"Olkaamme siis suomalaisia!" Ruotsi-Venäjä -maaottelun pelinappula Suomen voitokas polku lukutaitoiseksi kansaksi – kuinka tie vei periferiasta sivistyksen porteille ja rihvelitaululta ihmeitätekevän digitalisaation armoille
Muutoin ylipäänsä waltakunnan aineelliset ja siweelliset woimat saiwat tällä hallituskaudella lujan jännityksen; mutta edellä kaiken oli järjestys aian tunnussana. W. 1686 ulos-annettiin uusi kirkkolaki, se sama joka meidän maassa wiime aikoihin saakka on woimassa ollut , ---
- Yrjö Koskinen: Suomen kansan historia. 1881 -
****
Ruotsin ja Suomen erotessa vuonna 1809 vuoden 1686 kirkkolaki siirtyi sellaisenaan Suomen suuriruhtinaskunnan lainsäädännöksi keisari Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäiville antaman julistuksen mukaisesti. Suomen kirkon piirissä eli silti pelko toisuskoisen hallitsijan mahdollisesta tulevasta uskontopolitiikasta. Katsottiin sen vuoksi, että kirkolle olisi saatava itsenäisempi asema. Keisarin suostumuksella senaatti asetti 1860-luvulla komitean uudistamaan kirkkolakia --- kirkolle tuli oma lainsäädäntöelin, kirkolliskokous.
- Jaakko Numminen: Kirkko keskellä yhteiskuntaa. 2015 -
****
Turun piispa Iisak Rothovius vaati 1600-luvun alkupuolella lapsia lukuunottamatta kaikilta kristinopin pääkappaleiden osaamista. --- vaatimukset --- rajoittuivat ainoastaan ulkolukuun ja ulkoaopitun ymmärtämiseen. Kansan sisälukutaidon opetus annettiin vuoden 1686 kirkkolaissa papiston ja etenkin lukkareiden huokeksi. --- Aleksanteri II: n valtaannousu toi mukanaan Suomeen perustuslaillisen ajanjakson, joka mahdollisti laajemman ja syvemmän kansanopetuksen saattamisen voimaan. Vuonna 1858 keisari hyväksyi senaatin esityksen Suomen kansakoululaitoksen perusteista.
- Mikko Oikari: Uuraisten kirkonkylän koulu 1889-1989 -
****
En usko, että tekoäly pystyy replikoimaan ihmistä sellaisena kuin ihminen on – vaikka koko ajan mitataan tekoälyä sillä, että osaako se tehdä niitä asioita mitä ihminen tekee – niin mä en usko, että siitä tulee niinkuin ihmisen kaltainen, kuten monesti nää science fiction -elokuvat esittää. Mä uskon siihen, että mitä älykkäämpää teknologiaa meillä on käytössä, sitä paremmin me pystytään viemään ihmiskuntaa eteenpäin, ratkomaan niitä valtavia ongelmia, joita meillä on.
- Tero Ojanperä. 2026 -
 |
| Yrjö Koskinen: Suomen kansan historia. 1881. |
Tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäluvun lopulla ei käyty mitään maan sisäisiä kulttuurisotia. Eikä oikeastaan taidettu ymmärtää paljoa minkään identiteettipolitiikankaan päälle. Silti pinnan alla oli selvästikin jotain kipeää, kenties sellaista sisällissodan jälkeensä jättämää kahtiajakoisuutta, jota eivät edes talvi- ja jatkosodat olleet onnistuneet kokonaan häivyttämään. Pikku kunnassa oli kaksi urheiluseuraa, eri tavoilla järjestäytyneitä kauppaliikkeitä, seurakunnissa oli valinnanvaraa, protestanttisen kristillisyyden taivaan alla herätystä koettiin pienemmissäkin yhteisöissä. Tuhatkahdeksansataaluvun puolivälin Suomen ruotsinkielisen sivistyneistön toimesta perustetun fennomaanisen kansanherätyslikkeen ilmentymiä, erilaisten yhdistystoimintojen harjoittamiseen tarkoitettuja seurantaloja oli aikoinaan saatu rakennettua kirkonkylälle kaksi.
Koululaiset eivät tästä hajonnasta ihmeemmin välittäneet. Sinne mentiin, minne vanhempien esimerkki näytti vievän, sen kummempia kyseenalaistamatta. Tuolla päin oman vuosiluokan kohdalle juuri ennen opintien alkua voimaan saatettu peruskoulu-uudistus lienee ehtinyt aurata tietä tietynlaiselle tasavertaisuuden eetokselle. Käytännössä oli kyse siitä, ettei lapsen perheineen enää tarvinnut kymmenen vuoden rajapyykin kohdalla ikäänkuin karsiutua, tehdä valintaa korkeampaan koulutukseen johtavan oppikoulupolun ja kaikille yhteisen alun mahdollistaneen kansakoulupohjaisen tien välillä pääsykokeisiin osallistumisen muodossa.
Yksi jakautuneisuudesta viestivä tapaus oli kuitenkin harvinaisen silmiinpistävä. Kävi niin, että yläasteen rehtorin itsenäisyyspäivän puheessa esimerkiksi nostettu, itsenäisyyttämme peilaava, potentiaalinen arkisen elon ilmenemismuoto oli muutamille opettajakollegoille liikaa. Rehtori havainnollisti alle rippikouluikäisille konkreettisen skenarion, että jos emme olisi itsenäisyyttämme voineet pitää, kylällä astelisivat nyt miliisit. Opettajienhuoneessa syntyi pattitilanne. Rehtori päätyi viimein jokapäiväisessä rutiininomaisessa aamunavauksessa siteeraamaan ääni väristen Uuno Kailasta ja ilmoittamaan siirtyvänsä pois virastaan – "paljain jaloin, ammottavat haavat kantapäissä." Myöhemmin joku aamunavaus sisälsi virkaa tekevän kollegansa pienimuotoisen informatiivisen sivuhuomautuksen, että opettajienhuoneessa hakataan nyt nauloja edeltäjän arkkuun. Kohta kyseistä matematiikan lehtoria saattoi enää nähdä raitilla ajamassa vanhaa Volvo Amazonia maiharin huppu päässä, kivettyneet kasvot kalpeina.
Suorastaan pelottaa, onko siitä tosiasiasta, että ainoastaan viisikymmentäkuusi prosenttia peruskoulun päättävistä oppilaista omaa vain tyydyttävän lukutaidon kulttuurisodanomaiseksi tai muuten vaan mielipiteitä jakavaksi sytykkeeksi. Niin nyt kuitenkin on päässyt tapahtumaan, että jonkintyyppistä analfabetiaa valmistuvien joukossa todistettavasti esiintyy. Ei välttämättä ole lohduttava tieto sekään, että OECD-maissa suuntaus on vielä ankeampi, pistehäviö Suomelle luvuin 490-476. Huolta lisää, että toisen asteen aloittavien vv. 2019-2024 mitattu nuorten luku- ja kirjoitustaitokin on jatkanut ainakin Suomessa koronavuosina alkanutta heikentymistään. Ei liene yllätys, että sekä ensimmäisen ja toisen sukupolven maahanmuuttajaoppilaiden keskuudessa ongelma on keskimääräistä suurempi.
Voisi heittää, onko tendenssillä lopulta kovinkaan suurta painoarvoa, kun jokaisen taskusta löytyy esim. tekoälyä hyödyntävä tietokone, jonka ihmeitätekevyys ei ole vielä saavuttanut täyttä kapasiteettiaan laisinkaan. Ehkä täällä ei kohta tarvitsekaan osata lukea, ainakaan suomenkielellä, vaan sen korvaa jokin tilannesidonnaisempi ratkaisu. Ei ole kovin kaukaa haettua, että kyseinen tekoälyyn yhdistetty "uhka vai mahdollisuus"-puntarointi tuntuu olevan sisäänajettu tähän maailmanaikaan. Suomalaisen tutkijan mukaan kansainvälisten kokoontumisten "keskustelut filosofien, matemaatikkojen, insinööritieteilijöiden ja kauppatieteilijöiden kanssa päätyvät aina jossain vaiheessa kahteen asiaan, geopolitiikkaan ja tekoälyyn." Molempien myllerryksen määritellään alkaneen v. 2022.
Vannoutuneena Suomi-fanina mieli palaa aina siihen, miten täällä on osattu rämpiä itsepäisen sinnikkäästi suurvaltojen puristuksessa ja onnistuttu pitämään kiinni kansallisesta identiteetistä, joka on poikkeuksellisen pitkälle kiinnittynyt tähän omalaatuiseen kieleen. Tuntuu sietämättömältä menetykseltä, jos vaikka vain teoriassa joutuisi kärvistelemään tulevaisuusskenarion kanssa, jossa taiten ja yhteisvoimin saavutetusta omanlaisestaan brändistä ajauduttaisiin vaikka lukutaitokadon myötä pikkuhiljaa luopumaan. Antaako mennä vaan?
Lukutaitoisuutemmekin historiaa skannaillessa oli suorastaan huvittavaa törmätä yhden vuosia sitten Suomen historiasta tehdyn ansiokkaan televisiotuotannon saamaan katsojapalautteeseen. Jotkut olivat suivaantuneet "Suomi on ruotsalainen"-sarjan näkökulmasta, jonka mukaan olemme perineet entiseltä lähes seitsemänsadan vuoden aikaiselta emämaaltamme jotain sangen toimivaa infrastruktuuria koululaitoksesta, kuntahallinnosta, oikeuslaitoksesta ja sosiaalihuollosta lähtien ja että olemme ikäänkuin kiitollisuudenvelassa länsinaapurillemme. Ei ollut auttanut, että kyseisen, v. 2012 julkaistun sarjan alkajaisiksi juontaja näkyy olleen toimitettu rajan taakse demonstroimaan ns. vaihtoehtoista todellisuutta. Taustalla avautuu esimerkki Neuvostoliiton Brežnev-aikakauden suhteellisen ankeanoloisten elementtitalojen nukkumalähiöstä. Pontevanoloisesti kerrotaan suomalaisen kansantaiteilijan tokaisseen, että jos tekee mieli nähdä millainen Suomi olisi ilman Ruotsin vaikutusta, voi tosiaan mennä itärajan taakse katsomaan.
Jostain syystä huvittavana näyttäytyy myös, että kyseisellä konseptilla toteutetun seuraavan tuotannon, v. 2014 valmistuneen, nähtävästi Krimin valtauksesta riippumatta loppuvuonna 2015 esitetyn "Suomi on venäläinen" vastaanoton mukaan myös tämä näkökulma, että on täällä vissiin paljon venäläistäkin perimää, sai myös osan katsojakunnasta repeämään liitoksistaan. Sarja poistui kyseiseltä palvelimelta muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa sitä voi käydä katsomassa.
Karvasta hämmennystä itänaapurille edustanee puolestaan ajatus, että Viipurin linnan kuva on päätynyt koristamaan Ruotsin historiasta toimitetun kirjasarjan yhtä osaa. Läntinen Karjala ja Viipurin linnaläänipäs ehtivätkin olla osa Ruotsia lähes viidensadan vuoden ajan! Tässä yhteydessä uskaltanee Ruotsin taustatuella muistella, kuinka "laulumaa" ehti käväistä osana itsenäistäkin Suomea. Mainituista alueista tuli osa suuriruhtinaskuntaa vuodesta 1812 ja Tarton rauha (1920) vahvisti linjan Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseksi valtionrajaksi.
Ruotsalainen saattaa punastua kiitollisuudenvelasta miettiessään, kuinka saimme pidettyä rajalinjat heille otollisessa mallissa toisen maailmansodan lopputulemana, samalla kun he itse pitivät huolen, ettei joillekin länsivalloille annettu mahdollisuutta päästä auttamaan meitä talvisodassa heidän mantujensa kautta. Tästä suomalaisten muistutetaan kantavan katkeruutta. Jos kyseinen siirto olisi päästetty tapahtumaan, se olisi ruotsalaisen historiantuntijan mukaan kuulemma paljastunut vain Brittien juoneksi liittoutua Neuvostoliiton kanssa Saksaa vastaan. Jää pohdittavaksi, millaisena tilanne olisi näyttäytynyt ja millaiseksi se olisi kehittynyt Suomen kohtaloa ajatellen. Mainitaan myös, ettei ruotsalaisten tarvinnut myöskään kantaa kyseisen rajauksen tehtyään huolta siitä, josko Brittejä olisi mahtanut kiinnostaa ohikulkumatkalla heidän rautamalminsa.
Suomen ansioksi Ruotsin näkökulmasta luetaan kyseisessä haastattelussa yllättäen myös, ettei heidän tarvinnut liittyä aika pian maailmansodan päätyttyä perustettavaan NATO:on. Seikan mainitaan käyvän ikäänkuin voitosta Neuvostoliitolle, vaikkeivat he Suomea saaneetkaan miehitettyä. Tarkemmin ajateltuna voinee lisätä, että kaikki säästyivät tulkinnalta, jossa kyseisen, yhden, toisen maailmansodan ehdottoman voittajamaan Ruotsin liittyminen NATO:on olisi ollut provokaatiota. Ruotsi-Venäjä -maaottelussa Suomesta -tarinaan lukeutuu kuvaava anekdootti, että vaikka ruotsalaiset eivät osanneet päättää oliko Suomenlinna puolustusta vai hyökkäystä varten rakennettu, sen mainitaan provosoineen Aleksanteri I :stä. Hän ei kuulemma ollut v. 1808 niinkään kiinnostunut Suomesta kuin maailmanluokan mittakaavassakin kertakaikkisen edistyksellisestä, Ruotsin kaikkien aikojen suurimmasta rakennushankkeesta ja koko senaikaisen Pohjois-Euroopan "korkeateknologisimmasta" linnoituksesta. Se piti saada.
Suomalaisen on kai pakko hyväksyä, kuten aate- ja oppihistorian asiantuntija kiteyttää, että jos tykkää sisäistää ajatuksen "Yksi mieli – yksi kieli", joutuu samalla kieltämään oman historiansa ja kulttuurinsa. Ei kuulemma kannattaisi tuudittautua monoliittiseen ajatukseen, että olisi olemassa jokin empiirinen väestö, joka olisi lähtökohtaisesti yhtenäinen. On esim. ollut kaksi uskontoa, kuten Helsingin etelärannan kaupunkisilhuetti turisteille oivallisesti seikan havainnollistaa kristillisyyden itäisen version, kreikkalaiskatolisen, ortodoksisen uskon koodistoa noudattavan Uspenskin katedraalin ja luterilaisuutta henkivän tuomiokirkon konkretisoimana, joita molempia tasaveroisuuden nimissä alkoi Aleksanteri II aikoinaan puuhata. On ollut nämä kaksi kieltäkin: suomi ja ruotsi. Sata vuotta sitten oltiin itsestäänselvästi monikulttuurisia; jopa "pohjan perukoilla" Oulussa kuulemma puhuttiin useampia kieliä, Itämeren rantamilta kantautuvia.
Vaikkei kaikkien historioitsijoiden tulkinnoissa ajatusta siitä, että lukutaidon edistäminen on organisoitunut alkujaan kirkon kautta, nosteta kovinkaan korkealle, voi helposti päätyä puoltamaan toisenlaistakin näkemystä. Siitä huolimatta, että taustalla vaikuttaa kenties turhan pintapuolinen oikominen, ei voi välttyä seuraamasta kehityskulkua, joka alkoi Suomen kohdalla Helsingin kaupungin perustajan, Kalmarin unionista irtaantumisen jälkeen Ruotsin kuninkaaksi päätyneen Kustaa Vaasan edistämästä uskonpuhdistuksesta. Vaikka mainitaan, että kristinuskoon on aina liittynyt vahvasti kasvatuksellinen tavoite – piirre ei siis ole luterilaisuuden katolisuuteen tuoma lisä – Suomen kannalta siirtyminen luterilaisuuteen merkitsi oman kirjakielen syntyä. Luterilaisuudelle leimallinen sivistyksellinen kansanvaltaisuus merkitsi painotuksen siirtymistä laaja-alaisempaan kansanopetukseen, jonka visioitiin juurruttavan ihmisiin sekä uskonoppia että oikeanlaista alamaisuutta, yhteiskunnassa olemisen taitoja, yleistä sosiaalisen olemisen koodia ja elämänkaaren vaalintaa. Tähän kaikkeen liitettiin lukutaidon edistäminen.
Brittiläisen yhteiskuntahistorioitsijan teoksessa "The Rise of Mass Literacy" Ruotsi-Suomi mainitaan ihan Euroopan mittakaavassakin merkittävänä edelläkävijänä kansanopetuksen organisoimiseen tähtäävissä toimissa. Vuonna 1686 voimaantulleen kirkkolain myötä tässä Skandinavian osassa alettiin järjestäytyä uudella tavalla ja keksiä keinoja keskusvaltaisen yhtenäiskulttuurin luomiseksi. Kun lukutaidon tavoittelua alettiin sitouttaa muihin maallisen elämän käänteisiin – ehtoolliselle osallistumiseen, seurakunnan täysjäsenyyteen ja avioliiton solmimiseen – syntyi sivutuotteena mm. nykyisen väestörekisterin ensimmäiset kehitelmät. Kaikissa maailman kolkissa ei olla vielä tänä päivänäkään ylletty vastaavaan luettelointiin, joka Ruotsi-Suomessa evoluoitui tähän pisteeseen kirkonkirjojen pohjalta muun muassa lukutaidon osaamista kartoittavien rippikirjojen myötä. Ihmisiä tuupittiin katekismuksen ulkoaopettelun ja omin sanoin todennetun luetunymmärtämisen kautta kohti "järjellistä lukemista", sisälukutaitoa. Osaamistaan piti kehdata todistaa omaavansa koko seurakunnalle julkisissa kinkerikuulemisissa. Tuhatseitsemänsataakolmekymmentäluvulla vakiintuneen rippikoulutuksen kerrotaan ennakoineen oppivelvollisuuteen vertautuvaa järjestelmää.
Kansakouluasetuksen asettamisen aikoihin (1866) oltiin jo luotu edellytykset uudenlaiselle organisoitumiselle tuoreen kuntauudistuksen myötä. Kirkko seurasi tendenssiä ja v. 1869 kirkkolaki erotti koulutuksen kristinuskonharjoittamiseen oleellisesti nivoutuneesta velvoitteesta. Kyseiselle vuosikymmenelle mainitaaan ajoittuneen liberaalisen tradition käynnistyminen, joka korosti ihmisten tasavertaisuutta ja vapaamielisyyttä.
Kovalta kalskahtavan kirkkokurin puitteissa aikaansaatu ja ylläpidetty ankara lukutaitokampanjointi ja muun yhteiskuntakelpoisuuden kontrollointi kulki kuitenkin vielä tiiviisti muun kansanopetus ja -sivistystyön rinnalla kristinuskon puitteista virallisesti irtaannuttuaankin. Lukutaito oli edelleen sidoksissa ehtoollisellepääsyyn, joka oli vielä v. 1910 saakka puolestaan edellytys passin saamiselle ja avioliittoon vihkimiselle.
Aiemmin viitatussa modernin Euroopan lukutaitoa käsittelevässä teoksessa ylistetään juurikin Ruotsissa – siis meidän Ruotsi-Suomi -aikakautemme puitteissa – tavoitteeksi asetettua koko kansan lukutaitoa edistävää kirkon masinoimaa systeemiä. Kiinnitetään kuitenkin huomiota, kuinka lukutaito "irrotettiin niistä keinoista, joilla yksilöt kommunikoivat keskenään, kuinka se taulukoiden ja kuvaajien avulla esitettiin moraalisena, sosiaalisena ja poliittisena ongelmana." Tahdotaan nostaa esiin näkökulma, että kun oppimiseen alettiin suhtautua mitattavana yhteiskunnallisena kategoriana, ei enää osattu antaa arvoa muille oppimisen muodoille, joilla lapsi maailmaan tutustui ja aikuisuuteen varustautui. Väitetään, että tästä seurasi identiteetti, joka oli irrallaan ja monessa suhteessa jopa vihamielinen kotona, naapurustossa ja myöhemmin työpaikalla tapahtuneelle oppimisprosessille.
Tähän liittyen on toinenkin lukutaidon historioitsija pohtinut, millaisia kaikenlaisia "uusia lukutaitoja" voidaankaan määritelllä olevan olemassa ja miten niitä olisi mahdollista edes mitata. Puhutaan esim. digitaalisesta lukutaidosta, visuaalisesta, tieteellisestä, laadullisesta, monikulttuurisesta, koodaus- ja laskennallisesta lukutaidosta, mikä kaikki kuulemma hajottaa tutkimuksen haltuunottoa. Oleellista näyttäisi olevan sen huomioiminen, että lukutaidon mittaaminen tapahtuu aina tietyssä sosiaalisessa ympäristössä, ettei lukutaito ole koskaan neutraali taito, vaan se heijastaa olosuhteita, joissa sitä käytetään.
Kieltämättä lempeänkuuloista lähestymistä. Voi miettiä, miten sitä voitaisin soveltaa Pisa-mittauksiin. Voiko sen tulkita toteutuneen armo- eli säälivitoskäytännössä, jonka mukaan tärkeintä on ollut koululaisen eteneminen luokka-asteelta toiselle – ei se, täyttyvätkö osaamisen edellytykset edes auttavasti? Oppimisen tulevaisuutta kartoittaneessa teoksessa mainitaan, että verrattain huonomman koulumenestyksen omaavien koululaisten kohdalla — joihin maahanmuuttajataustaiset usein kategorisoituvat mm. kielellisten haasteiden seurauksena — päälimmäiseksi nousevat ongelmat psykososiaalisessa kehityksessä. He uupuvat. Sitäkin pitäisi varmaan jotenkin mitata ja asiaan puuttua ajoissa.
Edeltävä, sotien jälkeen syntynyt sukupolvi on maininnut omasta lapsuudestaan ehtolaiskuulustelut. Kyseinen käytäntö näyttäisi olevan vieläkin keinovalikoimassa paikallisella tasolla, vaikka peruskoulu-uudistuksessa se katosi tukiopetuksen ja muiden pedagogisten tarkistusten myötä. Oli mahdollisuus kesän aikana ottaa kiinni osaamistaan, itseopiskellen, kuulusteluun osallistuen ja täten korottaa yhtä tai useampaa heikkoa arvosanaa välttääkseen luokalle jäämisen.
Viitisentoista vuotta sitten Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan harjoittelukoulun vanhempainillassa esiteltiin kasvatuspsykologian alan linjauksia nuorisolaisten jamasta. Lanseerattiin käsitettä "diginatiivi". Amerikassa vuosituhannen alussa käyttöönotettu termi kuvaa sukupolvea, joka ei ole kokenut aikaa ennen internetiä ja mobiililaitteita. Suomessa oltiin herätty huomaamaan, että nämä digitaalisen maailman alkuperäisasukkaat eivät olleetkaan välttämättä mitään it-osaamisen taitureita, joilla esim. koodaaminen ja muu ns. korkeamman tason tieto- ja viestintätekniset taidot olisivat olleet hallussa.
Tuolloin peräänkuulutettiin vastuullisempaa tietotekniikan opetusta kouluihin, jopa ns. pakollisten oppiaineiden muodossa. Taitaa olla niin, että esim. ajassamme tärkeäksi noussut medialukutaito sisältyy alleviivatusti yläkoulun suomi äidinkielenä -opetussuunnitelmaan, mutta johdatusta tietokoneella tapahtuviin koodauksen alkeisiin saatetaan sivuta vain muutaman oppitunnin puitteissa jonkun yläkoulun luokan matematiikan suhteellisen lyhyen jakson aikana.
Vanhempainillassa pidetyssä keskustelun alustuksessa ei esitetty kyseisen asiantuntijan toisaalla esittämää arviota, jonka mukaan tietoteknisesti lahjakkaat oppilaat viihtyvät koulussa huonommin, ovat kyynisiä ja että huono Pisa-menestys, jonka jo tuolloin katsottiin romahtaneen kymmenen vuoden takaiseen tasoon nähden, olisikin ollut seurausta opettajien heikosta digitaalisesta osaamisesta. Ei myöskään rohjettu lohkaista, että "Pisa on noussut meillä vähän päähän" ja että pitäisi uudistua ja ottaa kuulemma mallia Virosta, Euroopan digitalisoituneimmasta maasta, joka oli Pisoissakin mennyt ainakin Suomen ohi.
Paikanpäällä korostui muistin mukaan ainakin kehotus ymmärtää yläkouluikäisten tarvetta "vegetoida" eli laittaa aivonsa pois päältä ja antaa lapsukaisten olla köllöttää mitäänsanomattoman kohinan vallassa. Taidettiin kannustaa tunnistamaan diginatiiviin aivojen kehitykseen kohdistuvat haasteet ja kuormittavuus. Muistutettiin varovaisesti, että vaikka oltiin oppimistulosten suhteen yläkoululaisia ja lukiolaisia kirittävässä ja korkeilla arvosanoilla ylpeilevässä, arvonsatuntevassa koulussa, olisi syytä ymmärtää, että koska mediavälitteinen vuorovaikus ja digitaalinen oppimisympäristö ovat vielä uusia ja käytössä oli ainakin tuolloin niin vähän tutkittua tietoa, emme voisi tietää kuinka syvällisesti ne ihmisiin vaikuttavat.
Tuon viidentoista vuoden takaisen diginatiivinosteen ja -herännäisyyden kauden jälkeen on sittemmin päädytty tekemään jonkinlaista korjausliikettä ja uudelleenarviointia. Vuosi sitten esim. muutettiin perusopetuslakia niin, että saatiin keinovalikoimaan mobiililaitteiden käyttöä koskevia rajoituksia oppimisen rauhoittamiseksi. Tekoälyavusteinen tiedonhaku auttaa palauttamaan mieleen, että päätöstä edelsi eduskunnassa luova, kasvatusfilofisia sävyjä tavoittanut parlamentaarinen keskustelu, jossa jakolinjat keskittyivät kiellon kattavuuden ympärille.
Ihana apuri tekoäly esitti tiedonhaun päätteeksi tämän "luomuaivon" luettavaksi ajatuksen:"Siinä missä 1700-luvulla kysyttiin, miten varmistetaan, että jokainen oppii lukemaan, vuonna 2025 kysymys oli osittain, miten varmistetaan, että jokainen pystyy keskittymään oppimiseen digitaalisessa ympäristössä, ts. millaisia rakenteita yhteiskunta luo oppimisen tueksi. Keskustelun kohde on muuttunut katekismuksesta älypuhelimeen, mutta peruskysymys on, mikä auttaa oppimista ja milloin yhteiskunnan on perusteltua puuttua oppimisympäristöön."
12. 7. 2026.
__________________
Viitteet, lähteet, taustaa:
⦁Yrjö Koskinen: Suomen kansan historia. Toinen, uudistettu painos.
G.W. Eklund. J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä. 1881.
⦁Jaakko Numminen: Kirkko keskellä yhteiskuntaa. Turun kirkolliskokouksesta Armenian patriarkaattiin.
Kirjapaja. 2015.
⦁Mikko Oikari: Uuraisten kirkonkylän koulu 1889-1989. Gummerrus kirjapaino Oy. Jyväskylä. 1989.
⦁Sijoituskästi. Tämä sinun pitää tietää tekoälystä. Ft. Tero Ojanperä. 22. 5. 2026.
⦁Tiede-lehti. Tekoäly muuttaa käsityksen totuudesta. Tiede. 7 / 2026.
⦁Ilkka Liikanen: Fennomania ja kansa.
Joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty.
Suomen historiallinen seura. Helsinki. 1995.
⦁Yle Areena. Suomi on ruotsalainen. 2012.
•Eino Jutikkala, Kauko Pirinen: Suomen historia. Weilin&Göös. Helsinki. 1966.
⦁Helsingin kaupunginmuseo. Narinkka-sarja. Koulu museossa. 2022.
⦁David Vincent: The Rise of Mass Literacy. Reading and Writing in Modern Europe. Blackwell Publishers Inc. 2000.
⦁Hannu Savolainen, Risto Vilkko ja Leena Vähäkylä (toim.). Oppimisen tulevaisuus. Suomen akatemia. Gaudeamus.
2017.
Kommentit
Lähetä kommentti