Naurussa pitelemistä

Kissa karkasi. Mikä eteen? No, onneksi on naamakirja. Kissan kuvan ja etsintäkuulutuksen julkaiseminen sekä talon että koko lähiön kattavissa ryhmissä kannatti. Hän sai osuutensa viisitoista minuuttia kestäneestä kuuluisuudestaan, joka jatkuu vieläkin. Siellä se on, mieleenpainuneena tapahtumana, katoamispostaus, muistoksi jätetty. Dokumenttina, kuin kirkonkirjoissa. Ja mikä parasta, uteliaisuus ei tappanut tätä kissaa. Hän pääsi takaisin suojaan.

Kyseinen sosiaalisen median alusta näytti ainakin tässä arjen ongelmassa kauniimman ja ehkä käytännöllisimmän puolensa. Kissan pyydystämiseen tuntui osallistuvan kokonainen pieni kylällinen väkeä. Konkreettisia neuvoja, vapaaehtoistoimijoita, jotka lainasivat ansojaan ja loukkujaan. Empatiaa ja näköhavaintoja, verkottautumista ja yhteydenottoja. Tapahtuneen ympärillä mikään ei laukaissut kenessäkään – ainakaan tällä kertaa – pienintäkään tarvetta mielen pahoittamiseen, näpäyttelyyn, tölvimiseen tai irvailuun. Vaikka kyseinen rasavilli ei ongelmaton kasvatettava olekaan, on myönnettävä, että hätä mokomasta oli aito ja syvä. Asiallinen ja ystävällinen vuorovaikutus teki suuren vaikutuksen ja paransi asuinalueen viihtyvyyttä omissa mielikuvissa. 

Onneksi kuvan ukaasin kaltainen kulkukoirat palautetaan päättöminä -uhkaus ei osunut omille huudeille tuon piinallisen puolentoista viikon aikana, kun karkulaista jäljitettiin. Kesälomamatkalla bongatun, tienposkeen tällätyn plakaatin iskuvoima oli kuitenkin jonkinmoinen, jostain syystä.

Vaikka ns. kissaihmisen syvimpiä sieluntuntoja kaikki koirat eivät ole aina tavoittaneet, ei moista kohtaloa edes uhoavan uhkailun tasolla yhdellekään rekulle missään vieraslajifantasioissaankaan – jos sellaisia olisi – tietenkään soisi. 

Ehkä oma huumorintajuttomuus esti kyseisen julkaisun empatiahakuisen kärjen avautumisen; jospa pohjimmainen tarkoitus – irralleen jätettyjen lemmikkiparkojen heitteillesaattamisen oikeutettu tuomitseminen – jäi itseltä tavoittamatta vitsin muotoon puetun, liian krouviksi koetun sanallistamisen takaa.

Vitsin käsitettä ja ilmiötä voi yrittää käydä läpi eräänlaisen kulttuurievolutiivisen kertymän varassa. 

Yksinkertaistetuimmillaan voi tietenkin lätkäistä kehään määritelmän "huumoria on se, mikä naurattaa." Käsiteltävänä olevassa kohtaamattomuudessa vastuu lankeaisi kylläkin vain ja ainoastaan viestin lähettäjälle eli vitsiniekalle. Vastaanottajalla on eittämättä vapaus olla reagoimatta toivotulla tavalla. Aitoon huvittuneisuuden tilaan on vaikea itseään hyvää hyvyyttäänkään pakottaa. Valitettavaa on, että vitsin yksi perin jalo ja tärkeä päämäärä, mielihyvän tuottaminen, jää tällaisissa vuorovaikutushakuisuuksissa toteutumatta. Vitsissä, myös kyseisessä tienvarsitaulussa – olettaen, että tarkasteltavana oleva muotoilu on kyseistä päämäärää tavoittelemaan tarkoitettu – on kuitenkin vielä kyseisen vitsityypin kolmas osapuoli, nimittäin vitsin kohde, tässä tapauksessa onneton, heitteille jätetty koira. Tälle viatttomalle luontokappaleelle ei ehkä loppupeleissä sittenkään naura kukaan? Ai niin. Tiedä sitten.  

Vitsin kerrontatekniikasta riippuen pääpainon voi katsoa olevan vaikkapa itseilmaisun tavassa. Joku tykkää mitellä virtuositeetissa sanakikkailun ja kerronnan rakenteiden kimpussa. Mitä näppärämpää, sen hauskempaa. Jos keskittyy pelkkiin sisältöihin, yhden klassisen käsityksen mukaan vitsien taustalta löytyvät pontimet liikkuvat harmittomiksi luokiteltavista, näistä lähinnä itsetarkoituksellisista sanaleikeistä aina vaikuttamaan pyrkiviin ns. tendenssivitseihin saakka. Jälkimmäisissä tavoitteena voi olla joko aggressiivisuuden, ivailunhalun tai puolustautumisen palveleminen. Tähän kategoriaan kuuluu myös paljastamiseen tähtäävyys, kuten ns. obseenien, eli rivojen vitsien ollessa kyseessä. Tällöin pyritäään nostattamaan seksuaalista mielihyvää ja kiihottuneisuutta. ⁽ ¹

Onko tulkittava, että yhteiskunnallistenkin debatointien tuoksinassa jotkut vitseiksi tarkoitetut heitot päätyvät äkkiseltään kaikenmoisiksi erinäisiin kansanryhmää tai vaikkapa tietyllä tavalla ajattelevia naisia vastaan kohdistuviksi mahdollisiksi yllyttämisiksi silkasta väärinkäsityksestä tai toisten osapuolien huumorintajuttomuuden vuoksi? Todella ikävää. Ehkä vielä ikävämpää, jos yllyttämiset ovat enemmän tai vähemmän tiedostamattoman tahallisia. 

Oli miten oli, soisi, että jos ja kun minkäänlaista haavoittuneisuutta jossakussa ilmenee, sitä pyrittäisiin lähestymään anteeksipyynnöin eikä osoituksena valta- tai mediapelistä, varsinaisen asiakysymyksen ohittamisena, huomion suuntaamisena toisaalle tms. Jupakka on kuitenkin taattu, huomio saavutettu. Päämäärä?

Edellä viitatun, vitsien analysoijanakin meritoituneen klassisen ajattelijan sanotaan ennakoineen kansallissosialismin nousun kauan ennen toista maailmansotaa. Joskus vaikuttaa siltä, että taitavat demagogit löytävät ajasta riippumatta keinot vaikuttaa, vietellä joukkoja teesiensä taakse. 

Toisaalla ihmisen leikillisyyttä tutkinut historioitsija määritteli niin ikään ennen sotia juurikin leikkiaineksen esiintyvyyttä sen ajan yhteiskuntaelämässä yleensä:

"--on jo heti etukäteen selvää, että siinä voidaan päätyä kahdenlaiseen tulokseen. Ensinnäkin on sellaisia leikkimuotoja, joita käytetään enemmän tai vähemmän tietoisesti palvelemaan jotakin sosiaalista tarkoitusta. Sellaisessa tapauksessa ei suinkaan ole kysymyksessä kulttuurin ikuinen leikkiaines, joka on kirjamme aiheena, vaan jonkinlainen väärinpeluu. Sitä paitsi on mahdollista, että kohtaakin ilmiöitä, jotka pintapuolisesti tarkastellen näyttävät sisältävän jotakin leikinomaista, mutta joutuukin harhateille."⁽ ²

                                                                                                                    

                                                                                                                                    22. 7. 2021. 

______________

Viittteet:

¹ ⁾ Sigmund Freud: Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. Love Kirjat Helsinki. 1983. 

² ⁾ John Huizinga: Leikkivä ihminen. WSOY. 1984. S. 234