Eläimellistä menoa – tekeekö vastakkainasettelu ilmastokysymyksestä ja ihmisoikeuksista poliitiikan pelinappuloita?

Viime vuoden loppupuolella kuluvan vaalikauden Suomen ulko- ja turvallisuuspolittisesta selonteosta käytiin eduskunnassa lähetekeskustelu. 

Siitä tehdyn uutisen Oppositio arvostelee ulko-ja turvallisuuspoliittista selontekoa ideologisesti värittyneeksi: –"Sinänsä tärkeitä ympäristö- ja ilmastoasioita mainitaan sanoinakin lähes sata kertaa" mukaan salissa oli paheksuttu ilmastonmuutokseen ja ihmisoikeuksiin liittyvien sanavalintojen suurta esiintyvyyttä. Oli katsottu, että  eduskunnan käsiteltäväksi annettu asiakirja on jonkin ideologian läpäisemä.

Tämä kansalaisjournalistinen tuotos on syntynyt kyseisen sanomalehtiuutisen herättämästä tuohtumuksesta. Se pyrkii lähtökohtaisesti ja tarkoitushakuisesti telaketjujournalismiksi haukuttuun lajityyppiin sortuen vastustamaan edellä esitettyä käsitystä, että ihmisoikeuksien puolustaminen ja ilmastonlämpenemisen torjuminen kuuluisivat jonkin ideologian piiriin. 

Kirjoitusprosessin myötä tilaa alkoi vallata aavistus, että median enemmän tai vähemmän tiedostetulla agendalla on yllyttää poliittisia toimijoita ylittämään itsensä provosoivien ulostulojen muokkaajana. Mukaan on ympätty tieteen piirissä halveksittua kirsikanpoiminnaksi nimitettyä käytäntöä, jonka mukaan lähinnä poliittisen vaikuttamisyrityksen kaltaiselle, omia näkökulmia puoltavalle argumentoinnille haetaan painoarvoa ja perusteita joistain satunnaisista tutkimuksista, artikkeleista tai muista tieteen kriteerejä noudattavista julkaisuista. 

Parlamentarismin ja demokratian keskiössä on  konflikti.⁽¹ On eri mielipiteitä. On kehitetty instituutio, kansanedustuslaitos, joka tarjoaa puitteet yhteisten asioiden hoitamiselle niin, että eri näkökulmat pääsevät esiin. Niitä mittaillaan, niistä keskustellaan, ne haastetaan, asetetaan kyseenalaisiksi, ja lopulta niistä tehdään päätöksiä äänestämällä. Toisaalta aina kun mikä tahansa ulostulo, mielipide, näkökulma hakee muotoaan missä tahansa porukassa, se syntyy pallottelemalla erilaisia enemmän tai vähemmän tarkkoja teesejä ja antiteesejä. Muodostetaan synteesi. 

Tarvittaessa pyritään asettumaan pontevasti yhteisen kannan taakse – oli sitten kyse kansakunnasta tai tikkakerhosta. 

Kansalaiset harvemmin ehtivät seurata eduskunnan täysistuntoja tai kyselytunteja. Varsinkin kyselytuntiosioiden tuoksinasta tehtävien uutisten perusteella saa hyvin kuvan kärjekkäimmistä nostoista. Vastaavasti kaikkien normitäysistuntojen tai puolueiden linjoja hahmottelevien ryhmäpuheenvuorojen vastaavanlainen uutisarvo ei kai aina välttämättä mitenkään hätkäytä. Yleensä ottaen keskustelu sujunee tavallisesti, korostetun kohteliaasti, rakentavassa hengessä, tehdystä työstä edustajatovereita yli puoluerajojen kiitellen. Missä määrin tarkasteltavana olevassa lähetekeskustelussa lopulta esiintyi hakuisuutta kerätä poliittisia irtopisteitä? Kipakat kärjet kun profiloivat nopeiten, herättävät huomion tehokkaimmin. Selvää on, että parlamentissa aistitaan parvella päivystävän median läsnäolo. 

Alun perin ideologia-sana ei ollut lainkaan raskautettu. Käsite syntyi Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. Tahdottiin uudistaa koulutusta. Valistuksen institutionalisoiduksi muodoksi perustettiin taho, jonka yksi osasto omistettiin moraalisille ja polittisille tieteille. Se alkoi kantaa nimeä aistimusten ja ideoiden analyysin osasto. Osaston ulkojäsen, kansalainen  Antoiene-Louis- Claude Destutt de Tracy ehdotti jaoston nimen taustalla olevalle tieteelle nimeksi uudissanaa i d e o l o g i a.  Sanan juuret ovat kreikassa: oppi luokasta, muodosta. 

On kuitenkin ilmeistä, että kyseisessä tapauksessa – Suomen eduskunnassa v. 2020 – tarkoitus oli esittää kritiikkiä, käyttää ideologia-käsitettä sen 1800-luvun kuluessa vakiintuneessa negatiivissävytteisessä merkityksessä: "---ideologia, tämä perimmäisiä syitä etsivä hämärä metafysiikka, joka haluaa rakentaa tälle perustalleen kansojen lainsäädännön --- on syypää kaikkiin niihin vastoinkäymisiin, jotka ovat kohdanneet kaunista Ranskaamme". Napoleon muutti tämän tiettyä filosofista oppijärjestelmää kuvaavan sanan poliittiseksi iskusanaksi, jolla hän tahtoi sivaltaa vastustajiaan, ja niin yleiseen kielenkäyttöön jäi vallitsevaksi termin negatiivissävytteinen käyttötarkoitus.⁽ ²

Kyseisen täysistunnon pöytäkirja avaa eri näkökulmien takana olevaa ajattelua. Käy ilmi, että vastakkain olivat laaja-alainen ja ns kova, perinteinen maanpuolustus. Laaja-alainen maanpuolustus pyrkii aseellisten konfliktien ennaltaehkäisyyn ja pureutumaan niiden syihin. Perinteinen maanpuolustus edustaa tosiasiat tunnustavaa, alueellisiin loukkauksiin ja hybridihyökkäyksiin varautunutta realismia. Eräässä ryhmäpuheenvuorossa kivasti taputeltiin sinänsä hyville ja tarpeellisille havainnoille ilmastonmuutoksesta ja ihmisoikeuksista. Samalla myönnettiin, että käsillä olevassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kyseiset painotukset  – maailmanparannus ja kova turvallisuus –  ovat melko hyvin tasapainossa. 

Kahdessa puheenvuorossa kritiikki piirtyi edellä kuvattua selkeämmin. Niissä ne ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon painotukset, joiden mukaan turvallisuusuhat ovat tässä maailman ajassa muutakin kuin sotilaallisia, tuomittiin yksiselitteisesti ideologisiksi. Toisessa puheenvuorossa käy pöytäkirjan mukaan ilmi, että  – varta vasten laskettuna – sinänsä tärkeitä ilmasto- ja ympäristöasioita mainitaan sanoinakin lähes sata kertaa. Kritiikki kohdistettiin siis selontekoa läpäisevään ajatteluun, jonka mukaan laajapohjaisen rauhanturvaamisen fokuksessa ovat mm. ilmaston lämpenemisen, pandemioiden,  muuttoliikkeiden, eriarvoisuuden, ihmisoikeusloukkauksien aiheuttamat turvallisuusuhat ja tavoitteena vakaampi, turvallisempi ja ennakoitavampi maailma. 

Lähetekeskustelussa edellä kuvattu dynamiikka ei yleensä ottaen varsinaisesti ns. hypännyt silmille. Ehdotonta senioriteettia edustavan parlamentaarikon vastauspuheenvuorossa eri rintamalinjoja pyrittiin kuitenkin vahvistamaan EU:n militarisaatiota ja inhimillisyyttä vastakkainasettelevin "salin toinen laita" -kommentein.  Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tällä teolla tahdottiin vain ja ainoastaan taitavasti osua tiettyyn äänestäjäkuntaan.  

Uutisessa ei kyseistä kokeneen kehäketun heittoa kuitenkaan pidetty merkittävänä, Se ei otsikkoon heijastellut eikä siihen jutun sisällössä nähty tarpeelliseksi viitata. 

Jos provosoituu siinä määrin, että alkaa käydä läpi eduskunnan pöytäkirjoja ja tulee muodostaneeksi keskustelusta jonkinlaista kokonaiskuvaa, huomaa, ettei se välttämättä – ainakaan tässä tapauksessa – ollutkaan niin mustavalkoinen, kuin mitä kyseisestä lehtijutusta äkkiseltään välittyy. Eräässä puheenvuorossa todettiin, että on perusteltua ja hyvä asia, että eri näkökulmat nousevat lähetekeskustelussa esiin: pitää nähdä lähelle ja kauas. Oltiin siis demokratian ytimessä. Yli viisi tuntia kestäneessä lähetekeskustelussa käytettiin yhteensä yli yhdeksänkymmentä puheenvuoroa. Kahdessa puheenvuorossa selontekoa pidettiin ideologian leimaamana ja läpäisemänä. Nämä selonteon laatijoiden harkintakyvyn pettämiseen viitanneet arviot nousivat uutisoinnissa kuitenkin kaiken edelle.  

Jokin tilaisuudesta tehdyssä lehtijutussa herättikin pohtimaan, kuinka päivänpolitiikka ja erityisesti siitä tiedottaminen ja uutisointi pyrkivät usein toimimaan: kärjistettyjen nostojen varassa. Poliittiset toimijat, eduskuntaryhmät, puolueiden puheenjohtajisto, yksittäiset kansanedustajat tätä masiinaa pyrkivät todennäköisesti parhaansa mukaan hyödyntämään. Kyseiset tahot eivät varmaankaan voi olla ruokkimatta toinen toisiaan. Onko tendenssi, että kiireiselle, mediaähkyiselle, kenties jonkintyyppistä poliittista kotia etsivälle, suuntaan tai toiseen asioista huolissaan olevalle kansalaiselle tarjotaan nopeita, valmiiksi pureskeltuja täkyjä?

Kiihkeässä sisällöntuotannossa ratkaisee nopeus ja ytimekkyys. Agendaa ja asemointia haetaan päivittäin. Ujuttautuuko strategia "kirjoitanpa-kärjekkään-twiitin-johon toimittajat-toivottavasti-tarttuvat" myös politiikanteon arkikäytänteisiin, lopulta politiikan sisältöihin ja niiden pohjalta tehtävin päätöksiin? Keikutaanko äänestäjien ja lukijoiden palvelemisessa klikkauskynnyksiä ylittämään pyrkivien muotoilujen maailmassa? Ei kai siihen pyritä, että loppupeleissä ovat vastakkain itsesäilytysvaiston kaapuun vetäytynyt putkinäköisyys ja typeräksi leimattu altruismi? 

Voi tietenkin ajatella, että mediavaikuttamisessa pelataan tunteilla. Yleisölle pitää löytää kertomus, ja kertomuksessa on aina konflikti, ristiriitoja ja särmikkäitä käänteitä. Mitä suuremmat jännitteet onnistutaan luomaan, sitä koukuttavampaa on juonen seuraaminen. Jotta draaman kaari täyttyisi, tarvitaan luonnollisesti myös ratkaisu. Mediapsykologian parissa analysoidaan, että mediatarinan nautittavuus ei riipu pelkästään käsillä olevasta ongelmasta, vaan sen ratkaisusta, ja siitä mitä ratkaisu konfliktien osapuolille merkitsee.⁽ ³ Jos antautuu kärjistykselle, missä vastakkain asetetaan kestävä kehitys ja nopeat pikavoitot bensan hinnassa, kurkkua alkaa kummasti kuristaa.

Vanha poliittinen kikka on kärjistää näkökannat äärimmilleen karkeiksi joko-tai -vaihtoehdoiksi.⁽⁴ Nykyisessä polarisoituneessa, tietyntyyppisen somepöhinän nostattamassa ja sen masinoimassa ilmapiirissä voi suhteellisen aiheellisesti esittää huolensa, koituvatko vääristely, muunneltu totuus, harhaanjohtava painottaminen, disinformaatio, provokaatio ja monisyisten ongelmien muuntaminen kärjistetyiksi vastakohta-asetelmiksi kohtaloksemme. 

                                                                                                                                        28. 8. 2021.

____________

Viitteet, taustaa:

  Helsingin sanomat: Oppositio arvostelee ulko-ja turvallisuuspoliittista selontekoa ideologisesti                   värittyneeksi: –"Sinänsä tärkeät ympäristö- ja ilmastoasiat mainitaan sanoinakin lähes sata kertaa."

   

¹ ⁾  Anna Kontula: Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä. Into. 2018. s. 7.

² ⁾  Timo Uusitorppa:  Huomioita ideologiakäsitteen varhaishistoriasta. Artikkeli kokoelmassa 

     Otteita ideologiasta. Juha Koivisto ja Lauri Mehtonen (toim.). Tampereen Yliopisto. 

     Tiedotusopin  laitos. 1991. s. 7, 10.

³ ⁾  Anu Mustonen: Mediapsykologia. WSOY. 2001. s. 97.

⁴ ⁾ Ville Lähde: Toisinajattelun tuttuus. Artikkeli kokoelmassa Linkolan ajamana (toim. Tere Vadén). 

     Into. 2008. s. .95.