuvirheitä. Kirjoittajan mielestä Suomen ensimmäiseen valtiopäiväjärjestykseen ja äänioikeuslain säännöksiin lisättiin "pidäkkeitä ja varokeinoja yllätysten varalta -- tyhmien lakiesitysten" eteenpäinmenon jarruttamiseksi. Koska mikään eduskunnan hyväksymä laki ei voisi tulla voimaan ilman keisarin vahvistusta, tämä olisi "viimeisenä salpana massojen mahdolliselle demokratiavvyörytykselle."
Riiteleviin väestönosiin pirstoutuneen kansan yhtenäisyyden katsotaan olleen silmänlumetta, jota vasta v. 1917 uusi kunnallisvaalilaki hälvensi kumottuaan aiemman, varallisuuden mukaan määräytyneen äänioikeuden. Uusi laki mahdollisti eduskuntavaalien jo tutuksi tekemän yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ulottumisen myös paikallishallinon tasolle.
Kaikesta huolimatta suomalaisten myönnetään saaneen jo vuoden 1906 suoman merkittävän käänteen myötä mahdollisuuden alkaa pikku hiljaa kasvaa demokraattiseen elämänmenoon.
Tiedeyhteisössä ⁽ ³ tahdotaan nostaa esiin, että tietynlainen poissulkevuus kuuluu nykydemokratiaankin. Ihanteellisinta on, jos teoreettisella tasolla nimetyt kansanvallan ydinperiaatteet vapaus ja tasa-arvo toteutuvat myös menetelmätasolla niin, että yhteisistä asioista päättämisen prosessit tavoittavat mahdollisimman laajan pohjan. Pelkän muodollisen äänioikeuden ei kuitenkaan katsota takaavan, ettei systemaattista eriarvoisuutta pääse syntymään. Ulkopuolisuus ja turhautuminen ilmenee passiivisuutena tai toisenlaisena äärikäyttäytymisenä. Saatetaan myös kokea, että maailmanlaajuisesti vaikuttavat ilmiöt, kuten globaali talous, syövät vaikuttamismahdollisuuksia kansallisen päätöksenteon tasolla.
Mediassa jalansijaa kasvattaneen polarisaation, vastakkainasettelelun on todettu synnyttävän jyrkkiä jakolinjoja ja hämärtävän valmiuksia vastuulliseen mielipiteenmuodostukseen. Valeuutiset, mis- ja dis-informaatio sekä suoranainen propaganda eivät auta ns. valistuneiden näkemysten muokkaamisessa.
Demokratian toteutumista voi kuulemma mitata. Toimiakseen hyvin järjestelmän on yhden näkökulman mukaan ratkaistava – edellämainittujen mukaanlukemisen ja yhteisen tahdonmuodostuksen toteutumisen lisäksi – millaisen kollektiivisen päätöksenteon tavan se valitsee, ts. mikä toimivallan muoto poliittiset ratkaisut tekee, vaalit, kansanäänestys vai eduskunta.
8. 5. 2022.
____________
Viitteet:
¹ ⁾ Ilmari Kianto: Punainen viiva. Romaani. Otava. 1964. s.166.
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1909.
⦁ Matti Kassilan romaanin pohjalta sovittama ja ohjaama elokuva Yle Areenassa.
² ⁾ Ludvig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma.
WSOY. 1971. Esipuhe.
³ ⁾ Studio Lipasto. Oulun yliopiston verkkotapahtumasarja. Keskustelu. Onko demokratia rikki? – Mikä
on demokratian tila ja tulevaisuus? Valtio-opin professori Kaisa Herne (TaY), apulaisprofessori,
kasvatuksen historian ja filosofian tutkija Anniina Leiviskä (OY),
aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen (OY) sekä filosofian professori Jouni-Matti Kuukkanen (OY). 4.5. 2022.
⦁ Muilta osin kursivoidut lainaukset ovat käsiteltävästä Jermu Laineen
esseekokoelmasta "Mistä on vaiettava ... siitä on huudettava." Cosmoprint. Helsinki. 2006.
Kommentit
Lähetä kommentti