Ihmisen luonto – mitä se haluaa?

Aikako esittää vaatimukset eikä ihminen? --- juuri niin on --- Ihminen             

ajautuu, sitä viedään kuin elukkaa teurastamoon, ei ihmisellä ole mitään olennaista osaa todellisuudesta hallinnassaan.

 

                                                 - Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun -

Oikein käsiteltynä nailonverkot ovat ikuisia.

        

                                                            

                                                                 - Pentti Linkola 

                       Eero Alénin ´“Linkolan soutajan päiväkirja -teoksen mukaan -

                                                               

Verkkopaino. Kotimuseo. Uurainen. 2021.

Seitsemäntoistavuotias taidekorkeakouluun pyrkivä nuori nainen maakunnasta sivusi Helsingin rautatieasemalla junasta laskeutuvaa Pentti Linkolaa. 

Oli huhti-toukokuu 1986. Mies oli ollut televisiossa. Joitain nasevia sanapareja palasi abiturientin tajuntaan: kalastajaerakko, luonnonsuojelijafanaatikko, ehdoton eko-jotain. Livenä tämä hahmo oli varsinainen ilmestys. Hän säteili. Ruutupaitainen, reppuselkäinen, karheapehkoinen atleetti oli onnellisuuden ja terveyden perikuva. Aivan kuin hän olisi kantanut sisällään pakahduttavaa, messiaanista valoa, jota oli laskeutunut kaukaa korvesta muille jakamaan. 

Luontoelämyksen pauloissa, kesäisessä maisemassa, metsän vihreää seinää tuijotellessa uutinen maailman ylikulutuksen päivästä heinäkuun 29. päivänä riipaisi. Tukahduttavinta säätyyppiä oli itse onnistunut väistämään – yksityisellä polttomoottoriautolla – maaseudulle, puiden lempeään siimekseen. Vaikka sinilevän pilaama järvi oli riistänyt uimisen nautinnon, soutelo hiljaisessa yössä oli tuonut veden niin lähelle kuin mahdollista. Kiitollisuus saavutetusta mielentyyneydestä oli uutisen myötä mennyttä. Luonto käänsi toiset, katkerat kasvonsa. Se tuntui muistuttavan velasta. 

Vaivoin työstetty, erään telkkariuutisiin niin Suomea kuin Kanadaakin koettelevien äärihelteiden tiimoilta haastatellun kansalaisen herättämä kateus palasi. Letkeä nuori oli todennut rennosti, että mitä näitä suremaan, kun ei voi kuitenkaan itse asiaan millään lailla vaikuttaa. Kaikki on tietty suhteellista, mielenrauhan saavuttamisen tärkeyskin. Mutta mitä jos kaikki ajattelisivat täsmälleen kuten hän? 

Alun motoista ensimmäistä, aikaan sidottua vapaan tahdon olemattomuutta koskevaa sitaattia ympäröivässä kirjan kappaleessa toista äärilaitaa edustava kalastaja Linkola (1943-2020) kertoo joutuneensa hyväksymään, ettei tiedusteluistaan huolimatta ollut saanut mistään pitäviä perusteluita sille, miksi tuohivirsu tai heinäkenkä ovat huonompi ratkaisu kuin muovisaapas. “Eikä niitä ole. Asiat vain ovat niin".

Ristiriitaista kyllä, Linkola ei kokenut voivansa harjoittaa tarpeeksi suurella volyymillä ammattiaan tarvittavan elannon takaamiseksi ilman kumisaappaita ja nailonverkkoja. Molemmista hänen oli kiittäminen teollistumista, tätä kehruukoneen, höyrykoneen, polttomoottorin, sähkönvaljastamisen ja mikroprosessorin muodostamaa teknisten keksintöjen ketjua, jota ihminen on viritellyt tavoitellessaan luomakunnan herruutta, mutta joka kalastajan mukaan vie lopulta kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Kompromisseja kaihtanut Linkola joutui elämässään pitkin hampain ajopuumaisen pakon sanelemana turvautumaan muihinkin teknologisiin innovaatioihin, kuten lääketieteessä saavutetun kehityksen ja edistyksen aikaansaannoksiin. Insuliini pelasti  64-vuotiaana ykköstyypin diabetekseen sairastuneen hengen. Toisin kävi isoenon, joka kuoli sokeritautiin ennen kyseisen lääkkeen keksimistä. Voi tietty kysyä, mikä on insuliinin kehitystyön ja tuotannon hiilijalanjälki.

Pentti Linkolan hengästyttävän perusteellisen todistuksen, toiston leimaaman kirjallisen tuotannon selaaminen on aika puuduttavaa. Kuusikymmentäluvun alussa radikaalipasifistina profiloituneen Linkolan ajattelussa ja toiminnassa kaiken edelle asettui myöhemmin yksi hokema: huoli ekosysteemin kantokyvystä. 

Kaisaniemen Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan suojiin sijoittuvassa rakennuksessa varhaislapsuutensa viettänyt akateemisen perheen kasvatti astui laajemman yleisön tietoisuuteen Vihreän liikkeen järjestäytymisen aikoihin. Ekofasistiksi piirtynyt, niin toimenpideohjelmissaan kuin elämässäänkin tinkimätön, terrorismia keinovalikoimassaan väläytellyt, sitä ihaileva, demokratian turmiollisuudesta jyrissyt Linkola ei aatteellista kotia mistään isoista porukoista sittemminkään löytänyt, sikäli kuin se hänelle mikään ehdoton päämäärä tai edellytys olikaan. Tämä ei tarkoita, ettei häntä olisi otettu huomioon. Ajatteluunsa tarkemmin perehtyneitä hän otti askeesissaan iloisena vastaan. Häntä tahdottiin lukea ja kuulla. Vakava, sivistynyttä puheenpartta käyttänyt biologi, ornitologi Linkola oli paneeleissa ja henkilöhaastatteluissa eräänlainen instituutio. Hänen näkökulmansa tuntuu edelleen merkitykselliseltä. Vaikkei sitä voi hyväksyä, se haastaa.

Linkolan tulkitsijoiden esseistä koottu teos ja elämäkertansa auttavat asettamaan ihmistä mittasuhteisiin, niin yhteiskunnallisena kuin aatehistoriallisenakin ilmiönä sekä ymmärtämään kyseistä persoonaa, luonnetta, jopa mahdollista neurotyyppiä. Yhden arvion mukaan Linkolan epäjohdonmukainen, faktoiksi puettu retoriikka haki ekologiasta ainoastaan valikoituja aineksia tietylle ideologialle. Yleensä ideologioiden katsotaan vääristävän ajattelua, sellaista objektiivisuuteen tähtäävää.

Fanaattisuuden ymmärtää, kun suostuu näkemään, että takana oli hätä ja poikkeuksellisen korostunut tarve ja kyky uppoutua yhteen asiaan. Hirmuteoista – terrorismista – passiivisen vastarinnan vaikuttavuutta väheksyvä Linkola kertoi pidättäytyvänsä ainoastaan ihanan äitinsä vaikutuksesta. Tuohtumus maapallon pelastamisen tielle kertyneisiin esteisiin lukeutuneesta lajisolidaarisuudesta, kuten köyhien ja rampojen ylenmääräisestä ja turhasta hyysäämisestä sai myöhemmällä iällä väistyä. Erään tulkinnan mukaan Linkolan tuotannon läpäisevä suru ihmiskunnasta oli ajoittain vihaista, kaikesta päätellen myös tiettyihin kohteisiin tarkasti suunnattua. Ehkä oma lisääntynyt heikkous ja hauraus auttoi elämän loppupuolella antamaan ihmisen toiminnalle ja roolille enemmän sävyjä, niin tylsimysmäiseltä kuin sen toisaalta täytyi tuntuakin.

Se, että mies osasi itkeä puun kaatoa, puun kuolemaa, se että hän estetisoi luonnon, on ainoastaan kaunista. Kuvaavaa on, että eräs kirjailija tunnisti miehen ennen kaikkea taiteilijaksi, kaunokirjailijaksi, joka toteutti olemistaan kuin kokonaistaideosta. Kun naapurin metsäkaupat osuivat koskemaan kotitien puustoa, Linkola hakkasi vimmoisssan kuuset kahden metrin korkeuteen täyteen rautanauloja ihan vain siksi, että niiden kaataminen moottorisahalla olisi mahdotonta. Käräjillä hän puolustautui, että hänen kirjallinen luomisvoimansa oli kiinni metsän säilymisestä. Taiteilijalle säväys kylähulluutta tietty sopiikin.

Pentti Linkolan ympärille kehkeytyi oma ilmiönsä, joka herätti suuria tunteita, puolesta ja vastaan. Se varmaankin sopi hänen pirtaansa: hän rakasti vihata ja rakastaa. Hän nähtävästi rakasti myös vihata rakastamansa luonnon voimaa. Hautakiveen ei nähtävästi jostain heittona esittämästään toiveesta huolimatta kirjoitettu sananpartta: "Vihaan tuulta".

Linkolalaisuus on yhdistynyt tai sitä on yhdistetty niin kansallissosialismista viehättyneiden kuin "sisäsyntyisten eläinihmisten" aktivismin suoran toiminnan muotoihin. Ainakin jälkimmäisenkaltaisissa tapauksissa rakkaussuhdetta on luonnehdittu lähinnä yksipuoliseksi: Linkolasta oman aikansa ympäristöradikaalit sanoutuivat jyrkästi irti, vaikka heidän toimintansa tätä elähdyttikin. ⁽ ¹

Tänä päivänä erään ulkoparlamentaarisin keinoin, passiivisella vastarinnalla, Suomessa lähinnä tiesuluin ilmastopolitiikkaan vaikuttamaan pyrkivän kansainvälisen ympäristöliikkeen yhteyteen yritetään hyvinkin sovittaa linkolalaisuuden kaltaista ympäristödiktaturian leimaa.

Tosin liikennettä hankaloittamalla ja kuormittamalla on kuluneena kesänä kiinnitetty muihinkin eturistiriitoihin huomiota – moottoriajoneuvoin toteutetuin mielenilmauksin. Yleisen järjestelmän sujuvuuteen tältä osin kohdistunut haitta jäi kyseisten viiteryhminen ollessa kyseessä verrattain lyhyaikaiseksi ja tarkkarajaiseksi eikä todennäköisesti siksikään antanut aihetta toiminnan vastaavansävyiselle profiloinnille.

Äärihelteet, maastopalot, Golf-virran muutokset, hiilinielujen hupeneminen, maapallon ylikulutusvuosipäivät kertovat omaa tarinaansa joillekin, joillekin ei. Jos luonto puhuisi ihmisten kieltä, jos se artikuloisi meille selkeämmin, mitä se viestisi? Huutaisiko suoraa huutoa? Ehkä pitäisi jättää runolliset tulkintapohdinnat sikseen ja käyttää sekin aika – niin, miten?

Mitä aikaan tulee, on enemmän kuin ilmeistä, että tosiasioiden laiminlyömistä on tapahtunut useiden vuosikymmenien ajan siinä määrin, että nyt lienee hyväksyttävä deadlinen alkaneen sanella toimintamme ehdot. Ihminen on antiikin ajoista pähkäillyt vapaata tahtoa. Onko sitä – ja jos on, miten sen voisi mieltää tässä tapauksessa ilmenevän?

Yhden ihmiskäsityksen mukaan muutos, anteeksianto ja anteeksisaaminen ovat mahdollisia.

Tuomitseminen ja sovituksen mahdollisuuden riistämien on rumaa ja väärin, suvaitsematonta. Joissain tapauksissa syyllisten etsiminen ei myöskään auta ketään eikä mitään – aina siihen ei ole edes aikaa. On vain katsottava eteenpäin.

                                                                                                        15. 8. 2021.

______________

Viittaukset, taustaa:

1) Arto Lindholm: Radikaali ympäristöradikalismi modernin murroksessa. Pro Gradu- tutkielma. Helsingin Yliopisto Valtiotieteellinen tiedekunta. Sosiaalipolitiikan laitos. 1988.   s. 47. 

Kursivoidut kohdat ovat Linkola-viittauksia seuraavista teoksista: 

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja. Sammakko. 2006.

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun. WSOY. 1989.

Tere Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Into. 2008.

Riitta Kylänpää: Ihminen ja Legenda. Siltala. 2017.