Lataa ja varmista – "Go fuck yourself!" ja "Tulta munille!"
-Sauli Niinistö-
 |
| Porrasjuoksu tunteidensäätelymekanismina |
Uutisvirran, erilaisten keskustelu- ja asiaohjelmien välityksellä voimme itse kukin lisätä asiantuntemustamme, seurata Ukrainan ja Venäjän rintamien liikkeitä – ja toivoa, että joku kaunis päivä sodan helvetti päättyisi. Mihin? Voittoon? Kunnes toinen osapuoli on ottanut tarpeeksi köniinsä ja suostunut laskemaan aseensa?
Alkutaipaleen yhteydenpidot Venäjän kanssa olivat osoitus lamaantumattomuudesta ja toivosta. Jatkoyritykset rauhan ajamiseksi saivat kritiikkiä, suoranaisen möläyttelyn leiman. Joidenkin hankkeiden yllä on leijunut juonittelun kare. Tuoreimpiin lähestymisiin liittyy taustalla väijyvä realiteetti, että rauhanehtoja laaditaan lähinnä itseä ja hyökännyttä osapuolta hyödyttävien seittien ja siirtojen ehdoilla.
Eri medioiden vastuulla on ollut luoda tilanteesta kokonaisvaikutelmaa. Mukaan on mahtunut niin rintamaraportinomaista dataa kuin arkitasoisempaa kiinnostuksen kohdetta.
Yksi kulttuurievoluution riemuvoitto, sotateknologiankin kehittämistyön sivutuotteeksi nimetty internet soluttautuu tietoisuuteemme kaiken mis-, dis- ja informaatiovaikuttamisen ohella erilaisia asenteita ilmentävien meemien muodossa. Erityisesti kriisiolosuhteiden kerrotaan niitä synnyttävän. Virallisetkaan tahot eivät meemien jakamista vieroksu. Modernit lentävät lauseet osuvat silmiemme eteen – yllättäen ja pyytämättä.
Kun venäläinen sota-alus hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainan Käärmesaarelle, puolustautuva osapuoli kehotti tunkeutujaa poistumaan paikalta. Englanninnos löytyy otsikosta. Ukrainalaisilla ja suomalaisilla on sattuneesta syystä yhteistä kosketuspintaa. Omasta selviytymiskamppailustamme kumpuavia tuntoja on tallentunut myös perinteisemmässä muodossa, kaunokirjallisuutena ja siihen pohjautuvina sovituksina. Otsikon toinen huudahdos on Väinö Linna -siteeraus. Totta tosiaan, ihmisellä on taipumus pitää tiettyjä alueita omina ja reagoida niille tunkeutumiseen suuttumuksella.
Täältä pesee -mentaliteetti on herännyt, kaiken varalta. Olemme lähettäneet viestimme itärajan taakse mutkan kautta, Ukrainan myötätukena, passiivisaggressiivisten sanavalintojen varustamien kampanja-aseiden ja ammusten välityksellä. Ajatuskuplissa eivät lentele rauhankyyhkyt vaan ammukset, huoli siitä, miten niitä ehdittäisiin tehtailla tarpeeksi. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Yläkoululaiset inspiroituivat toiveikkaina piirtämään alkuvuoden kuvataidetunnilla kuvia saksalaisista panssarivaunuista matkalla Ukrainaan.
Jos uskaltaa, voi palata muistelemaan, kuinka täällä vielä kyseistä hyökkäystä edeltävinä kuukausina siteerattiin ukrainalaista upseeria. Venäläismielinen Ukrainan 2014 tapahtumiin oleellisesti vaikuttanut separatistisotilas oli katsonut aiheelliseksi tuoda julki NATO-yhteensopivan Suomen mahdollista liittoutumista koskevia johtopäätöksiään. Meitä sietäisi kuulema varoa, historian valossa.
Jo vain: pysykääkin poissa!
On helppo solahtaa mukaan ajatteluun, johon meitä kaikesta päätellen valmistellaan. Kyseessä kerrotaan olevan eräänlainen maailmanjärjestyksen muutos. On näköjään hyväksyttävä, että siihen nyt vaan kuuluu sotien aikakausi. Kuvaan sopii, että voimatasapainoja koetaan säädellä muuallakin kuin kotikulmilla Euroopassa. Kerrotaan haettavan moninapaisuutta. Prosessissa esim. Kiina ei olekaan välttämättä enää "suuri tuntematon". Yhtäkkiä joka maanosasta tahdotaan tuttavuutta sen kanssa luoda tai entisestään syventää, mikäli tietolähteisiin on uskomista. Onko niin, että moninapaisuusunelman keskiössä taistellaan lopulta siitä, kuka on kenenkin kaveri ja käy kauppaa kenenkin kanssa?
Tosiasia, että ihmistä ei lajina olisi olemassa ilman laajenemispyrkimysten käyttövoimana toimivaa aggressiota, tekee sen tarkastelusta sekavaa ja hämmentävää. Luonto ei ole pelkästään keskinäisen solidaarisuuden näyttämö. Kaikki elollinen, viruksista, bakteereista ja sisimpämme niitä vastaan kehittämistä valkosoluista lähtien on koodattu taistelemaan. Lajinsisäisen aggression käsitettä ei kuitenkaan voi valitettavasti millään ilveellä vääntää viittaamaan yksilön immuunisysteemin valmiuksiin. Siinä missä eläimetkin tappavat lajitovereitaan, ihminen on evolutiivisen kehityksensä myötä koodautunut pitämään kiinni kyseisestä voimavarauksesta, vaikka se on menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa. Emme enää elä missään viidakossa petoina toisten petojen keskellä.
Kuten alun siteerauksesta voi lukea, on esitetty, että hallitsemattomasta aggressiovietistä on muodostunut perässäraahattava, vaarallinen painolasti, joka täten näyttäytyy rationaaliseksi oletetun ihmismielen ohjauksessa sangen erikoisena välineenä. Darwinistisen luonnonvalinnan termi 'negatiivinen valinta' kun on totuttu liittämään nimen omaan muita lajeja koskevaan sukupuuttoilmiöön, lajikatoon, jota toimillamme parhaamme mukaan kiihdytämme. Biologisen monimuotoisuuden säilyvyydestä ei ole kyetty pitämään huolta.
Ekologiseen katastrofiin paneutumista voi toki palata syventelemään sitten kun kaikki viholliset on saatu nitistettyä.
Ihminen pyrkii toki myös korjaamaan jälkiään. Näin voinee päätellä esim. siitä, että käyttäytymistieteet ovat saaneet uutta pontta aina maailmansotien myötä. Suuren sodan – sen ensimmäisen – traumatisoimien sotilaiden tutkiminen ja hoitaminen koettiin mielekkääksi siitä huolimatta, että taistelijoiden järkkyminen oli joidenkin mielestä merkki pelkuruudesta.
Alussa siteerattu etologi, 1960-luvulla eläinten käyttäytymisen tutkimuksesta ihmisen toimintaan keskittynyt Eidl-Eibesfeldt katsoi, että lajiimme yhdistetty "inhimillinen peto" -määritelmä olisi syytä kumota. Tämä Nobel-palkitun maanmiehensä kanssa tutkimustaan tehnyt evoluutiobiologi nousi vastustamaan mm. viikkolehdistä noukkimiaan, ajassa sitkeästi eläviä käsityksiä murhanhimoisesta, viettiensä riepoteltavana olevasta ihmisestä. Kirja "Rakkaus ja viha - johdatus käyttäytymistapojen luonnontieteelliseen tutkimukseen" (1970) lienee syntynyt jonkinlaisena vastareaktiona. Kirjoittaja pohjustaa yleistajuista teostaan latelemalla ihmiskunnan saavutuksia, kuten luonnonvoimien kahlitseminen ja kulkutautien voittaminen. Sotimiseen viehtyneestä, ydinaseilla varustetusta ihmisestä oli kuitenkin tullut itsensä suurin vihollinen.
Eidl-Eibesfeldt vaikuttaa haikeilevan valistuksen aikaisiin kaukaisiin kumuihin, jotka pyrkivät osoittamaan ihmisen alkuperäisen hyvyyden. Kaikki tämäntapaiselle kehityskelpoisuudelle pohjautuvat ihmiskäsitykset olivat kirjoittajan mukaan kuitenkin hävinneet päivä- ja viikkolehtitasolla esiintyville kohtalonuskoisille näkemyksille. Osa noista ihmisen tuhovoimaa oikeuttamaan pyrkivistä väitteistä pohjasi Darwinin evoluutioteorian olemassaolontaistelun sanelemaan järjestykseen, jossa osaksemme on langennut eräänlainen gladiaattorin rooli: käymme taistelua, jonka "osanottajia kohdellaan tänään hyvin, mutta lähetetään huomenna taistelemaan”.
Kommentit
Lähetä kommentti