Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto

Pikku Myy. Alakoululaisen kuvistyö. Helsinki 2020
Teatterihuppari. 2011.
Leikkivä tyttö. Vastaanottokeskuksen piha. Helsinki. 2019.

Muutama vuosi sitten eräässä toisen asteen aikuisoppilaitoksen joulujuhlassa esitettiin tiernapojat. Kyseisessä opistossa oli esiintyjiä jonoksi asti. Kaksikin opinto-ohjelmaa oli rakentunut näyttelijäntyön ja - taiteen ympärille. Vaikka näiden taideopiskelijoiden joukossa oli rodullistettu, ruskea mies, häntä ei jostain syystä näkynyt sittemmin yhä enenevässä määrin kiistanalaiseksi koetussa roolissa. 

Vaikka yleisössä oli yhtä monen opintolinjan verran vastikään sata vuotta täyttäneeseen maahamme muuttaneita suomenkielenopiskelijoita, tummanruskeaksi kasvonsa värjännyt esiintyjä ei näyttänyt herättävän yleisössä minkäänlaisia reaktioita – ainakaan havaittavia.  Siitä huolimatta, että kulttuurisen kentän läpäisi tuolloin muutamaa kuukautta aikaisemmin virinnyt Me Too -liike keskusteluineen, eikä herkistymistä juuri tämän tyyppiselle toiseus- ja vähemmistökeskustelulle nykyisessä mittakaavassa vielä ollut,  ratkaisu vaikutti jos ei muuta, niin yksinkertaisesti epäkäytännölliseltä ja kirjaimellisesti jotenkin suttuiselta.

Muutama kyseisistä näyttelijälinjalaisista pääsi seuraavana keväänä opiskelemaan Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun. Pari viikkoa sitten sai lukea aikakauslehdestä, että teatteriopiskelijoiden koulutusohjelmassa ei noudateta poliittisesti korrekteja käytänteitä. Nimettyjä dramaturgian opettajia oli kuultu. He kertoivat saaneensa nuorilta ojentavaa palautetta siitä, että koulutuksessa käydään läpi teoksia, jotka eivät ota huomioon vallalla olevaa varovaisuusvaadetta. Tutkinto-ohjelman puitteissa koettiin nousseen esiin kyseenalaista, vahingollista materiaalia, joka esim. edusti erityyppisiä väkivallan ja sorron muotoja. 

Jutussa nimettöminä esiintyneen opiskelijan mukaan paine tehdä vain tietyntyyppisiä, ns. oikeaoppisia juttuja on ilmeinen. Ainoastaan ilmastonmuutos ja vähemmistöjen asemaa käsittelevien teemojen kautta voi kuulemma lunastaa paikkansa. 

Ikävää. 

Muutaman päivän kuluttua myös ne opiskelijat, joilla oli asioiden tilasta hieman eriävä käsitys, mutta joita haastattelut eivät syystä tai toisesta olleet tavoittaneet, saivat äänensä kuuluviin uutiskanavalla. 

Kokonaiskuva piirtyi vähemmän huolestuttavana. Nämä opiskelijat edustivat ja peräänkuuluttivat moniäänisempää keskustelua. Näkökulmia löytyikin useampia, kuten taiteen sääntöihin kuuluu  –oletettavasti myös hyvän journalismin.

pyrittiin jotenkin tarkoitushakuisesti painottamaan tiettyyn suuntaan. Lienee raflaavakin ajatus, että “taas siellä öyhötetään”, liioitellaan, menetetään suhteellisuudentaju, kenties jopa luodaan joitain ideologioita? Ehkä pelkkä ajatus taiteen kriisiytyvyydestä pitää sisällään jotain puhdistavaa. Jos taide onkin palomuuri, jonka liepeillä tahdomme nähdä kipuilua, jota on ilmassa, mutta jota on hieman liian vaikeaa käsittää ja käsitellä? Jospa tahdomme taiteen siihen tehtävään niin innolla valjastaa, että katsomme läpi sormien, vaikka jokin taho päätyisi siitä  jonkinlaisen vinouman kautta viestimäänkin?

Ei voinut välttyä vaikutelmalta, että tietoa siitä, missä kyseisessä taideopetuksessa mennään,

Samoihin aikoihin  jutun ilmestymisen ja sen nostattaman debatin kanssa Suomeen saapuivat kaksi naista ja kuusi lasta Al Holin pakolaisleiriltä. Tiedotustilaisuudessa sanottiin ääneen tosiasia, joka on saattanut jäädä monelta vähäisemmälle huomiolle. Kyseinen leiri ei ole ikuinen, se on tarkoitus purkaa. Siitä huolimatta, että näiden Suomen kansalaisten oli määrä ennemmin tai myöhemmin päästä takaisin kotimaahansa, ja että sinne jääneet on myös tarkoitus kotiuttaa,

oli nyt oiva tilaisuus profiloitua ja identifioitua ottamalla kantaa puolesta tai vastaan. Onko heillä tänne asiaa vai ei? Se, että paluuta edeltävää prosessia jouduttiin setvimään perustuslakivaliokuntaa ja mahdollista valtakunnanoikeutta myöten, lisäsi draamakertoimia. 

Kotiuttamisen jälkipyykkiä käytiin vielä pitkään tietovuotojen melskeessä. Perustuslakivaliokunnan päätökseen kohdistettuja muutosehdotuksia ja vaikutusyrityksiä oli lipsahtanut kansan tietoisuuteen suljetuista ja epäilemättä luottamuksellisiksi tarkoitetuista viestittelyistä. Koska journalismissa noudatetaan tietosuojaa, tällaiset kantelut ovat mahdollisia. Vuotaja on turvassa. Laillisia se ei niistä tee. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että politiikan teon keinovalikoimaan on astumassa uusi ase – Suomessakin. Tähän infosotaan kuuluu myös disinformaatio, väärän tiedon tahallinen levittäminen. Siitäkin taisimme saada esimerkin. 

Kaiken edellämainitun jalkoihin jäi jotenkin se, että joulukuussa saatiin vietyä lakiesitys rauhanajan suurimpiin vääntöihin lukeutuvasta hankkeesta lähetekeskusteluun ja sitä kautta eteenpäin. Vähäinen asia ei ole myöskään se, että  tärkein koulutustamme koskeva lakiuudistus sitten peruskoulu-uudistuksen vietiin päätökseen.

Varmasti on niin, että siinä vaiheessa, kun valtakunnanoikeuden ovia kolkutellaan, ollaan vakavien syytösten äärellä. On varsin ymmärrettävää, että huomiopiste rajoittuu tai sen antaa rajoittua. Vaikuttamiskeinot ja lieveilmiöt vaikuttamisen ja kannatuksen kalastamisen liepeillä alkavat vaan olla suhteellisen kaoottisia ja hämmentäviä. Vähäisimpänä ei ole epämääräinen huoli siitä, että meitä ikäänkuin tullaan masinoineeksi kohti yhtä jakautuneempaa kansakuntaa.

Taiteeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun on juurtunut sanonta henkilökohtainen on poliittista. Politiikkaa tehdään ja sitä seurataankin yhä enenevässä määrin identiteetit edellä. Muokkausoperaatiot seuraavat toinen toistaan yhä kiihtyvällä tahdilla kulloisenkin debatin myötä. Missä asian ydin kulloinkin on – sitä on yhä vaikeampi erottaa.

                                                                                                                                    30. 12. 2020.