"Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa", mutta mikä irrottaisi viittomakielenkannat?

Suomen ensimmäisen kuurojen koulun
 ja viittomakielisen yhteisön perustajan,
Carl Oscar Malmin museohuone. 
Valkea talo. Helsinki. 2021.

Tuttavalla on vaikea-asteinen kuulovamma. Ilman kuulolaitetta hän on käytännössä kuuro. Kuulolaite ei kuitenkaan palvele kaikissa tilanteissa. Ympäristöstä riippuen ääniaaltojen vastaanotossa on omat ongelmansa. Hän on kehittänyt itselleen huuliltalukutaidon. Kasvatusalan lähityöläisenä hän on viimeaikoina törmännyt kommunikaatiossaan maskimuuriin. Työyhteisössä tilanne on ajautunut kriisiin. Esimiehen johdolla on ryhdytty mukauttamistoimiin. 

Toisen tuttavan teini-ikäinen lapsi on samantyyppisessä tilanteessa. Täysimittaisen työelämän tuomat haasteet eivät ole vielä ajankohtaisia, mutta sosiaalinen eristäytyneisyys syö nuorta enemmän kuin etäopetuksenkaan tuoma väliaikainen olosuhde. Teknologia ei kokonaan korjaa eikä korvaa yhtä, kuulon varaan perustuvaa kommunikaatioväylää. 

 Suomessa on n. 700 000 huonokuuloista. ⁽ ¹ Heidän joukossaan voisi olla henkilöitä, jotka saattaisivat   hyvinkin hyötyä viittomakielestä, joka on kaikessa kekseliäisyydessään ja ilmaisuvoimassaan nerokas  osoitus ihmisen kyvystä sopeutua. Viittomakieli ei kuitenkaan itsestäänselvästi lukeudu huonokuuloisten  keinovalikoimaan. Miksi? 

Yksi tapa kartoittaa tämänhetkistä viittomakielisten määrää Suomessa on tarkastella tulkkauspalveluiden järjestämisestä vastuussa olevan Kelan tilastoa  viittomakielen tai viitottua puhetta käyttävien  kokonaismäärästä:  heitä on suhteellisen 

vähän: 2800.  ⁽ ¹ ﹐² Aluehallintovirastojen tietojen valossa varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen piirissä viittomakieltä käyttävien vahvuus on ollut yhteensä 45  (2019) .  Kuurojen vanhempien kuulevat lapset, ns. CODAt (Children of deaf adults) on tilastoitu kokonaan toiseen kategoriaan. ⁽ ³ Koska väestörekisteriin voi merkitä vain yhden äidinkielen, kaksikielistä peruspalvelua ei ole mahdollista saada. 

Voi vain harmitella, miten suuren potentiaalisen lisän tuo yli puolimiljoonainen kommunikaationsa kanssa kipuileva joukko voisi tuoda viitottujen kieltemme – suomalaisen ja ruotsalaisen viittomakielen – pieneen käyttäjäryhmään. Suomessa on lainsäädännöllisesti hyvät lähtökohdat viittomakielisten palvelujen takaamiselle. Käytännössä tilanne on riittämätön. Vaikuttaa siltä, että keinot ovat kateissa. 

On helppo päätellä, että kyseisten 2800 henkilön asioinnin kannalta tulkkaus on välttämätöntä. Kuurolla ei ole paljon vaihtoehtoja. Onko kuitenkin miellettävä, että viittomakielisten henkilövahvuuden ylläpito on ainoastaan tulkkipalveluihin turvautuvien varassa? Ei voi välttyä ajatukselta, että jos viittomakieli olisi edes jossain määrin levinnyt laajempaan käyttöön, esim. juuri huonokuuloisten keskuudessa, kieli olisi näkyvämpää, käyttöaste korkeampi, paine ja tarve konkreettisten toimien järjestämiselle suurempi ja monet kohtaamiset kuuroille saavutettavampia. 

Millainen maailma tästä näkökulmasta katsottuna olisi, jos viittomakielen evoluutiota ei olisi katkaistu?

Kuurojen opetuksessa alettiin siirryttyä oralismiin, puhemenetelmään 1800-luvun lopulla. Taustalla vaikuttaneet voimat liittyivät evoluutio-oppiin ja kansalliseen voimaantumiseen. Aivan kuten muidenkin kieli- ja kulttuurivähemmistöjen kohdalla, sopeuttamistoimet nähtiin tuolloin edistyksellisinä ja käytännöllisinä. Siitä huolimatta, että puheen prosessointi on saumattomasti yhteydessä kuuloon, kuurot lapset laitettiin käsittämättömällä tavalla kilpailemaan keskenään tässä perin vaikeasti saavutettavassa puheaparaatin käytössä  – tiedollisen opetuksen kustannuksella.

Viittomisesta rangaistiin, useinmiten lyömällä. Kielitaitoiset kuurojen lapset opettivat ummikoille salaa viittomista kuurojen koulujen asuntoloissa aina kun valvova silmä vältti. Panna ulottui sadan vuoden päähän. Kieli säilyi kuitenkin kuurojenyhdistystoiminnan ja seurakuntatyön ansiosta. Kuurojen vahva identiteetti ja kulttuuri ovat osoitus niiden kunnioitusta herättävästä elinvoimasta. 

Kuurot itse kokevat joutuneensa historiansa aikana kielellisen ja kulttuurisen kansanmurhan 

kohteeksi.⁽⁴ Sen lisäksi, että kuuroilta vietiin tuolla ajanjaksolla oikeus kieleen, itseilmaisuun ja omaan kulttuuriin, tyrehdytettiin mahdollisuudet näiden sisäsyntyisyyteen pohjautuvien luonnollisten kielien moninaisten käyttötarkoitusten täysimittaiselle kehittymiselle ja tutkimiselle.

Mustien kansalaisoikeuksien puolesta kampanjointi USAssa 1960-luvulla vaikutti myös kuurojen voimaantumiseen Deaf Power ja Deaf Pride -liikkeiden myötä. Viittomakielten tutkimus alkoi, rakenteen piirtymisen myötä ne tunnustettiin muiden luonnollisten kielten joukkoon.  Viittomakielet alkoivat saada uudelleen näkyvyyttä. Ne hyväksyttiin taas opetuksen kieleksi, kielten arvo ja merkitys palautettiin. Niin hankalalta kuin kuulolaite- ja puheterapiakuntoutus joidenkin kuurojen lasten mielestä tuntuikin, se ei sulkenut pois oikeutta käydä koulua omalla äidinkielellään. 

Ikävä kyllä, viittomakielen uusi tuleminen tyrehtyi 1990-luvun lopulla sisäkorvaistutteen myötä. Pään sisä- ja ulkopuolelle asennettava implantti on kuuleville vanhemmille tae siitä, että mahdollisimman yhteneväinen aistimaailma lapsen kanssa on mahdollinen. Luonnollista on, että ääni-impulssien vastaanottamisen katsotaan helpottavan elämää. Laite ei ole kuitenkaan täysin ongelmaton käyttää. Kuuloon saattaa jäädä harmaita alueita. Kuuron lapsen sosiaalisen kanssakäymisen täysimittaisia edellytyksiä sisäkorvaistute ei siis välttämättä ratkaise. 

Viittomakielen itsestään selvää käyttökelpoisuutta huonokuuloisen lapsen kielellisen ja psyykkisen identiteetin muodostumisessa ei yksiselitteisesti tunnusteta. Yllättävää kyllä, näin ei tapahdu edes syntymäkuuron lapsen ollessa kyseessä. Kielellisen ja sosiaalisen kehityksen perusta on kuitenkin yksi eheä kommunikaatiopohja. Kerrotaan, että vallalla olisi käsitys, jonka mukaan viittomakieli hidastaisi puheen kehitystä. Todisteita tälle ei kuulemma kylläkään löydy. ⁽⁵

Viittomakieli ja viittomakielinen ympäristö voisivat tarjota vaihtoehdon eriasteisten kuulemisen haasteiden ja teknisten apuvälineiden kanssa tuskaileville. Sen suoma väylä ei petä, vaikka laitteiden patterit loppuvat, säädöt pettävät ja uuvuttavat. 

Se, että lähikouluperiaatteen nojalla yleisopetukseen integroidut, täysin viittomakieliset kuurot lapset saattavat tarvita omasta näkökulmastaan eheää ympäristöä, missä opetus ja kanssakäymenen tapahtuu ainoastaan visuaalisen väylän kautta, on oma asiakokonaisuutensa. Lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta sekin kuuluisi ottaa huomioon. ⁽⁶

Perustus- ja perusopetuslakiin vetoaminen saattaa tuntua yksittäisistä erityisiä tukitoimia tarvitsevien lasten vanhemmista työläältä ja raskaalta, mutta se on heidän velvollisuutensa lasta kohtaan, tulevaisuutta kohtaan. ⁽ ⁷

Sopii toivoa, että tämän päivän lapsen oikeudet olisivat huomisen yhtäläisiä oikeuksia.

                                                                                                                                        29. 4. 2021.

______________

Viitteet:

  1)    Liisa Kauppinen ihmisoikeusjuhlaseminaarissaan 10.5. 2019.

         Kohdassa 43:55 - 44:40

  2)    Päivi Rainò ja Gun-Viol Vik: Tulkkausalan tulevaisuudennäkymät  

         Humanistinen ammattikorkeakoulu julkaisuja 113. 2020. s. 84

  3)    Patio. Aluehallintoviraston aineisto- ja raporttipalvelu 

  4)    Markku Jokinen: Kuurojen oma maailma -kuurous kielenä ja kuttuurina. 2000. Teoksessa

         Anja Malm (toim.) Viittomakieliset Suomessa. Finn Lectura. 2000. s.96.

  5)    Liisa Kauppinen Ylen Aamussa 16.7.2019.

         Kohdassa 2:07 - 3:54

  

  6)   Tutkija Maarit Widberg-Palon haastattelu. Yle uutiset viittomakielellä  1.10. 2016.

        

  7)  Hei, kato mua! Vuorovaikutus ja hyvinvointi kuurojen ja huonokuuloisten lasten elämässä

        s. 82