Lamaantuneet

⦁Pääsiäisaskartelu. 2002.
⦁Sisällissodan lapsisotilaita. Museokeskus 
Vapriikin näyttelystä
"Tampere 1918".
⦁Nyrkkirauta. Kotimuseo. Uurainen. 

Sellaistakin tapahtuu, että jossain koululuokassa on kouriintuntuva väkivallan uhka. Se terästää aisteja. Avustaja saattaa päätyä ohjaamisen ja tukemisen sijasta toimimaan kuin curling-pelaaja – ennakoimaan mahdolliset ärsykkeet ja tasoittamaan tilanteita, ennen kuin ne ovat kunnolla edes kehkeytyneet.

Koska harvemmin kukaan alkaa nahistella yksin, tutka on syytä asettaa kattamaan kaikki 360 astetta. Aina se ei onnistu. Sillä aikaa, kun keskittyy auttamaan yhtä, toisaalla joku saa muiden yllätykseksi iskun päähänsä. Kaikella kaveruudella – joskus, joskus taas ei. Kaverikaan ei aina satu olemaan sellaisessa mielentilassa, että huomionosoitus olisi tuntunut juuri sillä hetkellä olevan ihan ookoo. Voimankäyttö saattaa myös olla ylimitoitettu. Oma lukunsa ovat ne, joiden välillä voi sanoa olevan kyseessä alati taustalla jurnuttavat keskinäiset antipatiat. 

Suuressa maailmassa on näköjään tapana,  että ilmoitellaan hyvissä ajoin etukäteen, että on odotettavissa väkivaltaa. Tällaista viestiä välitettiin ennen Capitol-kukkulan tapahtumia. Kun on kyse valtion päämiehestä, voi itse asiassa mieltää olevan kyse korkeammalta taholta tehdystä tilauksesta, käskystäkin.

Silti.

Se, että riehuminen alkaa ja tapahtuu oikeasti, on painajaismaisen epätodellista.

Yhden ihmisen, edes Yhdysvaltain presidentin sosiaalisen median tilin jäädyttäminen ei poista epäsopua ihmismassojen välillä. Lynkkaajamaisesti käyttäytyvä johtohahmo, joka
päätyy äärimmäiseltä tuntuvien rajoitusten kohteeksi, tulkitsee sen taustajoukkkoineen ilmaisunvapautta rajoittavaksi – lynkkaamiseksi. Kierre on valmis. 

Se hetki, kun kynsiään pureskeleva sivustaseuraaja lukee uutisen kyseisen vaikuttamiskanavan sulkemisesta on vapauttava ja helpottava. Aivan kuin osallistuisi itse taistoon, missä eliminoidaan kaiken sotkun alkujuurta. Vaan eipä kanna pitkälle. Ei kuulu kantaakaan. Jossain viritellään jatkoa joka tapauksessa. Uhkaillaan kostolla. 

Koska populismin pyörre ja sitä suitsimaan tarkoitettu huomauttelu ja napauttelu eivät ole paikallisia ilmiöitä, me täällä Suomessakin osaamme keittää soppamme. 

Omahyväiseksi leimattu, ehkä jossain määrin itsensä sellaiseksi tuntevakin “anti-öyhöttäjä” saattaa huolestuneena poimia signaaleja milloin mistäkin historian varoitusmerkeistä. Onko tämä ylireagointia -tyyppinen pohdinta on varmaankin aina aiheellista. Toisaalta, kun tilanne todella rävähtää päin silmiä, kyseisten signaalien välittämät varoitusmerkit nousevat enemmän tai vähemmän kollektiivisesta muistista. Esimerkkejä tuntuu riittävän. 

Voi vaan kuvitella sitä poliitikkojen, kansalaisten mandaatilla ääntään median myllyyn syöttävien toimijoiden painetta ja tutinaa, kun he ottavat kantaa. Aiemmat lausunnot näyttäytyvät uudessa valossa. Asemointi noudattaa omanlaistaan kaavaa. "Mitäs minä sanoin" -vahvistukset tai: "En minä nyt ihan tätä tarkoittanut" -puolustukset.

Ääriryhmien kanssa flirttailu ei välttämättä tällaisen katastrofin sattuessa jää sivuseikaksi. On tulkintakysymys, kokevatko kyseiset vispiläkauppiaat sen jättämän jäljen rasitteeksi vai velvoitukseksi. Mahdollisuus, että jotkut ryhmittymät kallistuisivat jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle, tuntuu sietämättömältä hyväksyä.

Käytännössä nokittelu ajaa tietenkin yhä syvempään poteroitumiseen.  Jos ja kun kaikki argumentit eivät kestä läpivalaisua, syntyy entistä äänekkäämpi torjunta, älämölö ja leimakirveiden heittely.

Kytemisen aistii. Kun ihmisen perusturvallisuuden tunne murenee, on yksinkertaisinta turvautua stereotypioihin. Se on helpoin tapa jäsentää todellisuutta, silloin kun maailma alkaa pirstaloitua erilaisten suurten murrosten ja uhkakuvien äärellä. Muutos itsessään koetaan kohtuuttomana. Kun lisäksi annetaan ymmärtää, että sopeutuminen edellyttää luopumista ja poistumista omalta mukavuusalueelta, kaikenmaailman suosittelijoiden tai varautujien ojennukset ja kehotukset koetaan henkilökohtaisen vapauden ja itsemääräämisoikeuden ärsyttävänä rajoittamisena.  

Nyt on todella nähty, kuinka harhautuneet, ristiriitaisen ja huolimattomasti perustellun  "informaation" uhreiksi joutuneet epävarmat ihmiset suistuvat äkkiväärään kommunikointiin ja sen päätepisteenä ääritekoihin, vieläpä suunnitelmallisesti ja organisoidusti.

Kuntavaalivuoden merkeissä järjestetyssä puheenjohtajatentissä  käsiteltiin ensimmäiseksi kyseistä asiakokonaisuutta. Jakson päätteeksi puheenjohtajille esitettiin kysymys: "Kuinka moni on sitä mieltä, että Capitol-kukkulan tilanne aiheuttaa huolta myös Suomessa vastaavanlaisen tilanteen toistumisesta?" Jokainen nosti kätensä. Joka ikinen. Tuon "klousaamisen" loppupäätelmä ei varsinaisesti kansalaista rauhoittanut. 

On vaarana, että ilmapiiristä kehkeytyy lamaannuttava. Jos väkivallan elementit ja kytevä painostavuus muodossa tai toisessa pitkäjaksoisesti kasaantuvat, kirkkaalle ajatustoiminnalle ei jää tilaa. Lamaantuminen ei säästä oikeastaan ketään osapuolia. Se koskee sekä väkivaltaan äkkipikaisesti harhautuvaa –tai väkivallan tekoa systemaattisesti suunnittelevaa– että uhan tai teon kohdetta,  jopa sivustaseuraajaa, palomuurina toimivaakin.

Se, ollaanko myöntymässä ja antautumassa jollekin epämääräiselle yhä kiihtyvän polarisoitumisen ja kytevän uhan aikakaudelle, riippuu varmasti monesta tekijästä. 

Mistä löytyisi se kiva kuraattori, jonka luokse ohjataan, kun tarvitaan yleistä pomminpurkajaa?

                                                                                                                                        12. 1. 2021.