Ilo pintaan vaikka sydän märkänis – hyytynyt huutonauru Chaplinin diktaattoreille

Eräät sanoivat, että [ensimmäinen maailman-] sota oli monella tavalla hyväksikin. Se laajensi teollisuutta, kehitti tekniikkaa ja sai aikaan uusia työmahdollisuuksia. Kuinka olisikaan voitu muistaa miljoonia kuolleita, kun arvopaperipörssissä ansaittiin miljoonia.

               

                                                             - Charles Spencer Chaplin. 1964 - 

                                                    Sodassa ei ole voittajia, paitsi ehkä aseteollisuus.

                                                                          - Aki Kaurismäki. 2022 - 

Pihlajaperhonen. Asfaltti. Toivakka. 2018.
Lelutykki ja Chaplin-nukke. Lelumuseo. 
Suomenlinna 2019.

Elokuvaklassikko, lapsuuden sankarin, hassun ja rakastetun kulkurihahmotyypin ensimmäinen äänifilmi "Diktaattori" (1940) valikoitui uusintakierrokselle katsottavaa plärätessä. Oi että. Nauratti. Toisen maailmansodan aikaiset fasistijohtajat mättämässä toisiaan ruualla vääntäessään sopimusten allekirjoittajaisten yhteydessä kättä siitä, kumpi sanelee raudan rahtaamisesta kolmannen maan rajalle, jonka ylittäminen molempia kuumottaa. 

Vaikka kummankaan hahmon aikeena ei luonnollisestikaan ole sopimusta noudattaa ja kasvot on menetetty vuoroin sinapin, vuoroin kermavaahdon peittoon, arvokkuudestaan ja itsehillinnästään tinkineet herrat hapuilevat uskottavuutensa perään. Diktaattorit Adenoid Hynkel ja Benzino Napolino esitetään varsin kyseenalaisessa valossa. Hahmojen ilmiselvät esikuvat Hitler ja Mussolini ovat säälimätömän kuittailun kohteina.  

Vakavasta aiheesta huolimatta Charles Chaplin (1889-1977) ei "Diktaattorissakaan" petä gägeihinsä viehättynyttä katsojaa. Sotaa, sen uhkaa, kilpavarustelua, ihmisten heikkouksia ja epätoivoista sinnittelyä käsitellään kielellisen iloittelun, tilannekomiikan ja fyysiselle virtuositeetille rakennetun kikkailun kautta. Kyseiset keinot mahdollistavat kritisoitavien kohteiden banaaliuden näyttämisen. 

Elokuvan katsominen olisi ollut vielä vuosi sitten nostalginen, helpottuneisuuden maustama muistutus pohjalta "ei koskaan enää". Nyt syyllisyyden ja erikoisen myötähäpeän leimaama nauru hyytyi lopulta kolkoksi horinaksi.  

Yhden diktaattorin hyökkäyspäätöksellä keskellä Eurooppaa puhkesi sota vuosi sitten. Monen mielestä minkään sellaisen ei pitänyt olla enää olla mahdollista. 

Tänään kerrotaan, kuinka ihmiset ovat eläneet osassa Ukrainaa kuukausia katkeamattomien aseellisten hyökkäysten jylyssä, paiskautuneet selälleen pyykkiä ripustaessaan, hyvässä lykyssä ainoastaan saaneet eloonjääneeseen kehoonsa pomminsirpaleita. 

Vuodenvaihteen maailmanpolitiikan ohjelmistoon sisältyi Venäjän ortodoksien joulun kyseenalaiseksi kunniaksi julistama yksipuolinen aselepo. Se kun osoittautui laskelmoivaksi eleeksi eikä pitänyt. Tällaista todellisuutta vasten "Diktaattorin" loppu, jonka elokuvantekijä rakensi omaksi puheenvuorokseen maailmankansalaisuuden, oikeudenmukaisuuden, demokratian ja rauhan puolesta, ei todellakaan temmannut mukaansa. Ylevään puheeseen ladattu koskettavuus olisi kenties toisissa olosuhteissa lyönyt läpi kuten joskus, lapsena. Nyt se oli kaikessa pateettisuudessaan ja tulevaisuususkossaan kiusallista katsottavaa. Toivon sijaan aktivoitui kyynisyys.

Sentimentaalisen viulunvingutuksen feidaannuttua alkoi kiinnostaa, miten ihmeessä elokuvan tekijä oli  kehdannut ja uskaltanut teoksensa tehdä – samaan aikaan kun päähenkilön esikuva Adolf Hitler kiihkoili Euroopan mantereella mielipuolisten visioidensa riivaamana. 

Kävi ilmi, että päätös aloittaa tuotanto oli eräänlainen jatkumo 1920-luvulta saakka kyteneille, sittemmin hylätyille suunnitelmille tehdä elokuva itsestään Napoleonista. Chaplin oli vääntänyt varhaisiin käsikirjoitusversioihin mukaan villejä ideoita yhdistyneestä Euroopasta, kansainvälisistä kauppasuhteista ja keisarista, joka päätyi uhoamaan olevansa kyllästynyt sotien turhuuteen, koska ne tekivät hänet sairaaksi. 

Natsien noustua valtaan Saksassa Napoleonin, tuon vähemmän ajankohtaisen hallitsijan, korvasi Hitler. Chaplin piti kiinni suunnitelmastaan käsitellä esikuvaa "turhamaisena, lapsellisena, hajamielisenä, kurjana ihmispolona".

Chaplin väitti myöhemmin, ettei hän olisi ikinä tehnyt elokuvaa, jos olisi tiennyt niistä todellisista kauhuista, joita keskitysleireillä tapahtui. Todellisista? Kun ottaa huomioon elokuvan repliikin, jossa viitataan kyseisistä internointikeskuksista kantautuneisiin tietoihin juutalaisten kaulojen katkaisemisista, herää kysymys oliko kynnyskysymys kenties tappamisen tekotapa – näännyttäminen, kiduttaminen ja kaasukammiot – vai onko ymmärrettävä, että Chaplin nimen omaan oli päättänyt tehdä elokuvan – kaiken uhalla, kaikesta huolimatta. 

Rapakon takana tehtailtiin toki muitakin elokuvia natseista. Siinä missä Chaplin tuli kaukonäköisesti jättämään "Diktaattorista" keskitysleirioloja turhan leppoisina ja toivorikkaina kuvanneen vankilakohtauksen lopullisesta elokuvasta pois, Hollywoodiin oli aiemmin rakennettu vastaavat lavasteet ainakin kerran ja pitäydytty suunnitelmissa. Elokuvan "Mortal Storm" tarinassa tapahtumapaikkaa ei arkailtu tuoda esiin armottomammassa valossa, murhan näyttämönä. 

Saksan hallinto seurasi unelmatehtaan tilannetta pitkin kolmekymmnentälukua. Hitlerillä oli oma Hollywood-konsuli, joka kiersi juttelemassa studiopomojen kanssa. Heitä kehotettiin pidättäytymään Kolmatta valtakuntaa kritisoivan materiaalin tuottamisesta.

Chaplin oli kuitenkin perustanut itsenäisen tuotantoyhtiön v. 1919 vastareaktiona Hollywoodin teollistuvalle tuotantojärjestelmälle, jossa päätäntävaltaa oltiin siirtämässä taiteilijoilta työnjohdolle. Idean "Diktaattorista"  Chaplinille esitti v. 1937 hänen maanmiehensä, brittiläinen elokuvantekijä. Tämän kyseisen yhtiön ensimmäisen ulkomaalaisen osakkaan, syyskuussa 1935 kumppaniksi liittyneen unkarinjuutalaisen mielestä Hitlerin karrikointi saattaisi tarjota joitain mahdollisuuksia. 

Aiheen ympärille kietoutumista kuvannee, että Saksassa elokuviensa kautta suurta suosioita nauttinutta Chaplinia oli irvailtu myös. Pilapiirrosten aiheena oli mm. yhdennäköisyys Hitlerin kanssa. Führerin suivaantuneisuutta kommentoinut vastine julkaistiin myöhemmin rapakon takana. Chaplin kenties koki moisen suoranaisena haasteena. Hänen kerrotaan Hynkelin hahmoa luodessaan katsoneen pakkomielteisesti kuvausten lomassa Hitleriä koskevia uutiskatsauksia ja mumisseen näkevänsä tämän läpi.

Chaplinin oma tuotantokoneisto takasi, että hänellä oli notkeutta ja nopeutta reagoida. Häntä varoitettiin, mutta hänellä oli luonnollisestikin vapaus valita aiheensa ja tyylilajinsa:"Diktaattorit ovat naurettavia, ja minun luonnokseni tarkoitus on saada ihmiset nauramaan." Teostensa narratiivia ja tematiikkaa seuratessa tuntuu varsin luontevalta, ettei Chaplin ennen kaikkea voinut olla tarttumatta  yhteiskunnallisen kehityksen saamaan karmeaan käänteeseen, sokean vallanhimon laukaisemaan vainoon ja uhkakuviin. 

Chaplinin mykkäelokuvakauden kulkurihahmon kautta ilmennetyn vimman kuvataan syntyneen "keskittymisestä aistillisesti ja intensiivisesti pääasioihin: uneen, lepoon, ruokaan, asuntoon". Chaplinin satiirin kautta esittämä yhteiskuntakritiikki olikin ennen "Diktaattoria" ollut vähemmän ohjelmallista, osoittelevaa ja nimettyä. Poikkeuksena mainitaan suuren sodan aikana kuvattu Kivääri olalle vie (1918). Sotaelokuvat eivät olleet aiemmin lähestyneet aihettaan komiikan kautta. Mustan huumorin värittämässä elokuvassa Charlie kohtaa unenomaisissa olosuhteissa itsensä Saksan keisarin.  

"Diktaattorin" työstämistä motivoinut Euroopan kiristynyt ilmapiiri oli edellyttänyt toimia myös USA:n hallinnolta. Kolmekymmentäluvun Neutrality acts -sarja heijasti kansalaisten tahtoa eristäytyä ja olla puuttumatta vanhan maailman kuohuntaan. Mielipidemittauksissa amerikkalaiset eivät antaneet valtion päämiehelle valtuuksia kritisoida Saksan ja Tšekkoslovakian kriisiin sovellettua myöntyväisyyspolitiikkaa, jolla yritettiin tyynnytellä Hitlerin sotaisuutta. 

"Diktaattorin" ennakkovalmistelut starttasivat alkuvuonna 1938. Valmisteluprosessiin kohdistettiin poikkeuksellista mielenkiintoa, suoranaisia hillintäyrityksiä. Chaplinin kerrotaan horjuneen päätöksessään kuitenkin muista syistä.

Niin Saksan kuin Italiankin oloihin Kaupungin valot -elokuvan (1931) promootiokiertueillaan tutustunut korkean työmoraalin omaava, ohjaajana dominoiva perfektionisti oli taipuvainen vielä "Diktaattorin" käsikirjoitusvaiheessa tuomaan julki ihailuaan Il Ducen tarjoamia lamalääkkeitä, kuten työttömyyteen ja juna-aikataulujen pitävyyteen kohdistettuja kurinalaistamistoimia kohtaan. Empaattisen Chaplinin kerrotaan jopa harmitelleen Versaillesin sopimuksen, "häpeärauhan" kireitä ehtoja. Hän ei kuitenkaan päässyt yli Kolmannessa valtakunnassa harjoitettua rotuoppia ja juutalaisiin kohdistettua vainoa kohtaan tuntemastaan inhosta. Epäilemättä hän oli jo Hitlerin tammikuun 1933 valtaannoususta lähtien yhteen v. 1931 tutustumaansa Saksan kansalaiseen, Albert Einsteiniin kohdistettujen juutalaisvastaisten toimenpiteiden myötä kyseisen valtakunnan kehityskulkua seurannut.

Kuvaukset alkoivat syksyllä 1939 siitä huolimatta, että huhtikuussa Britannian ulkoministeriö lähestyi Los Angelesin suurlähetystöä tuotantoa koskevalla vetoomuksella: Saksaa ei saisi ärsyttää. Filmiä alettiin purkittaa syyskuun alkupäivinä, toista viikkoa sen jälkeen kun Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen, sen, joka ei historian tuhoisimman sodan syttymistä estänyt. Heti kohta Hitler hyökkäsi Puolaan ja muutaman päivän kuluttua Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle. 

Piru oli irti.

"Diktaattorin" ensi-illassa, lokakuussa 1940 onnittelijoiden joukossa nähtiin presidentin poika. Vaikka  valtion istuvan päämiehen oli uudelleenvalintansa takaamiseksi tyynnyteltävä äänestäjiään, ettei amerikkalaisia sotilaita lähetettäisi Eurooppaan, hän oli pitänyt huolen siitä, että Chaplin sai tukea tunteita nostattaneen elokuvan loppuunsaattamisessa. Jännittävässä lehdistöennakossa Chaplinia tuki presidentin henkilökohtainen neuvonantaja.  

Ensi-illan koittaessa USA oli kylläkin jo luopunut puolueettomuudestaan. Koska Saksa oli heinäkuussa vallannut Pariisin, britit tarvitsivat apua. "Diktaattoria" ei enää kyseenalaistettu englantilaisten taholta. Elokuvan Lontoon joulukuisen ensi-illan kerrotaan tarjonneen moraalista tukea ilmataisteluista toipuville tuleville liittolaisille.  

Osassa Eurooppaa elokuva julkaistiin huomattavasti myöhemmin. Suomi odotti varulta vuoteen 1950 saakka. 

Kirjoittaessaan elokuvan loppupuhetta – jonka voi katsoa esim. tästä – Chaplin ei noudattanut kaikkia avustajiensa neuvoja. Kehotettiin olemaan lyhytsanainen ja välttämään sentimentaalisuutta. Hänellä oli kuitenkin paljon sydämellään. 

Alustavia koeversioita puheesta Chaplin kuvasi jo ensimmäisten kuvauskuukausien aikana. Lopullisen muodon kohtaus sai Ranskan antauduttua Saksalle, kun alkoi näyttää siltä, että Hitler voittaisi. 

Avustajat saivat kuitenkin yhden toiveensa läpi: oli oltava tarkka, että kritiikki ei kohdistuisi vahingossakaan neuvostodiktaattoriin. 

Chaplin kasvoi pasifistiksi. Hän alkoi hyvin nuorena, vielä kotimaassaan asuessaan vieroksua Yhdistyneen kuningaskunnan harjoittamia sotaisia toimia Etelä-Afrikassa. Amerikkaan v. 1910 muuttanut Chaplin ei ensimmäiseen maailmansotaan brittien riveissä osallistunut, vaikka ei ollut USA:n kansalaisuutta itselleen järjestänyt eikä tullut koskaan niin tekemäänkään. Chaplinia pidettiin isänmaallisia velvollisuuksiaan välttelevänä lusmuilijana. Hän tuli lunastaneeksi itselleen työrauhan kannustamalla rintamalla sinnitteleviä sotilaita "Kivääri olalle vie" -elokuvalla, jonka kuvaukset hän suostui keskeyttämään – tehdäkseen "Setä Samulille" sotaobligaatioita mainostavan pätkän. 

Yllätykseksi osoittautui, että "Diktaattorin" loppupuhetta, "rauhan ja tasa-arvon korkeaa veisua" 

ei pidetä pasifistisena. Tarkempi perehtyminen taivuttelee päättelemään, ettei kyse ei ole edes tulkinnasta. Chaplin itse avasi elämäkerrassaan elokuvan julkaisun liepeille ajoittunutta toimintaansa ja ulostulojaan. Hän kirjoitti, että vaikka USA ei elokuvan valmistuttua vielä ollut varustanut rintamaa Euroopassa, kiistanalaisen elokuvan tuotantoprosessia tukenut presidentti oli jo käynyt kylmää sotaa Hitleriä vastaan. 

Kun "Diktaattorin" ensi-illasta oli kulunut pari kuukautta, USA:n pataljoonat olivat jo meren takana taistelemassa Neuvostoliiton rinnalla yhteistä vihollista vastaan. Sodan jatkuessa Chaplin piti myrkyllisenä vallalla ollutta amerikkalaista propagandaa, joka suosi asennetta "antaa kummankin puolen vuodattaa verensä tyhjiin, sitten tulemme me ja korjaamme sadon". Kun häntä v. 1942 pyydettiin tilaisuuksiin puhujaksi, hän lämmitteli yleisöään ensin kertomalla vitsejä ensimmäisen maailmansodan aikana sotaobligaatiokiertueilla pitämistään hengennostatusesiintymisistä ja vetosi lopuksi kuulijoita antamaan tukensa toisen rintaman muodostamiseksi. 

"Diktaattorin" voikin katsoa sopivasti ehtineen mukaan mielipiteenmuokkaukseen. Chaplinia ei siis tarvitsekaan pitää naiivina kaunosieluna, joka olisi laskenut ainoastaan hengenkulttuurin eheyttävän voiman varaan?

Chaplin kertoi myöhemmin antaneensa elokuvalle kaikkensa. Henkilökohtaiseksi manifestikseen nimeämänsä elokuvan loppupuhetta on paljon siteerattu. Latteasti ilmaistuna siinä nostetaan esiin varsin vaikuttava setti yleisinhimillisiä arvoja. Nyt, vallitsevassa tilanteessa – kun Suomi muiden maiden rinnalla tarkoin punnitsee Ukrainalle suunnattavan aseavun laatua ja määrää – puheen loppuhuipennuksen mieltäminen sotahuudoksi tuntuu vaikealta, suorastaan vastenmieliseltä. Kun ottaa huomioon, että aikoinaan muinoin puheeseen istutettu toivo – kylmän sodan aikakauden lapsen silmin nähtynä – osui ja upposi, katsomiskokemuksen saama uusi merkitys tuntuu henkilökohtaiselta menetykseltä.

Mitä nauramiseen tulee, kaikki eivät ole "Diktaattorin" huumorille ehdoitta lämmenneet . 

Amerikanjuutalainen kirjailija, filosofi kritisoi esseessään (1966) Chaplinin tyylitajua. Hän rinnastaa "Diktaattorin" elokuvan kanssa samaan aikaan New Yorkin elokuvateattereissa pyörineeseen, tunnetuimpaan kylmän sodan aikaiseen elokuvasatiiriin, Stanley Kubrickin teokseen Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (1964). Kirjoittajaa oli alkanut harmittaa amerikkalaista näytelmäkirjallisuutta vaivannut "lannistumaton älyllisen yksinkertaistamisen vimma". Kyllästyttyään aikalaisdramaatikkojen sovinnaiseen vakavuuteen ja suunnattuaan toiveikkaan katseen toisessa taidemuodossa, elokuvassa, hyödynnettyyn komediallisuuteen kirjoittaja päätyi toteamaan, ettei tämäkään tyylilaji ollut ongelmaton. Hän näki siinä suoranaisia vaaroja. 

Esimerkeiksi valikoituneiden elokuvien ansioita ja epäonnistumisia ruotivista arvotuksista mielenkiintoisimpia ovat varsin ankarat johtopäätökset, joiden mukaan "Diktaattori"on lähtökohtaiselta idealtaan "totaalisen tuskallinen ja puutteellinen". Vaikka tietyt Chaplinin kehimät koomiset kohtaukset saivatkin kirjoittajalta tunnustusta, viritykset, joissa ghetoksi nimetyssä ympäristössä juutalaisten kimpussa häärivät pellemäiset natsit leikkiunivormuissaan saavat paistinpannusta päähänsä eivät filosofia miellyttäneet. 

Kirjoittaja ei voinut olla ajattelematta elokuvan taustalla vaikuttanutta hirveää todellisuutta, jota vasten Chaplinin polittinen näkemys vaikutti pinnalliselta ja loppupuhe kiusalliselta. 

Verrokkia, ydinpommin pudottamiseen päättyvää Kubrickin elokuvaa kyseinen amerikkalainen piti sen toistuvista keskenkasvuisia kosiskelevista vitseistä huolimatta suorastaan riemastuttavana ja päätyi toteamaan, ettei kyseessä ole poliittinen elokuva.

Suomalainen elokuvahistorijoitsija on katsonut tarpeelliseksi huomauttaa, että "Diktaattorin" tarkoitus on nostaa esiin yksi tavallisen ihmisen pelko: ehdotonta, puhdasta sankaruutta ei ikävä kyllä ole, se pitää sisällään myös raukkamaisuuden elementin. Hän siteeraa Bertolt Brechtin Galileo Galilei -näytelmän nimihahmoa: "Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita".

                                                                                           

                                                                                                                                    24. 2. 2023.

_________

Lähteet, taustaa:

-Charlie Chaplin: Diktaattori. The Great Dictator. 1940. Yle Areena. Katsottavissa 25.3.2023 saakka.

-Charles Chaplin: Oma elämäkertani. WSOY. 1964.

-Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen haastattelu. Helsingin sanomat. 10.6. 2022.

-Peter von Bagh: Chaplin. Toim. Sampsa Laurinen. Like. 2013.  

-Richard Carr: Charlie Chaplin. A Political Biography From Victorian Britain To Modern America.  

 Routledge. 2017.

-Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat. Otava. 1989. 

-Charlie Chaplin: Shoulder Arms. Kivääri olalle vie. 1918.

-Charlie Chaplin. The Dictator Final Speech. Diktaattorin loppupuhe. Suomalaiset tekstit. 

-Charlie Chaplin: The Bond. 1918. Propagandaelokuva. 

-Susan Sontag: Against Interpretation. Picador.1966. 

-Dr. Strangelove (1964) trailer. Tohtori Outolemmen mainostraileri. 

-When Oliver Stone & Vladimir Putin Chillingly Watched Kubrick´s Dr. Strangelove Together.

 Open Culture. 6.3.2022. 

Tarkennus 19. 6. 2026. "Kivääri olalle vie" ei aloittanut "merkittävien sotaelokuvien sarjaa". Se oli ensimmäinen komediallisin keinoin tehty sotakuvaus.