Kun Jumalan ilmoitettiin kuolleen jäi todellisuus – mitä tehdä totuuden jälkeisen ajan todellisuudella?
"Someone mentioned this concept that I had not heard of previously called "a post-truth society" in which it's possible to assert things that have no factual basis."
"Joku mainitsi käsitteen, jota en ollut aikaisemmin kuullut –"totuuden jälkeinen yhteiskunta" – jossa on mahdollista väittää asioita, joilla ei ole totuuspohjaa."
- Francis Fukuyama 2016 -
 |
| René Magritte´n teosta mukaileva muraali Tallinnan vanhassakaupungissa. Vironkielistä slangia: "Tämä ei ole diippiä", ts. syvällistä. 2011. |
Vaikea uskoa, että Francis Fukuyama oli vasta v. 2016 antanut kertoa itselleen ensimmäistä kertaa käsitteestä "totuuden jälkeinen yhteiskunta". Ei kai "totuuden jälkeisyys" sinänsä voinut olla mikään ennenkuulumaton ja uusi ilmiö amerikkalaiselle politiikan tutkijalle? Todennäköisesti ei. Tarkemmin ajateltuna ehkä painotus olotilan leviämisestä konkreettisemmin ilmaistuna koko yhteiskuntaa kattavaksi ansaitsee erityishuomion.
Totuuden luonteen ja olemuksen perkaaminen on perinteisimmin lukeutunut filosofian kiinnostuksen kohteisiin ja huolenaiheisiin. Brittifilosofi Hilary Lawson oli jokin aika sitten asettunut keskustelemaan organisoimalleen areenalle slovenialaisen, hegeliläisyyden sanelemaa, dialektisen marxismin perinnettä edustavan haastajansa kanssa – totuuden ja todellisuuden jälkeisen ajan hengessä.
"Totuuden nimissä" ei voi kuitenkaan olla ottamatta huomioon yhden filosofiaan tieteenalana kriittisesti suhtautuneen fyysikon, Richard Feynmanin (1918-1988) kuittailuja. Kvanttimekaniikan saloja käsittelevän luentonsa pohjustukseksi hän laittoi maailmaa järjestykseen – ainakin noiksi kohta ohikiitäneiksi päätyvien tuntien ajaksi. Johonkinhan hetki on kiinnitettävä, kun toisten ihmisten huomion pyytää saada osakseen.
Piruilu oli pakattu muotoon, jossa kartoitettiin paikalle saapuneita: "Meillä on täällä kaikki, jotka ovat tulossa, mutta näen joitakin, jotka eivät ole täällä". Feynmanin tarkoituksena oli viitata "vanhaan filosofiseen kysymykseen", joka hänen mukaansa kuului, voiko nähdä jonkun, joka ei ole paikalla. Tosiaan, perinteinen, filosofinen realismi pohjaa käsitykseen, että tosiasiat ovat olemassa – kiinteinä ja itsenäisinä, havainnoista riippumatta. Fyysikko tahtoi alun turinoimisensa päätteeksi vahvistaa, ettei hänellä ollut mitään tekemistä filosofien kanssa. Ottaen huomioon Feynmanin oma, usein viitattu, toisaalla esittämänsä provosoiva johtopäätös, ettei kukaan ymmärrä hänen edustamaansa kvanttimekaniikkaa, olisi toivonut hänen tutustuneen muihinkin filosofian suuntauksiin kuin filosofiseen realismiin. Ehkä hän ei ehtinyt. Ehkä aika ei vielä ollut ns. kypsä.
Joka tapauksessa Feynman näyttää sarkastisilla avaussanoillaan ilmaisseen periaatteellisen kiinnostuksensa filosofiaa kohtaan. Sen todistusvoimasta hän oli kuitenkin – kenties hänen luonnontieteilijänä kuuluikin olla – eri mieltä. Feynmanin on arvatenkin täytynyt silti olla tietoinen, kuinka hänen edustamansa kvanttimekaniikan kehityshistoriaan oleellisesti vaikuttaneen epätarkkuusperiaatteen löytäjä kartoitti maailmankuvaa, jossa fysiikan teoriat esitettiin "suhteessa niiden filosofiaan sekä eräisiin yhteiskunnallisiin seurauksiin, joita niillä maallikon kannalta oletettavasti on."
Totuuden jälkeinen aika -käsitteen taustoja jäljittäessä kaukaisin, muutamalta taholta haalitun tiedon yhteinen nimittäjä on saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche (1844 -1900). Yksi hänen johtopäätöksistään koski Jumalan olemassaolon päättymistä, lopputulemaa, johon jotkut muutkin asiaa pohtineet kollegansa olivat päätyneet aikakauden todellisuutta havainnoidessaan.
Aikalaiseltamme, seitsemänkymppiseltä post-realistiksi itsensä profiloivalta Lawsonilta löytyy edelliseen liittyvä tarkennus: Nietzschen mukaan me tapoimme Jumalan. Jumala ei siis poistunut epätoivoisena ja luovuttaneena minnekään takavasemmalle, vaan aktiivisten tekojemme eliminoimana. Post-realistilla näyttää olevan kuin valmiiksi räätälöityä, tähän maailman aikaan soveltuvaa sisältöä kerrytettynä. Hänen johtopäätöksensä on, että meidän pitäisi tappaa tuo Jumala-poistuman jälkeinen todellisuus.
Filosofien keskustelun moderoijan mukaan useimmat ihmiset kokevat omaavansa vakaan käsityksen todellisuudesta. Kuitenkin maailmassa, jossa elämme, vallitsee silmiinpistävän yhteensopimattomia ja toisiaan haastavia näkökulmia, eivätkä ne kaikki voi olla yhtä aikaa totta. Mikä olisi vaihtoehto? Kuinka voimme suunnistaa maailmassa ilman olettamaa, että on olemassa vain yksi oikea versio todellisuudesta? Britin mukaan myös käsityksemme tiedosta ("knowledge") kaipaisi tarkistamista, koska sitä ei ole. Miten niin ei ole?
Molemmat herrat ovat samoilla linjoilla kritisoidessaan valistuksen sinänsä menestyksekkäiden, mutta myös omanlaisiaan ongelmia aiheuttaneiden perusajatusten mukaista periaatetta, että voimme havainnoinnin ja päättelyn avulla kurottaa todellisuutta, kuvailla sitä ja ottaa sen haltuumme. Britti kiteyttää haasteeksi, että mitä teemme tällä vallitsevalla käsityksellämme todellisuuden hallinnasta. Hänen mukaansa tällä hetkellä vallitsee jo varsin arkiseksikin muotoutunut hokema, että todistamme ns. läntisen maailman loppua, jota edesauttavat Amerikan presidentin valitsemat geopoliittiset toimet. Merkit läntisen maailman moisesta jamasta juontavat juurensa tosin jo kauempaa. Länsimaisen ajattelun painoarvoa ja käyttökelpoisuutta on heikentänyt kuulemma mm. se, ettemme tunnista tarpeeksi eri näkökulmien tärkeyttä.
Nietzschen julistettua, että olimme tappaneet Jumalan, tilalle asettui britin mukaan todellisuus, jota hän on kuvaillut mielenkiintoisesti jumaluuden kaltaiseksi, kaikkialle ulottuvaksi, sanoinkuvaamattomaksi, saavuttamattomaksi, teologiseksi käsitteeksi. Hän on aiemmin viitannut niin neurotieteilijöiden johtopäätöksiin todellisuudesta aivojen ylläpitämänä illuusiona kuin klassisen fysiikan mukaan käsitettyyn atomin osiin perustuvaan materiakäsitykseen, joka päätyy kyseisten partikkeleiden hajoamiseen energiakentiksi – jättäen jäljelle vain jotain matemaattisesti mallinnettavaa. Tältä pohjalta Lawson esittää loogisen johtopäätöksen, ettemme täten voikaan vääntää todellisuudesta mitään kaikenkattavaa God 's eye view - tyyppistä jumalallista, yhtä ainoaa totuutta. Lisäksi ja ennen kaikkea olemme hänen mukaansa aina suhteessa näkökulmaamme. Hän viittaa myös "ei-teknisin käsittein", yleistajuisesti maailmankaikkeudesta kirjoittaneeseen astrofyysikkoon, joka on kiteyttänyt yhden varsin ymmärrettävän pointin systeemitason rakennusaineeksi: "There is no model-independent test of reality; it follows that every well constructed model creates it's own reality." Todellisuuteen ei voi kuulemma soveltaa mitään riippumatonta, itsenäistä mittapuuta, mistä seuraa, että jokainen hyvin rakentunut malli luo oman tietonsa todellisuudesta.
Nyt meidän olisi filosofin mukaan tapettava nykytodellisuus. Miksi? Koska – aiempaan viitaten – idea lopullisesta "closuresta" sulkeumasta, perille saapumisesta, on vaarallinen. Niin oli slovenialaisen ajattelua ja kulttuurista kotia taustoittava stalinismikin.
Meidän ei kuitenkaan pitäisi britin mukaan luopua noista valistuksen tarjoamista, kritisoiduiksikin päätyneistä työkaluista, vaan entistä hanakammin käyttää niitä uusien, todellisuutta jäsentävien ja siihen kiinnittyvien "closureiden" ja mallien jalostamiseen.
Erilaisiin todellisuusnäkökulmiin (joiksi voisi vaikka lukea polarisaatioilmiön erilaisten vastakkainasettelujen luomat äärimmäisyyksiä tavoittelevat tulkinnat) sovellettavista säännöistä yksi koskee britin todellisuuden "closureiksi", eräänlaisiksi lopputulemiksi tai sulkeumiksi nimeämien versioiden stabiliteettia. Hänen mukaansa olisi nimittäin oleellista, ellei suorastaan välttämätöntä kiinnittyä yhteen näkökulmaan kerrallaan. Erilaiset sulkeumat ovat mahdollisia, mutta käytännössä niillä on mahdotonta operoida samanaikaisesti. Tästä huolimatta sen sijaan, että ampuu suoralta kädeltä alas vastakkaisen osapuolen edustaman todellisuuden ja totuuden, olisi tärkeää antaa tälle tilaa miettiä ja visioida, mihin toisen edustama ja ajama valinta vie. Tämän ei nähdä merkitsevän avoimuudesta tinkimistä tai muiden vaihtoehtojen välitöntä poissulkemista. Niille on sallittava mahdollisuus haastaa ja korvata toimimattomaksi osoittautunut "closure" ja osoittautua käytännössä kenties toimivammaksi, riskittömämmäksi, kestävämmäksi, rakentavammaksi jne.
Esimerkkinä oman, erilaiset viitekehykset ja sulkeumat sallivan teoriansa puitteissa tapahtuvasta prosessoinnista Lawson käyttää esimerkkinä hypoteettista keskustelua uusnatsin kanssa. Tälle on turha mennä sanomaan, että esim. holokaustin kieltäminen, väheksyminen tms. perustuu valheelle. Sen sijaan kyseistä henkilöä voi kannustaa jatkamaan ajatteluaan valitsemansa "closuren", rajauksen sisällä ja johdatella päättelemään millaisiin todellisuusskenarioihin esim. yleisesti tunnustetun historiakäsityksen vastaisen narratiivin valitseminen tai kyseisen ideologian täysimääräinen toteutuminen voisi käytännössä lopulta johtaa.
Slovenialaisen USA:n hallinnon arvaamattomiin otteisiin kohdentama kommentti koskee joitakin presidentin epätodeksi tiedoksi tunnistettuja lausuntoja. Hänen amerikkalaiset ystävänsä ovat analysoineet, mitä tapahtuu, kun heidän presidenttinsä jää kiinni valehtelemisesta. Laajan kannattajakuntansa suosio ei siitä horju, vaan tilanne on presidentille hyödyllinen. Näin kuulemma käy ilmi, ettei hän ole neuvonantajiensa manipuloitavissa, vaan että hän rehellisesti sanoo, mitä ajattelee. Hän osaa myös kääntää erilaiset juorut palvelemaan omaa todellisuuskäsitystään ja toimintastrategiaansa. Vitsien, kuten tekoälyllä tuotetun absurdin Gaza-videon avulla hän siirsikin huomion kyseisen alueen konfliktin ratkaisuyrityksiin asiallisemmassa kontekstissa.
Post-realismia edustavan brittifilosofin kolmen vuoden takaiseen, samoja teemoja ja teoriaa käsitelleeseen esitykseen verrattuna hänen sävynsä on nyt malttamattomampi ja kiihkeämpi. Ehkä se johtuu kattauksesta, jossa hän enemmän tai vähemmän tosimielellä asemoituu kollegansa haastamaksi. Toisaalta hän viittaa tässä viimeisimmässä, tarkasteltavana olevassa puheenvuorossaan useamminkin nimen omaan länsimaisuuteen, sen edustamaan perinteiseen, valistuksen aikana muotoutuneeseen käsitykseen havaintojen ja päättelyn varaan rakentuneesta "järjen maailmasta", jonka puitteissa tehtyihin johtopäätöksiin kohdistuvien ennakkoluulojen tarkastelua rajoittaa niiden linkittyminen vallitsevaan järjestelmään ja valtarakennelmiin.
Yhdysvaltojen geopoliittisia intressejä sivuavan elokuvan nimi "Syriana" (2005) herätti aikoinaan ihmetystä. Eihän elokuvalla ollut suoranaisesti mitään tekemistä Syyrian kanssa. Erikseen mainituista Lähi-idän maista osa tapahtumista sijoittui lähinnä Libanonin pääkaupunkiin Beirutiin. Kävi ilmi, että Syriana onkin osa "Pax Syriana" eli "syyrialaisen rauhan" nimeä. Kyseessä oli Syyrian vv. 1985-2005 hyödyntämä vaikutusvalta suhteessa Libanoniin. Syyrian Libanonin sisällissodan taustalle neuvotteleman sopimusmuotoisen, rauhanturvaamiseen tähtäävän aseellisen osallisuuden menetettyä alkuperäistä tarkoitustaan kristittyjen, shiiamuslimien ja druusien taistojen taas aktivoituessa, Syyrian luonteva jatkopyrkimys oli keskittyä laajentamaan vaikutusvaltaansa muualle Lähi-idän alueella.
"Rauha"- nimike ja näkökulma kyseiseen käsitteeseen johtaa tosin vannoutuneimpia, stereotyyppisesti käsitettyjä pasifisteja harhaan. "Pax Syriana"-ilmaisu haki inspiraatiota muinaisen Rooman valtakunnan aikaisesta "Pax Romanasta" (27 eaa -180). Siinä missä jälkimmäisen, suhteellisen pitkän ajanjakson rauhanturvaamiseen liittyneet jatkuvat kahakat kuormittivat ainoastaan lähinnä imperiumin ulkorajoja, Syyrian toimet Libanonissa – sinne jalkautettujen joukkojen, tiedusteluun liittyvien väliintulojen ja paikallisten militioiden kanssa tehtyjen liittoumien muodossa – valjastivat maan välikappaleeksi, jonka avulla lisätä painetta ja vaikutusvaltaa Libanoniin kytkeytyneiden alueiden ja valtiollisten toimijoiden suhteen.
Syriana-elokuvan tuotannon edustaja on kertonut teoksen nimen viittaavan "Pax Syriana"- käsitteen luonteeseen, joka on hänen mukaansa edelleen käyttökelpoinen kuvailtaessa "ihmisen ikuista toivoa muokata mitä tahansa maantieteellistä aluetta omien tarpeidensa mukaiseksi, unelmaa, joka on Lähi-idän tapauksessa jatkunut ainakin Caesarin ajoista lähtien."
Fukuyaman kanssa samoihin aikoihin, saman ilmiön suhteen mietteitään sanoittaneen suomalaisen filosofin Antti Hautamäen voi nähdä lähteneen puolustamaan läheiseksi kokemaansa filosofista relativismia, jota nähtävästi oltiin suorastaan alettu syyttää koko totuuden jälkeisen ajan kaoottisuudesta. Samantapaisesti kuin Lawsonin closure-päätelmä, suomalaisen esiinnostama relativistinen näkemys korostaa niin ikään erilaisten perspektiivien tärkeyttä. Molemmat yhtyvät täten taustaolettamaan, -kokemukseen ja -havainnointiin siitä, että länsimaisia hengensaavutuksia leimaa tietynlainen oikeassaolemisen harha, eräänlainen systeeminen virhepäätelmä. Kummankaan mielestä ei voi kuitenkaan olla yhtä absoluuttista tai universaalia totuutta, vaan jokainen totuus on aina suhteessa johonkin näkökulmaan, ei mihinkään kiinteään versioon yhdestä todellisuudesta. Tuntuu oleelliselta, että Lawson ottaa huomioon näkökulmatietoisuudessaan yksilön oman fysiologian, historian ja yhteiskunnallisen asemoitumisen kaltaiset seikat. Tätä voinee halutessaan laajentaa koskemaan eri kulttuuripiirejä ja sivilisaatioita.
Siinä missä Lawson piirtää näkökulmatarkasteluaan kuvaksi, jossa avoimuus muille valinnoille ja johtopäätöksille toimii eräänlaisena heijastuspintana ja työkaluna ajan ja käytännön kokemuksen myötä toimimattomiksi osoittautuvien vaihtoehtojen poissulkemiseksi – niin että tunnustamme vain yhden tavan kerrallaan "ottaa maailmasta kiinni"– Hautamäen voi kuulemma ⁽ * nähdä painottavan analyyttisempää ja puhtaaseen tietoteoriaan pohjaavaa linjausta, jossa yksittäinen totuus on suhteessa tiettyyn näkökulmaan, ei todellisuuteen sinänsä ja jossa jokaisen totuuden sisällä vaikuttavat omat yhtenäiset johdonmukaisuutensa.
Hautamäki nostaa yhdeksi esimerkiksi filosofisen relativismin mukaisesta totuuskäsityksestä väitteen, ettemme voi varmuudella tietää, onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama. Toisaalta hän esittää tiedon luonnetta avatessaan, että kaikki objektiiviseksi luettava tieto on yhteisöllistä ja tuon klassisen "todenmukainen ja hyvin perusteltu uskomus" -määritelmän mukainen tieto tiedeyhteisön piirissä kokeellisesti todennetun datan kautta kartutettuna paras tae totuudesta.
4. 4. 2026.
Isaac. Written by Madonna and Stuart Price. Additional vocals Yitzhak Sinvani. 2010.
__________
Viitteet, lähteet, taustaa:
⦁Stanford: The Post-truth Society. Totuuden jälkeinen yhteiskunta. Stanfordin yliopiston politiikan tutkija Francis Fukuyama sanoo, että vuoden 2016 vaalien aikana nähdyt totuudenmukaisuuden ja auktoriteetin normien heikkeneminen uhkaa Yhdysvaltain instituutioiden pitkän aikavälin eheyttä. 3.10. 2016.
⦁The Institute of Arts and Ideas: Beyond Truth and Reality. Totuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Slavoj Žižek ja Hilary Lawson keskustelevat totuuden todellisuuden ja niitä koskevien illuusioiden luonteesta, jotka pitävät modernia mieltä edelleen vankinaan. 19. 2. 2026.
⦁Werner Heisenberg: Fysiikka ja filosofia. F. S.C. Northropin kirjoittama johdanto. (Suom. Risto Vilkko.) Arthouse. 2000.
⦁The Institute of Arts and Ideas: The World after Reality: Hilary Lawson. Maailma todellisuuden jälkeen. H. L. ehdottaa radikaalia vaihtoehtoa todellisuudelle. 18.1. 2023.
⦁Warner Bros. Pictures: Syriana. 2005.
⦁Syria. A Country Study. Federal Recearch Division. Library of Congress. Edited by Thomas Collelo. 1988. P. 222. Lebanon.
⦁Maanantaiklubi. Mitä tapahtuu Iranissa? Onnistuvatko protestit vahvistamaan naisten asemaa, ihmisoikeuksia ja demokratiaa? Muuttuuko Iran ja miten se vaikuttaa?
Keskustelemassa Maanantaiklubilla naisaktivisti Ala Saeed, toimittaja Omar Bahaaldin ja toimittaja Ari Sardar. Lauluja esittävät Fardoos Helal & Refat Zin Eddin. Maanantaiklubin vetäjänä Yrjö Hakanen. Ravintola Oiva. Helsinki. 7.11. 2022.* ⁾ Luentojen, viitatun tekstin ja elokuvan käsikirjoituksen sisältöjen avaamisessa, merkitysten tarkentamisessa ja reflektoinnissa on käytetty apuna "keskusteluja" tekoälyn kanssa.
.
Kommentit
Lähetä kommentti