Pienen isänmaan sisukas äidinkieli – ehjän identiteetin velvoitus: rakenna, älä rajaa!
"Kun puhuttu kieli kirjoitettiin ylös, se muuttui vallankäytön välineeksi. Kielestä oli tullut tapa johtaa ja koordinoida monimutkaisia, yli sukupolvien jatkuvia pyrkimyksiä, kuten kaupunkivaltioita, verojenkeruuta tai uskontoja."⁽ ¹
I
 |
| Rihvelitaulu. Kotimuseo. Uurainen. 2019. |
On linjattu, että muilla puheentuottamismekanismiin osallistuvilla anatomisilla osilla –keuhkoilla, kurkunpäällä, suulla, nenällä, henkitorvella– on ensisijaisesti elämän kannalta tärkeämpiäkin funktioita kuin puhe: haistaminen, maistaminen, hengittäminen ja nieleminen. Ihmisen puheen ja kielen täsmällisemmässä jäljittämisessä kieliluun fossiili on kuitenkin ollut eräänlainen missing link.
Kukaan ei voi kieltää oman kielen ja kulttuurin merkitystä omassa elämässään. Sinnikäs suomi on yksi niistä hengitysilman ja ääntöväylän yhteisvaikutuksessa syntyvistä omintakeista äännejonoista, jotka sitoivat yhteen kulttuurisia kokemuksia myös aikana, jolloin keisari-ja kuningasjohtoinen valtakunta-ajattelu alkoi väistyä kansallisvaltioaatteen myötä.
Fennofiliaksi, suoranaiseksi fennomaniaksikin muuntunut tiedostavuus suuriruhtinaskunnan kieliasioissa sai alkunsa ruotsinkielisten keskuudessa. Tuo oppineisuuden suhteen suomenkielistä asujaimistoa etuoikeutetumpi väestönosa alkoi ajaa suomen kielen asemaa. Alettiin kehittää koulutusjärjestelmää, perustaa sanomalehtiä. Jaettu tietoisuus kansallisesta identiteetistä levisi.
Itsenäisyyden tavoittelun keinovalikoimassa syntyi sittemmin koulukuntaeroja. Siinä missä osa katsoi, että sorroksi luokiteltavasta painostuksesta huolimatta suhdetoiminnassa itsenäistymiskamppailun vastapuolen kanssa oli syytä noudattaa lojaaliutta, toiset katsoivat moisen mielistelyn ja politikoinnin vievän terää maltillisemmaksi mieltämältään linjalta, jossa kulttuuri ja kansansivistys siivittäisivät pyrkimyksiä pikku hiljaa ns. luonnollista tietä. Mahtipontinen emämaa edusti vaaralliseksi miellettyä imperialismia. Aiempi isäntä oli Itämaansa jo menettänyt ja Pohjanlahden toiselle puolelle suunnatun kulttuurivaihdon kannattaminen tuntui täältä katsottuna turvallisemmalta, kannattavaltakin. Mielistelyä tai ei, suhteellisen onnistuneen diplomatian ja politikoinnin osoituksena voinee pitää sitä, että saatiin aikaiseksi kieliasetus, kielireskripti (1863) ja suomi sai lisää elintilaa.
Oli kieltämättä reilua, että sääty-yhteiskunnan aikaiset valtasuhteiden vääristymät alkoivat pikku hiljaa kansallisen heräämisen myötä oieta. Talonpojat ja säätyjen ulkopuoliset muodostivat tätä "rahvaan kieltä" käyttävän ehdottoman enemmistön. Heistä jälkimmäisillä (n. 70 %) ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa yhteisiin asioihin. Sittemmin itsenäinen kansakunta muodostettiin kuitenkin täten ikäänkuin heidän ehdoillaan. Pääväestön kieli sai virallisesti valta-asemaa tavoittelevan lainvoiman ja suomen kielelle rakentuva kansallisvaltio toimi demokratian mahdollistajana.
Sosiologin tulkinta Raamatun Baabelin torni -hankkeen kariutumisesta piirtää opetuksen, jonka mukaan yhden ja saman kielen harhaisesti voimaannuttamat kiipijät olisivat tarvinneet muistutuksen erilaisuuden ja monimuotoisuuden merkityksestä.
Se, että vastaitsenäistyneessä Suomessa ei nähty aiheelliseksi pitää huolta omien rajojen sisälle jääneiden kieli- ja kulttuurivähemmistöjen moninaisuuden vaalimisesta, oli vähemmän reilua. Päinvastoin: kun kansallista yhtenäisyyttä ja identiteettiä rakennettiin ulkoisesti suhteessa entisiin emämaihin, se tapahtui osittain omien kieli- ja kulttuurivähemmistöjen kustannuksella. ⁽ ² Koettiin, että erilaisuuden tunnustaminen toisi särön yhteisöllisyyden pönkittämiseen.
Sivistynyttä oli, että esim. juutalaiset saivat kansalaisoikeudet heti itsenäistymisen tapahduttua ja romanit heti ensimmäisen perustuslain valmistuttua. Tästä huolimatta sekä romanien että saamelaisten kohtalona oli jäädä toinen toistaan vastenmielisempien sulauttamistoimien kohteeksi. Tuntuu uskomattomalta, jos ja nähtävästi kun niiden katsottiin koituvan molempien, sekä pääväestön että kyseisten kieli- ja kulttuurivähemmistöjen parhaaksi.
Mitään neuvotteluiksi luokiteltavia toimia näihin ratkaisuihin tuskin sisältyi. Tästä kielii sekä saamelaisten että romanien narratiiveissa esiintyvä termi “pakkosulauttaminen", jonka voi todella sanoa lukeutuvan kansallisuusaatteen käyttömahdollisuuksista niihin pieleenmenneisiin.
5. 4. 2021.
Kuunneltua ja luettua:
Kommentit
Lähetä kommentti