Maalauksen kaappaama – yritys kuvainraastoksi
[Lacanin peilivaiheteorian mukaan] ihminen voi toki kuvitella olevansa havaintomaailmansa keskus, mutta tosiasiassa tapa kokea on läpeensä sosiaalista. Opimme näkemään niinkuin opimme puhumaankin. Tässä mielessä jopa hengettömät objektit ikäänkuin katsovat takaisin, ovat suhteessa minän perusrakenteeseen.
Arja Elovirta ⁽ ¹
When you look at the dark side, careful must you be. For the dark side looks back.
Yoda: Star Wars ⁽ ²
 |
Alpo Jaakola: Keskiyön aurinko. Yksityiskohtia. |
Maalaus oli muistin mukaan pimeä, tummasävyinen. Suurikin vielä. Mitä järkeä on maalata reilun kokoinen taulu, jonka aihe vaikuttaa olevan epäreilusti hämärän peitossa? Öljyvärien seasta, röpelöisestä maisemasta taisi erottua irrallisia ruumiinosia ja yksittäisiä ihmishahmoja, ihot sentään erottuivat, tunkkaisen kellertävinä tosin.
Ensikosketuksesta ko. taiteeseen on vierähtänyt monta vuosikymmentä. Taulu läväytti mieleen jostain maalaustaiteen historiasta helvettiin ja viimeiseen tuomioon liittyvät myöhäiskeskiaikaiset visualisoinnit.
Suhteellisen intensiivistä taide-elämystä todistanut tarkkasilmäinen ystävä oli oudon otettu. Hän valisti, että tällaista pitää tarkastella hyvässä valossa. Kirkkaassa valossa. Sitä sitten järjestettiin.
Huolellisemman lähestymisen oli tarkoitus tähdentää, että hahmot eivät välttämättä leijuneetkaan missään helvetissä. Tosiaan, oudon vakaasti vaikuttivat olemuksiaan kannattelevan. Mitä nyt verta valui yhden suusta, mutta se ei asianomaista hahmoa näyttänyt paljon hetkauttavan. Rävähtämättömistä silmistä tuntui manifestoituvan jokin levottomuutta herättävä steitmentti. Taulun omistaja väreili vierellä salaperäisen ja kaikkitietävän oloisena. Selvästikin olisi siinä paikassa pitänyt havahtua teoksen monikerroksisuutta ylistämään.
Aika ovelaa?
Vahinko, vai miksikä tuota nyt kutsuisi, oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua. Muistijälki oli jäänyt vastaanottavaan mieleen lähtemättömänä: ankeasävyinen taulu, jossa synkän taivaan alla kaiken ylenpalttisuuden keskeltä juuri ja juuri erottuvat hujan hajan koostetut hahmot ojentelivat vääntyneitä tai monistuneita raajojaan, kuin johonkin tarttuakseen, on tuosta lähtien tuonut mieleen ne helvettikuvastot. Katse kiertää, ohittaa.
Taulu – maalaus, taideteos – voi näköjään ikäänkuin katsoa takaisin. Voi myös käydä niin, ettei tahdokaan enää kohdata sen katsetta. Tuijotuksen on silti voinut aistia, kaikkina näinä vuosina.
Koska maalausta ei voi raastaa toisen seinältä eikä näköjään mielestäänkään, sitä piti mennä varta vasten katsomaan, tuijottamaan takaisin, kuin ensimmäistä kertaa, vaikutusta verestämään ja kysyäkseen, että oliko tällä taiteella kenties jokin nimi.
Helvetti kun ei ole ollut kaukana mielestä kyläreissuillakaan, joulunpyhinä. Eurooppa-keskeisenä Euroopan asukkaana surettaa kovin, ettei Meidän taivaan isä järjestänytkään kaikille Euroopan omistajille rauhaa.
Henkilökohtaisella tasolla jouluevankeliumin peräänkuuluttaman universaalin hyvän tahdon suuntaamisen kanssa on ollut hieman vaikeuksia. Tietyt tahot eivät ikäänkuin itsestään selvästi ja varauksetta juuri nyt sen piiriin ulotu. Pakkasukko ja joulupukkikaan eivät vissiin tänä jouluna itärajan yli kätelleet.
Niiden päähän pälkähtäneiden helvettitaulujen tekijä syntyi maailmaan, tarkemmin Alankomaihin, n. 1450. Keskiajan Eurooppaa aktivoinut satavuotinen sota (1337-1453) oli juuri päättymässä. Kyseinen taiteilija ei jättänyt jälkeensä kirjeitä ym. selostuksia, joiden varaan tulkintoja rakentaa, mutta on päätelty, ettei aikakausi rintamilta kantautuneine legendoineen ja miljoonine kuolonuhreineen voinut olla vaikuttamatta.
Taidemaalari innoitti myös tunnettuja helvettikuvaajina kunnostautuneita seuraajiaan pysyttelemään samoissa teemoissa. Protestanttien ja katolisten väliset verisimmät kahakat olivat vasta edessä, odottelivat siellä sadan vuoden päässä uskonpuhdistuksen otettua tuulta siipiensä alle. Jumalasuhteiden välinen kilvoittelu paremmuudesta toimi sytykkeenä uudelle sotien sarjalle (1616-1648) pitäen omalta osaltaan huolen siitä – taiteesta puheen ollen – että sodan himoa ilmentävä perikatokuvausten jatkumo täydentyi.⁽ ³
Koska taideteokset ovat tulkitsemisen suhteen vapaata riistaa, on kehitty sellaisiakin johtopäätöksiä, että tämä kaikkien tulevien helvettien kuvaajien kuuluisin esikuva olisikin ollut huumorimiehiä. ⁽⁴
Helvettiteeman tempaama taiteilija visualisoi sisäiset demoninsa aikana, jolloin uskonpuhdistusta ennakoineiden renessanssifilosofian ja humanismin katoliseen kirkkoon kohdistaman kritiikin voi katsoa aiheuttaneen haikailua myös uudenlaisten uskonnollisten kuvastojen perään. Varhaiskeskiajalla katolisesta filosofiasta ja oppirakennelmasta vastuuseen laitetun kirkkoisä Augustinuksen luomat perustat sangen kireäluontoiselle ja selkeäpiirteiselle hyvä-paha -akselille olivat selkäydintä, mutta kaipasivat – niin tahdotaan nähdä – raamatullisen kehyskertomuksen uudenlaista esiinnostoa ja virkistelyä. ⁽ ³
Aikalaisten kirjallisista tuotoksista on jäänyt elämään varsin veikeänimiset teokset Utopia (1516) ja kirkkoa kritisoinut monitulkintainen Tyhmyyden ylistys (1509), joista ainakin jälkimmäinen oli lähinnä satiiriksi tarkoitettu, mutta sai kirjailijan kauhuksi paavin – monitulkintaisesti, arvatenkin – nauramaan.
On tosiaan esitetty, että myöhäiskeskiaikainen helvetin esikuvaajamme olisi niin ikään taiteillut maalauksiaan jota kuinkin kieli poskessa, silla lailla vaivihkaa överiksi vetäen ja rajoja venytellen elämän omituisuuksia kuvatessaan. Hänen katsotaan vapauttaneen keskiajan kuvataiteen kirkkokunnioituksen jäykistämästä ilmaisusta. ⁽ ⁵ Niinpä hän laittoi helvettiinsä sinne johdattelevien viikatetta heiluttavien luurankojen sijaan tavanomaisuutta tavoittelevissa elinympäristöissä enemmän tai vähemmän vapaan tahdon ajamia ihmisen ja äyriäisen, lintujen ym. elollisten muodostamia sekasikiöitä, jotka enemmän tai vähemmän nauttien repivät toisiaan palasiksi. Jokapäiväisen leivän hankkimista varjosti lyhytnäköinen, kenties tragikoomisenakin näyttäytyvä hulluus: "Maailma on heinää ja jokainen tarttuu mihin pystyy". ⁽ ⁵
Arkisella realismilla kerrotaan haetun samastuttavuutta. Yksilö sijoitettiin taistelukentälle matkalla luomiskertomuksen paratiisista maallisten ilojen kautta viimeiselle tuomiolle. "Sanoinkuvaamatonta taantuneisuutta", suoranaista degeneraatiota ilmentävän kuvaston oli nähtävästi tuohon aikaan loppujen lopuksi tarkoitus pitää ihmiset kurissa ja nuhteessa, nauratti tai ei. ⁽ ³
Oman taulunsa – sen jota pitää nimen omaan osata katsoa hyvässä valossa – ystävä on sijoittanut keinutuolia vastapäätä. Hän kertoo yhä näkevänsä maalauksessa monta tarinaa, joita seurata ja että siinä taulussa on kaikki mitä tarvitsee.
Niin kai sitten.
Lainasi vielä kirjan, jossa taulun maalaaja sanoo jotain, joka selittänee ystävän monenkymmenen vuoden takaista kaikkitietävää myhäilyä: "Se mikä jää katsojan ja taulun väliin – se on ihme." ⁽ ⁶
4. 1. 2023.
_______
Viitteet:
¹ ⁾ Arja Elovirta, Ville Lukkarinen (toim.) Katseen rajat. Taidehistorian metodologiaa. Luvussa "Katseen
kuviteltu viattomuus / Katseen politiikka." Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.
1998.
² ⁾ Sean Stewart: Yoda: Dark Rendezvous. Del Rey. 2004.
["Kun katsot pimeyteen, ole varovainen. Pimeys katsoo takaisin."]
³ ⁾ Nathan Dunne: How Hieronymus Bosch's Hell Lives On Today. The Atlantic. 2016.
⁴ ⁾ Alistair Sooke: The ultimate vision of hell. BBC Culture. 2016.
⁵ ⁾ Roger-Henri Marijinisen: Bosch. Electa. 1995.
⁶ ⁾ Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Alpo Jaakolan arvoitus. Gummerrus. 1981.
Kommentit
Lähetä kommentti