Onko kulttuurisotaan pakko osallistua?
 |
| Eversti Henrik Flemingin haarniska. 1600-l. alku. Hämeen linna. Sisällissodan aikainen luodinreikä. Suomen kansallismuseon sisäovi. . |
Tavallisesti uutisköyhien kesien antia täytellään toimituksissa haalimalla jutun juurta milloin mistäkin näköhavainnoista kaikista kuviteltavissa olevista maan ja taivaan välille sijoittuvista olioista, kuten leijonista, mursuista ja villisioista. Toisin oli kuluneena kesänä. Jos jolla kulla päivän politiikan seuraaminen ei ollut aikaisemmin kuulunut arkirutiineihin, sen käänteiden seuraamiselta ei kenties enää voinut kovin hyvin välttyä. Viimeistään kaupan kassalla iltapäivälehtien lööppien nostot kertoivat huomattavista hankaluuksista hallituksen alkaneella taipaleella. Ministereiden taustoista kun otetaan nykyään mittaa kaikenlaisten kytkösten lisäksi aikaisempien sanomisten ja näyttäytymistenkin perustella.
Todennäköistä, että vaikka kaikissa kesäisissä lomakohtaamisissa ei rasismia ilmiönä olisi lainkaan tullut ottaneeksi puheenaiheeksi, oma suhde asiaan saattoi kaikessa hiljaisuudessa joutua puntariin. Jos oli tullut itse äänestettyä, voi olla, että oman ehdokkaan kanta nousi jälkikäteen erityistarkasteluun, ellei se jo ollut valintaa tehdessä ollut hyvinkin selvillä.
Voi myös olla, että huomaa viimeistään tässä vaiheessa tulleensa jo lähes värvätyksi eräänlaiseen sotaan, nimittäin kulttuurisotaan – kiinnosti tai ei. Mitä kulttuurisota tarkoittaa? Ennen kaikkea, mitä on siihen elimellisesti liittyvä, sen suoranaisena välineenä toimiva identiteettipolitiikka? Koska sodissa on aina vähintään kaksi osapuolta, mitä ne mahtaisivat tällaisessa identiteettipohjaisessa kulttuurisodassa oikein olla?
Kulttuurisota ei tässä yhteydessä tarkoita mittelöä esim. siitä, kummanlaiset kulttuurin piiriin perinteisessä mielessä lukeutuvat tuotokset ovat jonkun mielestä parempia: ensisijaisesti viihdyttämään pyrkivät pläjäykset vai jotkut hienommat, korkeakulttuurin piiriin lukeutuvat taiteellisesti kenties kunnianhimoisemmat teokset. Vuosikymmeniä sitten yhdenlaiseksi kulttuurisodaksi nimetty erääseen romaanikirjailijaan kohdistettu jumalanpilkkasyyte ei myöskään osu tarkasteltavana olevan ilmiön määritelmään.
Wikipedian avulla kulttuurisotakäsitteen määritelmän keskiöön hahmottuvat erilaiset ihmisten tapojen, tottumusten ja käytänteiden sanelemat, sisältämät ja heijastelemat arvot ja uskomukset, jotka vaikuttavat jokapäiväisiin valintoihimme ja asenteisiimme. Mikä onkaan suhteesi autoiluun? Ruokaan? Maahanmuuttajiin? Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin? Ilmastotoimiin? Aborttiin? Suvivirteen?
Saadakseen käsitystä ilmiön laaja-alaisemmasta tarkastelusta ei välttämättä tarvitse vaivautua kirjastojen hyllyjjä koluamaan. Ainakin toistaiseksi verorahoilla ylläpidettävän valtakunnallisen mediayhtiön varastoista löytyy kätevästi faktapohjaista juttua tästäkin aiheesta podcastien muodossa. Kiireisinkin kansalainen ehtii laittaa luurit päähänsä, altistaa itsensä, oman maailmankuvansa, kenties jopa kilpailukykynsä terävöittämisen paikasta toiseen siirtyessään tai vaikkapa kotitöiden lomassa. Ehkä kovin tunteita nostattavana näyttäytyvää kulttuurisotaa pääsee pakoon tarrautumalla tämäntyyppisesti painottuvaan käsitykseen ns. tietoyhteiskunnasta?
Jotkut tutkijat ja toimittajat olivat alkaneet ilmiötä perata muutamia vuosia sitten. Kyseisten ohjelmien aika-akseli ulottuu jotakuinkin vuosien 2019 ja 2021 välille. Tämän päivän näkökulmasta tuon aikaisiin kulttuurisodan ympärillä käytyihin keskusteluihin liittää mielessään tietynlaisen harmittomuuden. Viheliäisen koronan liepeillä ja keskelläkin kaikenlaisten keskinäisten viritysten voi sanoa ensisijaisesti keskittyneen yhteen hiileen puhaltamiseen kaikkia tasavertaisesti kohdelleen pandemian voittamiseksi. Vaikka suurimmat erinäisiin rajoituksiin kohdistuneet surut ja purnaukset kuormittavilta ja kohtuuttomilta tuntuivatkin, stressikertoimet pysyttelivät tähän maailmanaikaan verrattuna suhteellisen maltillisissa rajoissa. Rajanaapuri ei sentään ollut aloittanut yhteen Euroopan valtioon kohdistettua aseellista hyökkäystä.
Nauhoitusten taustalla säteilevät sellaiset myöskin suhteellisen suuren mittaluokan lähivuosien tapahtumat kuten Iso-Britannian Brexit kaikkine siihen johtaneine lieveilmiöineen sekä Donald Trumpin valtakausi. Teeman ympäriltä löytyneistä haastatteluista nousee kaksi erilaista lähestymistapaa kulttuurisotien eräänlaiseksi käyttövoimaksi piirtyvän identiteettipolitiikan syntyä selvitettäessä.
Veteraanitoimittajaan verrattuna kenties hieman yleisemmällä tasolla liikkuva tutkija analysoi kuinka kylmän sodan päättyminen toimi tässäkin tapauksessa vedenjakajana. Kapitalismin ja kommunismin välisen kilpailun päätyttyä kyseisten ideologioiden taakse ryhmittyneiden ihmisten sisimpään järjestyi ikäänkuin uutta tilaa. Identiteettien, minuuksien rakennusaineiksi tarttui muunlaista sisältöä, jota toisaalta yhden pyhyyden nimiin globaalisti järjestäytyvä, toisaalta pikku hiljaa yhä monimutkaisempana näyttäytyvä maailma uusine haasteineen runsaasti tarjosi. Koska identiteettien varaan ja ympärille rakentuva tunnustuksellisuus ja liikehdintä on perin juurin henkilöön käyvää ja tunnepohjaista, ihmisten osallistaminen, ellei peräti suoranainen huijaaminen erilaisiin polittiisiinkin käyttötarkoituksiin on osoittautunut hulvattoman helpoksi.
Käy ilmi, ettei identiteettipolitiikkaa sellaisenaan olla välttämättä tuomitsemassa, vaikka sitä harjoittavat poliitikot pyrkivät kuulemma olemaan näkemättä malkaa omassa silmäkulmassaan. Vastinpareja edellyttävän identiteettipolitiikan katsotaan auttavan hahmottamaan asemia ja mahdollistavan kenties rakentavaakin vuoropuhelua erinäisten ilmiöiden pelikentillä. Identiteettipolitiikasta osataan osoittaa hieman sivummalle sen rinnakkaisilmiö ääripääkeskustelu. Ainakin vielä alkuvuodesta 2020 asiantuntija katsoi "kaikkien" suomalaisten poliitikkojen käyttävän sopivissa yhteyksissä hyvinkin taitavasti toisiin tahoihin ja toimijoihin liittämäänsä vastakkainasettelutyökalua pilkkakirveenä – julistautuakseen edelleen itse sen yläpuolelle maltillisiksi keskitien kulkijoiksi. Lienee vaikea tunnustaa, että kaikkien ylilyöntejä ja voimakkaita reaktioita tavoittelevien julkitulojen väistämätön seuraus on kuitenkin yhä syvempi poteroituminen ja polarisaatio.
Joudutaan miettimään, miten esim. Euroopan eri maissa, kulttuurisotien pirstaloimassa kentässä, kyetään muodostamaan johdonmukaisia linjauksia, joiden puitteissa ottaa huomioon sekä aikaansaatu arvokärjistysten sekamelska että uskottava ja kestävä sosiaali- ja talouspolitiikka.
Sittemmin, näitä kyseisiä haastatteluja seuraavina vuosina, finanssikuviot ovat ottaneet uutta kurssia Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan, sitä seuranneen energiakriisin ja inflaation myötä. Suomessa ns. talouskuria edustavat politiikan toimijat on nyt valtuutettu viemään viestikapulaa eteenpäin. Ruotuun laittamisen henki ja napakka torjuntaote tulevaisuuden uhkakuvista signaloivat turvaa haavoittuneessa maailmantilanteessa. Mitä identiteettipolitiikkaan tulee, pääpaino näyttäisi kulkeneen tähän mennessä akselilla ammoin korostuneesti vierasmaalaisuuden poissulkemiseen keskittynyt kansallinen tunne vs. huomattavasti maltillisempi ja neutraalimpi tapa suhtautua maahanmuuton taustoihin ja lieveilmiöihin.
Kuvioon näyttää myös kuuluvan, että työn tekemisen ehtoihin, työlainsäädäntöön ja työmarkkinapolitiikkaan kohdistuu poikkeuksellisen suuria uudistuspaineita. Joidenkin käsitysten mukaan haavoittuvimmassa asemassa olisivat matalapalkkaiset ja naisvaltaiset alat.
Alun säe on osa irlantilaisen rock-yhtyeen 1980-luvun kappaleesta. Se kertoo yhdestä Pohjois-Irlannin konfliktin puitteissa v. 1972 sattuneesta välikohtauksesta, jossa vähemmistöä edustavan uskontokunnan ympärille ryhmittyneen kansalaisoikeusliikkeen mielenilmauksen tukahduttaminen johti usean ihmisen kuolemaan ja oli osaltaan ajamassa maata sisällissodan partaalle. Tarina, tapahtuma biisin takana saa toimia esimerkkinä eräänlaisesta epäonnistuneesta, huonosta, suorastaan pahasta identiteettipolitiikasta –aivan kuten eräs ilmiötä pohtinut haastateltava käyttää vastaavassa tarkoituksessa ääriesimerkkinä Jugoslavian hajoamissotia.
Merkille pantavaa nimenomaisessa tekstipoiminnassa on, että minäkertoja ei taistelukutsuun vastaa, tosin kokee siitä huolimatta ajautuvansa ns. selkä seinää vasten. Yhdessä tarkasteltavana olleessa identiteettipolitiikkailmiötä ruotivassa keskustelussa päädytään kollektiivisesti toteamaan, kuinka jokainen jossain julkisessa tilassa jostain asiasta jotain mielipidettään muotoileva ja peilaileva sekaantuu identiteettipolitikointiin. Jos muuta väittää, valehtelee ennen kaikkea – ja mikä pahinta – itselleen.
3. 9. 2023.
_______________
Taustaa:
Kommentit
Lähetä kommentti